Metsätuokio

Metsä on tähän(kin) aikaan vuodesta ihmeellinen. Mustikan- ja juolukanvarvut notkuvat pulleita sinisiä marjoja, puolukat kirittävät poskiaan punaisiksi. Vanamot ojentautuvat ujosti mutta pontevasti vaatimattomaan mittaansa kuin olisivat pitkävartisia liljoja. Sammal joustaa pehmeästi jalan alla ja ponnahtaa askeleeni jälkeen ennalleen.

Vehreyden sekaan on sirottautunut siellä täällä silmiä hämääviä keltaisia lehtiä, kun haen maastosta kanttarelleja. Mustien torvisienten suojana on kuivuneita harmahtavia lehtiä tai heinää. On oltava tarkkana, etenkin loppuiltapäivän häikäisevässä auringossa, että erottaa etsimänsä.

Hakkuuaukealla muistelen polkua, joka kulki aiemmin mäntymetsän laitaa, mutta polun reitti on hautautunut ryteikön ja vatukon alle. Peruskarttoihin merkityt vanhat polku-urat jäävät helposti metsäkoneiden muokkaamassa maisemassa unholaan. Katoava luonnonvara ajalta, jolloin metsässä käveltiin enemmän.

Edelläni on kulkenut ja levännyt hirvi, tuossa on pysähtynyt teeri. Itse jätän jälkeeni sieniveitsen silpaisut. Mukaan metsästä lähtee syötävien tuomisten lisäksi levollinen mieli.

Kommentit

  1. Tulee ikävä kävelyä. Nauti! Mulla on toisessa jalassa akillesjänne ja toisessa kantakalvo tulehtunut, pitää pysyä kotona. Sitä oppii arvostamaan itsestäänselvää kävelyä ylellisyytenä.

    VastaaPoista
  2. Toivottavasti jalkasi tokenevat pian ja pääset taas ulos ja kävelylle!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit