Rokua: lumikenkäsuppailua

Kummasta on enemmän iloa lumikenkäretkellä Rokuan kansallispuistossa - latukartasta vai kesäreittikartasta? Kesäreitit ovat tietenkin lumen alla, latuja ei sovi tallata. Lunastan opastuskeskus Supasta kesäreittikartan; jospa sillä pärjäisi. Kohta nähdään, miten hyvin reitit on merkitty hangen yläpuolelle.
Pistämme lumikengät jalkaan lähellä opastuskeskusta, joka ei itse asiassa sijaitse ihan kansallispuiston rajalla vaan pienen matkan päässä suojelualueesta. Rokuan kansallispuisto on yksi Suomen pienimmistä kansallispuistoista (8,8 km²) ja se sijaitsee Utajärven, Muhoksen ja Vaalan kuntien alueella, reilut 80 km Oulun keskustasta. Matkalla syvemmälle suppamaastoon ohitamme hiihtostadionin, jonka laidalla päivystää myös kaksi poroa; koiravaljakot ovat nyt maastossa.
Merkittyjä reittejä on alueella useita, luontopoluista pidempiin polkuihin. Kolmesta luontopolusta ainoastaan Pookinpolku kulkee kokonaan varsinaisen kansallispuiston alueella. Tänään ei ole tarkoitus kulkea yhtä tiettyä reittiä, joten asetamme vain tavoitteeksi Pookivaaran maisemineen; reitti on vapaa, kunhan perille löydämme.
Rokuan harju- ja dyynimuodostumista sekä suoalueista koostuva maasto on kuitenkin sen verran haastavaa, että siellä on ihan fiksua seurata reittimerkkejä (sulan maan aikaan se on vielä tärkeämpää, jotta kasvillisuus polkujen ulkopuolella ei vahingoittuisi). Mäntyvoittoisessa, avarassa maastossa on suppaa toisensa perään eikä uniikkeja maamerkkejä tule helpolla vastaan. Maiseman jääkauden peruja olevista erityispiirteistä kerrotaan enemmän mm. Geoparkin infotauluissa, joita löytyy sinisillä maalimerkeillä merkityn Rokuansydän-luontopolun varrelta.
Luontopolun reittimerkkejä on alkuun helppo seurata, etenkin kun edellämme on viime päivien aikana kulkenut joku muukin lumikenkäilijä. Kevättalven aurinko hellii jälleen!
Laskeudumme Rokuanvaaran rinnettä alemmas, auringossa välkkyvien ja koskemattomien hankien äärelle. Latu-urat kaartavat moneen suuntaan, me saamme oikaista mistä tahdomme. Erotamme kauempaa ensi häivähdyksen Pookivaaran tornista. Sinne.
Kyltit viestivät, että astumme nyt ihan oikeasti Rokuan kansallispuiston alueelle. Puiston tunnuseläin on leppälintu, joka taitaa olla vielä talvehtimassa etelässä eikä siis visertele seuraksemme. Seuraamme tovin Keisarinkierroksen reittimerkkejä, mutta sitten poikkeamme mäntykankahille kokeilemaan, josko Pookivaaralle löytäisi ihan tuosta vaan. Ovelasti polveileva, puiden verhoama harjumaasto ei suo edes pienen pientä pilkahdusta läheisen vaaran tornista, joten joudumme nöyrästi palaamaan latujen tuntumaan löytääksemme kansallispuiston korkeimman kohdan.
Lämpö jäsenissämme saavutamme Pookivaaran laen (194,2 m). Puiden juurelta ei ole mitään mahdollisuutta nauttia näköaloista ympäristöön, mutta onneksi torniin on mahdollista kavuta.
Metalliportaita on helppo kiivetä niin ylös- kuin alaspäin, sillä piikikkäät askelmat eivät ole liukkaat. Tikkaita pitkin pääsee vapaasti kolmannelle tasanteelle saakka, minkä jälkeen portti on lukittu - huipun koppiin ei siis ole asiaa. Pookivaaran hiihtomaja (harmaa tupa kauempana) on kiinni, mutta etualan pieneen palovartijan tupaan voi astua tauolle ja siellä voi vaikka tehdä tulet kaminaan.
Pookivaara kohoaa lähimaastosta sen verran loivasti, että puunlatvat onnistuvat estämään huikeammat näkymät. Hmm, aurinkoinen päivä on muuttumassa selvästi pilvisen puoleiseksi. Lienee syytä lähteä paluumatkalle, mutta jospa kävisimme Rokuan korkeimman kohdan lisäksi myös alamaailmassa!
Pisin Rokuan aluetta kiertävä reitti eli Keisarinkierros on merkitty maastoon valkoisin maalimerkein. Ihan toimiva väri kesällä, uskoisin (etenkin jos maali on heijastavaa) mutta näin lumisena talvipäivänä on hitusen haastavampaa kuikuilla, missä lumiroiskeisessa männyssä on valkoinen reittitäplä eikä vain puhdasta lunta. Hetkittäin on pysähdyttävä ihan tähystämään maalimerkkejä, mutta matka jatkuu silti sujuvasti ja saavumme pian yhä alemmas johtavalle rinteelle.
Syvyydenkaivo on pinta-alaltaan Suomen suurin suppa ja arvatenkin melkoisen syvä. Kun lähdemme tarpomaan alas, häivähtää mielessäni, että sieltä on käveltävä myös ylös...
Supan rinteet ovat jyrkät ja matkaa alas riittää. Metrimääristä ei ole tietoa, mutta Syvyydenkaivo saattaa olla myös Suomen syvin suppa. Tuntuu, että täällä pitäisi käydä sulan maan aikaan, jotta maisema pääsisi paremmin oikeuksiinsa ja näkisin, mitä supan pohjalla on. Mutta tulipa tallustettua sekä ylös että alas - ja eväspatukan jälkeen on ponnisteltava vielä kerran ylös tästä kuopasta ja takaisin lähtöpaikkaan opastuskeskukselle. Täytyy myöntää, että Rokua on suorastaan tehokasta lumikenkäilymaastoa! Onneksi lähellä on kylpylä ;-)

Kommentit

Suositut tekstit