Jussarön luontopolulla


Pääsin tänään tutustumaan luontopolkuun Jussarön saarella Tammisaaren saariston kansallispuistossa. Harvinaista herkkua, sillä sinne pääsee vain veneellä!

Jussarön luontopolku tutustuttaa saaren moniin kasvoihin - niin luontoon kuin ihmisen muovaamiin. Olen iloinen siitä, että kävelimme luontopolun tavallaan “pehmeästä kovempaan” eli kaivosalueen rankemmat jäänteet jäivät viimeiseksi, koska käännyimme sataman rannasta oikealle. Polku mutkittelee vajaan 5 kilometrin matkan metsän, rantojen ja kaivosalueen poikki, mutta sen voi tehdä lyhyempänäkin jaloittelukierroksena.

Aurinkoisessa säässä kuljimme ensin lampaita varten tehdyn aitauksen vierestä, joka ammotti tyhjyyttään. Kuulemma lampaita ei ole voinut tuoda vielä saareen, koska saarella on tehty havaintoja ilveksestä. Kukapa lampuri antaisi katraansa laiduntaa nälkäisen kissaeläimen ulottuvilla! Pienen punaisen mökin ovi oli auki; tuvassa reikäleipiä orrella, seinällä vanhoja valokuvia selityksineen paikan historiasta. Eteisen naulassa roikkuivat niin kalaverkot kuin kippurasarviset, ruostuneet luistimet. Luotsiyhdyskunnastaan tunnetulla saarella on hyvin pitkään asuttu, eletty ja tehty töitä ympärivuotisesti, jopa käyty koulua. Luotsitupa toimi myös kouluna ja kirjastona, jolle paroni Carl Munck (Erkylän kartanosta Hyvinkäältä) lahjoitti kirjoja.

Mökin jälkeen astuimme tunnelmalliseen vanhaan metsään, joka on saaristossa harvinainen. Tämänkin saaren puut on jossain vaiheessa laskettu tarkkaan, sillä aikanaan asukkaat saivat kiellon, että saaren puita ei saa hakata. Voi vai kuvitella, millainen työ on ollut hankkia ja kuljettaa poltto- ja muuta tarvepuuta lähisaarilta tai mantereelta jo ruuanlaittoa ja lämmitystä varten.

Sadunomainen sammalikko, naavoittuneet ja saariston tuulista lisää muotoja saaneet puut kallioisessa maastossa tekevät reitistä hyvin kauniin. Alkupuolella on myös pieni kalliokuilu, joka muistuttaa varhaisesta kaivostoiminnasta, mutta se on myös toiminut sadeveden kerääjänä. Komeita puita ja sammaloituineiden kallioiden muotoja unohtui helposti ihastelemaan, mutta myös mustikat maistuivat, ennen kuin kapusimme korkeimmalla kohdalla Lotsstubergetillä torniin ihailemaan maisemia puiden latvojen yli merelle saakka. Vuodesta 1922 majakka on ollut pääsaaren lounaispuolella Sundharunissa. Jussarön alkuperäisen, 1891 käyttöön otetun ja muutaman vuosikymmenen ajan palvelleen majakan yläosan räjäytti armeija 1940, mutta samalla jalustalla on nyt merivartioston valvontatorni.

Jussarön magneettikentät aiheuttivat aikanaan laivoille häiriöitä, mutta syykin selvisi: maaperän rautamalmi. Kaivostoimintaa saarella oli 1800-luvulta 1960-luvulle ja syvimmät kaivostunnelit ovat jopa yli 240 metriä merenpinnan alapuolella. Hui! Rautapitoisuudet eivät kuitenkaan olleet huikeita, edes kaivostoiminnan lopettamispäätöksen jälkeen löytyneessä pääsuonessa. Armeija hallitsi aluetta sen jälkeen pitkään (harjoitusammuntoja on selvästi suoritettu siellä täällä), mutta onneksi saaren itäosa on nyt avoin yleisölle. Kun kaivostornilta katsoo alas sorakivien peittämään “laaksoon”, ei välttämättä arvaa, että siinä on ennen ollut merenlahti ja että “sora” on kaivoksesta tullutta kivimurskaa. Magneetilla voisi testata, onko käteen poimitussa kivessä rautamalmikivi.

Merituuli tuiversi mukavasti, kun kiersimme sileiksi hioutuneicden rantakallioiden, kaivosmurskeen ja kaivosalueen tönönjämien, mm. asuinkerrostalon, kautta ja vieritse takaisin satamaan ja herkullisille tuoreille munkeille. Rappioitumaan jätetyt rumat kaivosajan laatikkorakennukset unohtuivat ainakin hetkeksi...

Onnekkaat veneilijät; Jussarössä on mukava satama kahviloineen, sauna ja jopa majoitusta tarjolla. Ja riippumattoja rannan puissa!

Kommentit

Suositut tekstit