Mistä intoa

Hahtuvanhöttöinen pakkaslumi tervehti kengänpohjia, kun astuin aamulla ulos. Huikean kaunis pakkaspäivä, oi onnelliset, jotka olette talvilomalla. Kun päivän päätteeksi kävelin kaupungille, oli siellä oudon hiljaista; vähemmän väkeä liikkeellä, ne onnelliset taisivat kansoittaa ennemmin latuja, rinteitä ja leffateattereita kuin katuja.

Viitaniemen napakelkka pyöri vinhaa vauhtia ja vielä auringon laskiessa tuikkasi pari innokasta jääladulle, näkeehän siinä, ainakin melkein. Tiirasin: se oikea iglu on vieläkin pystyssä.

Mietin tänään kävelemiäni kilometrejä. Hölmöähän niitä on laskea, mutta yritän pysyä suunnilleen perillä, minkä verran töpöttelen. Onneksi yskä alkaa väistyä, etten sen takia voi kohta enää jättää vinhempivauhtisia kävelyitä väliin. Tämä ripeälenkkien tauko on ollut tuhoisa siinä mielessä, että kotiin tultua alkaa yksinkertaisesti laiskottaa ajatus ulos lähdöstä. Kuukausi sitten jalkapohjia kutkutti, että kohta pitää päästä kävelylle. Miten tästä nousisin?

Kommentit

Suositut tekstit