Vuoksenniskalta kirkolle

Aurinko kirkastuttaa maiseman niin upeaksi, että silmiä häikäisee sisällä saakka. Tilapäinen ulkonaliikkumiskielto estää nyt kävelylenkit, niinpä palautan mieleeni viime sunnuntain Imatralla. 

Vuoksenniskan halki kulkiessa tuntuu hieman surulliselta katsoa useita tyhjiksi jääneitä liikehuoneistojen ikkunoita. Imatran kaupunkikuva on hajanainen, sillä kaupungilla ei ole yhtä ainoaa keskustaa, vaan useita pienempiä; aiemmin näitä keskustoja olivat Imatrankoski, Tainionkoski ja Vuoksenniska, kunnes Tainionkoski käytännössä taantui asuinalueeksi ja sen syrjäytti uusia rakennuksia ja kauppoja houkutellut Mansikkala. Vuoksenniska on vielä hengissä, eikä toivottavasti annakaan periksi. On sinänsä kumma, että moni täysin väestömäärältään elinkelpoinen kaupunginosa/kylä/kuntakeskus kuihtuu vain siksi, että väki autoilee ennemmin kuin käyttää kävelyetäisyydellä olevia palveluita. 
 Vuoksenniskan ylpeys on Imatran ainoa elokuvateatteri Bio Vuoksi (1954, Märta Blomstedt, Matti Lampén), joka oli pitkään tyhjänä ja ilkivallan kourissa. Kerran kapusin itsekin kurkistamaan teatterikiinteistöä sisäpuolelta ja tuntui kurjalta nähdä suuri komea filmiprojektori maahan kaadettuna. Perinteikäs talo Torikadulla sai kuitenkin suojelijoita, korjausprojektin ja siitä tuli lopulta jälleen tyylikäs elokuvateatteri. Hienoa että vanha valomainoskin korjattiin!

Jatkan matkaani Vuoksenniskantien vartta eteenpäin. Täällä ei ole varistettu turhaan sepeliä kävelyteille, joten potkuri toimii mainiosti kulkupelinä - yksi, kaksi, kolme potkurihavaintoa! Metsän reunaa seurailevalta kävelytieltä on sitten poikettava pykälä oikealle Ruokolahdentien varteen, missä käyn kääntymässä Alvar Aallon suunnitteleman Kolmen ristin kirkon (1957) luona.

Lumi ja jää ovat tehneet vangitsevia luomuksia räystäille (tai niiden puutteessa) ja tajuan huomioni kiintyvän niihin miltei rakennusta enemmän.

Vuoksenniskan kirkko pitää ilahduttavasti ovensa auki vierailijoille päivittäin klo 10-15, ei vain jumalanpalveluksen aikaan. Oven pielessä on hauska pieni kyltti "Olen sisällä" ja siihen on Pekka-suntio raapustanut nimensä. Kurkistan sisälle valkoiseen kirkkosaliin, joka vaikuttaa levolliselta ja jotenkin kodikkaalta.
Jotain sinistä on muutamassa kohdassa valunut ulkoseinille, liekö kuparikatto luovuttanut väriainetta? Kävelen aurattua väylää tarkoituksenani kiertää kirkko kokonaan, mutta aurauskoneen käyttäjältä on loppunut into kesken kaiken; edessä on umpikuja. Siis täyskäännös.
Seinän pielessä lojuvat katkenneet jääpuikot kuin yhtäkkiä vaiennetut, hylätyt urkupillit.

Kommentit

  1. Alimmainen kuva on viehättävä. Katsoin sitä hetken ennen kuin luin mitä olet kirjoittanut siitä, enkä osannut päätellä, mitä oikeastaan olen katsomassa. Modernia taidetta. :)

    Anna

    VastaaPoista
  2. Jäästä syntyy mitä hienointa taidetta, ilman ihmiskäsien kosketusta.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit