Helsinkihetki

Kun kävelee ystävän kanssa, ei keskustellessa kiinnitä niin huomiota ympäristöön. Kävelen Helsingissä Senaatintorin poikki kerran, en muista ohikulkemastani mitään, sillä keskustelu ei katkea ja keskityn siihen ja lausuttuihin sanoihin kokonaan.

Kun palaan Senaatintorille yksin, huomaan ahkerasti valokuvailevat turistit, putkilla lastatun lavan, ilta-auringon valon rakennusten katoilla, kiveyksen epätasaisuudet, vihreiden raitiovaunujen jarrutukset ja kiihdytykset, entisiä Kiseleffin basaaria ja Engelin kahvilaa peittävät suojamuovit. Ja kas, seinälläkin on jotain. Muoviliuskoista hapsutettu sydän ja Helsinki. Remonttipostikortti.

Kun jatkan matkaani, turistipuhetta kantautuu korviin siellä, tässä, tuolla. Pysähdyn kultasepänliikkeen ikkunan eteen; vanhoja koruja vitriinissä. Pieni hopeinen riipus, malakiitteja, mainostaa hintalappu. Kun näen hakaristisymbolin, mietin hetken, voisiko tuo olla se von Rosenin "viaton" hakaristi, joka oli Suomen ilmavoimien symboli ennen kuin natsi-Saksa tahrasi symbolin iäksi. Mutta ei, tuo hakaristi korussa on vinossa, ei suorassa. Tuntuu hämmentävältä, ikävältä, pahalta, vaikka en voi tietää, mikä tausta korulla on. Kuka voisi kantaa moista korua kaulassaan?

Kommentit

Suositut tekstit