Théoule-sur-Mer - Cannes

Jään junasta Théoule-sur-Merin asemalla. Heti vaaleanpunaisen asemarakennuksen edessä, tien toisella puolelta, pilkottaa punavalkoinen GR 51:n reittimerkki (GR= Grande Randonnée, pitkän matkan vaellusreitti). Aidan takana välkkyy Välimeri, aurinko paistaa. Ei hassumpaa. Muutama muukin kävelyretkelle lähtijä jää samasta junasta.
Reittimerkit eivät valitettavasti ohjaa heti rantaan. Kävelen tien laidan jalkakäytävää pitkin länteen päin pienen matkaa, kunnes opasteet kehottavat polulle ylämäkeen. Jätän laiskasti ylämäkimutkan tekemättä, koska GR-reitti palaa aivan kohta takaisin alas, tien alittavan tunnelin kautta. Pian saavutan Théoule-sur-Merin keskustan, josta lähden seuraamaan reittimerkkejä sisämaahan päin.
Olen juuri astunut L'Esterelin luonnonpuistoon. Matkaa Col du Trayasille (245 m) on tien varresta viitan mukaan noin 1h 10 minuuttia. Pienen tienvarsikävelyn jälkeen astun leveälle sorapolulle, joka seuraa alkuun rataa ja puronuomaa. Polku lähtee kohoamaan ylöspäin mukavasti puiden katveessa, hieman muhkuraisena, mutta helppona.
Katselen punertavia kalliomaisemia ylempänä ja nautin karusta, mutta vihreästä maisemasta. Kohta minua reippaammin liikkuva pariskunta astelee ohi. Hetken kuluttua kohtaan edempänä muita kulkijoita, mutta useimmat heistä ovat liikkeellä maastopyörillä; täällä kulkee suorittu pyöräilyreitti.

Aurinko lämmittää mukavasti, kun nousen vähitellen rinnettä ylös. Veden voimasta huiman kulunutta polun pohjaa pystyy kulkemaan myös lenkkareissa, mutta en ihmettele, että moni kävelijä käyttää vaellussauvoja apuna, etenkin alas askeltaessaan.
Saavuttuani Col du Trayasille näkymä alas Välimerelle palkitsee. Etsin levähdyspaikan pinjojen alta ja istahdan alas syömään eväspatonkia. Vanhempi pariskunta kymmenen metrin päässä on valinnut saman taktiikan. Mikäs tässä on istuskellessa!
Kun käännyn takaisin paluusuuntaan, huomaan GR-reitin punavalkoisen lätkän koristamassa puussa toisenkin reittimerkin: sinikeltainen simpukka viittaa siihen, että pyhiinvaeltaja voi tätäkin reittiä pitkin jatkaa matkaa aina Santiago de Compostelan reitille saakka.
Nelihenkinen perhe istahtaa alas punertavalle kalliolle. Isän repusta pilkistää kaksi pitkää patonkia. Palaan alemmas polkujen risteykseen, missä on useita vaihtoehtoja valittavana.
Valitsen Miramarin puolelta takaisin Théoule-sur-Meriin kiertävän upean polun, jolta saa katsella merelle liki koko matkan. Oikealla rinne on hyvin täyteen rakennettu, mutta onneksi rakentamatontakin maisemaa riittää.
Polku lähenee asutusta: ensimmäisen talon pihassa on hulppea, kaareva uima-allas, jonka keskellä on lepotuolisaareke. Avenue Henri Matissella ei olla köyhiä, eikä myöskään suvaita koiran jätöksiä...
Pienen asvalttipätkän jälkeen olen taas kapealla polulla, joka kohoaa pian ylöspäin, jopa rappusia pitkin, ohittaa läheltä punaisen kallion, käy eukalyptuspuiden alta. Ärhäkkä, pitkäpiikkinen kataja tökkää minua käsivarteen.
Niemen kierrettyäni näkyy palkinto: lumihuippuiset Merialpit siintävät rantaviivaa lähimpänä olevien kukkuloiden takaa. Tällä reissulla ei ikävä kyllä ole asiaa sinne saakka!
Tien varressa olisi vasemmalla aprikoositarha... Laskeudun porrastettua, kapeaa kävelyväylää pitkin takaisin Théoule-sur-Meriin ja palaan takaisin rautatieasemalle. Tai no, ohitan sen ja päätän kävellä ainakin seuraavalle pysäkille, Mandelieu-La Napouleen, onhan sää niin hieno. Edessä on kevyempi kävelyosuus lähellä rantaa kulkevien teiden vartta pitkin.
Théoule-sur-Mer tarjoaa ohikulkijalle myös taidetta. Rantatien varressa päivystää Serge Sallanin Femme sortant de l'eau, Vedestä nouseva nainen, ja toisella puolella tietä on peräti Paratiisin temppeli, Temple du paradis sekä Esterelin kukkuloilla eläneen Diana-prinsessan patsas.

Pirteän turkoosi kaarikyltti, jota koristaa pieni Ranskan lippu, osoittaa että astun nyt Mandelieu-La Napoulen puolelle, mimosan kaupunkiin. Mimosa kukkii täällä talvella, joten sitä ei nyt pääse ihastelemaan.
La Napoulessa polku poikkeaa hiekkarannan kautta rantakallioiden kupeeseen, aivan veden äärelle - viimeinkin. Seuraavan hiekkarannan päässä töröttää palmu ja kallion takaa paljastuu linna, jossa toimii museo.
Onneksi nyt ei ole kova tuuli, eivätkä aallot pärski aivan rantaa pitkin ja linnan veden rajassa olevien holvikaarien alitse kulkevalle polulle saakka! Matka jatkuu pitkin tasaista rantaväylää.
Ylitän Argentière- ja Siagne-joet ja edessäni aukeaa suorana jatkuva, kapea mutta asvaltoitu jalkakäytävä, joka seuraa hiekkarantaa. Vaikka autot suhahtavat ohi vasemmalta puoleltani, onnistun keskittymään paremmin aaltojen ääneen. Kun kuulen rummutusta, luulen ensin äänen tulevan ohiajajan radiosta, mutta kyseessä ovatkin ihan oikeat rantarummuttajat.
La Bocca. Rantaa kävelleen pariskunnan jäljet huuhtoutuvat aaltojen alla pois hyvin nopeasti. Seuraavallekaan asemalle ei ole enää älyttömän pitkä matka, joten... Seuraavana: Cannes.
Turistien kansoittama rantabulevardi, jäätelönsyöjät, huviveneet, festivaalipalatsi punaisine mattoineen. Olen perillä. Kenen kädenjäljen ikuistaisin jalkamatkani päätteeksi? Suosikkeja on kaksi, mutta valitsen nyt Akira Kurosawan, jonka elokuvissa on liikuttu paljon myös jalkaisin.

Kommentit

Suositut tekstit