Hanhiperäntiellä

Killerin ohi vievän Vesangantien pientareella kävely ei ole herkkua, mutta vaihtoehtoja ei ollut, kun muut lähimmät kulku-urat näyttivät olevan hiihtäjien käytössä. Yksi ystävällinen autoilija väisti hienosti, muut posottivat ohi piennarta hipoen. Odottelin välillä penkan tuntumassa oman kulkuväyläni vapautumista.

Könkkölän jälkeen käännyin vasemmalle Hanhiperäntielle. Ihan kuin maalla! Vain potkukelkka puuttui, kun nousin hiekoittamatonta, puhtaan valkoista tietä mäkeä ylös. Nenään tuli äskettäin kaadetun kuusen tuoksu. Tukit odottivat noutajaansa tien poskessa. Vain pari yksittäistä taloa oli tämän syrjäisen tien varressa - syrjäisen todella. Matkaa linnuntietä keskustaan noin viisi, kuusi kilometriä! Mikä rauha.

Sitten näin vasemmalle kaartavan tienpohjan, jota traktori oli äskettäin kulkenut. Urissa oli myös jalanjälkiä, joita lähdin seuraamaan kohti Mustalampea. Hiljaisuus alkoi täyttyä elämän äänillä: koiranulkoiluttajia oli myös poluista ja huurrepuista nauttimassa. Pian polku olikin jo Mustalammen omakotialueella, missä tiet on satumaisesti nimetty, mm. Peukaloisentie, Peikontie, Velhottarentie.

Laskeuduin Mäyrämäen kautta Köhniölle, jossa tuli vastaan kaksi potkukelkkailevaa lasta, tosin he kiitivät menopelillään ajoradalla... Seikkailin sieltä takaisin Vesangantielle, jonka alituksen jälkeen kävelytie yllättävästi päättyi latupohjaan. Kiitos latumestarille, jonka tervehdys ladun varressa salli "ladun reunaa pitkin" kävelyn Nuolikadulle! Eipä tarvinnut mennä taas tienpientareelle autojen kiusaksi. Asehenkisten katujen (Piilukko, Tähtäin) välistä löytyi viimein leppeämpi Mäkituvanpolku, joka palautti jyrkän alamäen kautta minut Kortepohjan maisemiin.

Kommentit

Suositut tekstit