Jänislahteen ja takaisin


Jos reppuun pakkaa vain välttämättömimmän, se ei paina paljon mitään. Vähän evästä, vaatetta, melontaliivi kiinni repun päälle. Vaelluskengät vielä jalkaan pitkästä aikaa, niin passaa kulkea sekä päällystettyä että hiekkatietä.

Jäin bussista Konginkankaalla ja siirryin apostolinkyytiin. Matilanvirrantien laitaa kulki noin kilometrin matkan peräti kävelytie, sitten oli siirryttävä piennarkulkijaksi toiselle puolelle asvalttitietä. Kun autoja harvakseltaan suhahti vastaan, väistin asvaltilta valkoisen viivan vasemmalle puolelle - se asvaltin 10-15 cm kaistale ei olisi jättänyt paljoa suojaa minun ja auton väliin. Seitsemän kilometriä melko suoraa tietä Sumiaisten suuntaan; kiintopisteinä soma punainen tupa, jossa valkoiset salmiakkikuviolla koristellut ikkunaluukut (auki; siispä mökissä oli asukas), mäet ja notkelmat, sinapinkeltainen maalaistalo navettoineen tienposkessa.

Jo kaukaa erotin punaisen takin - se toinen jalankulkija. Muassaan emännällä Uuno, utelias beagle, kolmatta vuotta päivähoidossa jo kuulemma. Uuno jäi tapittamaan minua tien poskeen, eikä suostunut siirtymään emännän kanssa pihaan, ennen kuin olimme tehneet tuttavuutta.

Riihilahti-Iitsalon tienviitan saavutettuani olin näköalapaikalla: eritoten Sumiaisten suuntaan aukeaa tältä korkealta mäeltä avara näkymä. Ja mikä ihaninta, mäen juurelta sain jo kääntyä seuraamaan seitsemän kilometrin viittaa soratielle, joka auton kyydissä tuntuu kuoppaiselta ja epätasaiselta, mutta jalan alla vakaalta.

Jänislahdentie on vaatimaton soratie, tienvarret metsää, hakkuuaukeaa, metsittyneitä peltoja, vasta loppupäässä pilkottaa järveä. Jo tien alkupäässä tulee taidemuistuma, kun näen Kulmalan viitan: siellä asustaa tekstiilitaiteilija Riitta Hytönen-Pasanen, joka ei enää ikävä kyllä pidä kesänäyttelyitä. Muistan vieläkin upeat työt navetan galleriassa, kuinka valo siivilöityi oranssien lankojen lävitse. Tila on ollut saman suvun hallussa 1500-luvulta saakka!

Myrävuoreen menijää olisi helppo neuvoa, mistä kääntyä. Tämä partasuu veikkonen on hyvä maamerkki, siitä vaan oikealle.
Popsin ohikulkeissani tien laidan punaherukkapensaasta (huom, ei kenenkään pihapiirissä!) maukkaita marjoja. Helppo noukkia koura täyteen kulkuevästä, jossa ei näillä liikennemäärillä voi olla järin suuria annoksia raskasmetalleja.

Kun soratietä oli riittävästi takana, käännyin vielä pienelle hiekkatielle pariksi kilometriksi, sitten jäljellä polku rantaan ja edessä siinti Keitele. Vene vesille ja airot aaltoihin, jalat lepoon ja kädet töihin! Rannalta kaikuivat kohta huudot: Topii! Topiiii! Ei kai se vaalea noutaja ollut lähtenyt perään? Ei ainakaan kuulunut tai näkynyt koirapoloa vedessä tai rantakivillä.

Paluumatka samaa reittiä Jänislahdesta Konginkankaalle tuntuikin eilen jo lyhyemmältä, kuten aina kävellessä. Mitä tutumpi reitti, sen sujuvampi.

Onnistuin säikäyttämään heti alkumatkasta pari teertä lentoon puskasta tömistelylläni, mutta komea vihreä mato jatkoi notkeaa kulkuaan Jänislahdentien poikki minusta piittaamatta. Koska kuljin nyt toista laitaa kuin mennessä, onnistuin huomaamaan uuttakin. Kulmalan risteyksen läheltä havaitsin paikan, missä oli selvästi ollut aiemmin talo; rehottavien puskien seassa kukki vielä jokunen sitkeä perenna. Ollapa muutama lammas kesätöihin sille tilkulle, niin sieltä paljastuisi varmasti tulevina vuosina komeita kukkapenkkejä!

Punaherukkapensasta osasin jo odottaa (nam!), mutta kun pysähdyin Matilanvirrantiellä juomatauolle, huomasin vieressä upeat vadelmapuskat, joissa vierähti herkutellessa vartti. Onneksi bussin lähtöön oli hyvää aikaa, eikä tarvinnut kiirehtiä ja jättää marjoja putoilemaan omia aikojaan. Ja mukava olla jalan liikkeellä oikeasti. Tuumivatko sitä myös ne neljä kurkea, jotka Konginkankaan pelloilla astelivat?

Kävellen pääsee perille, kun vain on aikaa.

Kommentit

Suositut tekstit