Helsinki: merenrantakahvila ja musiikkitaidetta

Hylkään Helsingin ydinkeskustan ja lähden askeltamaan ilta-aurinkoa kohti, veden ääreen. Kadut hiljenevät, vastaan tulee vielä aidattu alue, vielä hiljaisempia kulkuväyliä: Hietaniemen hautausmaa. Ja lopulta tyyni meri, Hietsun hiekkaranta, ilta-auringon säteistä nauttijoiden pienet ryhmät, lapsista tyhjät keinut.

Seuraan rantareittiä ja kierrän Taivallahden, jonka pohjoisrannalla tulee vastaan Toivo Kuulan puisto. Vesillä on lukuisia kajakkeja, selvästi muutaman ohjaajan kanssa; melontakurssi siis. Ohitan samoin musikaalisessa osoitteessa eli Merikannontiellä sijaitsevan ravintola Mestaritallin, sitten vasemmalle puolelleni rantaan jää lukittujen porttien takana oleva Soutustadion. Sitä ei pääse ihailemaan ihan kosketusetäisyydeltä.

Merimelojien majalle vievä kävelysilta ei sen sijaan ole lukossa, mutta alue on kuitenkin yksityisaluetta - rauha seuran jäsenille ja heidän hienolle majalleen.

Merimelojien majalle johtavan kävelysillan vasemmalla puolella on ankkurissa hylätyn näköinen paatti. Anteeksi, vene...

Muutama askel taaksepäin, ja siinä on Cafe Regatta. Punaiseksi maalatun kahvilan terassit ovat hyvin täynnä, eikä ihme; taivaallinen pullan tuoksu leijuu ilmassa ja kesäilta meren äärellä on kaunis.

Täällä voi helposti istuskella hyvinkin pitkään. Jo kahvilassa itsessään yksityiskohtineen on vaikka mitä katseltavaa. Näin hyvällä säällä en kuitenkaan malta jäädä sisälle detaljeja tarkastelemaan, jospa joskus toiste, sadekelillä?

Cafe Regatta on avoinna ihan joka päivä, vuoden ympäri, aamusta iltaan. Kahvilan ovenkahvana toimii punateräiseksi maalattu kirves. Kahvin santsaus ei maksa asiakkaalle mitään... Ja jos mielii paistaa makkaraa, tulipaikalla roihuaa nuotio. Mikä keidas! Olisikohan sittenkin pitänyt testata yhtä niistä mahtavan näköisistä korvapuusteista?

Terassilta voi hyvällä tuurilla päästä katsomaan vaikka kanoottipooloa. Kun olen saanut oman tarjottimeni kannettua ulos ja asetuttua pöytään, en tahdo saada silmiäni irti taitavista pelaajista ja heidän sulavasta melontapalloilustaan. Kuin näytösluonteisesti yksi meloja heittää 1-2 minuutin aikana pari salamannopeaa eskimokäännöstä pelitilanteessa. Taitolaji!

Kulkupelejä täällä riittää: Regatasta voi vuokrata kajakkeja, pihamaa on täynnä fillareita ja muita kaksipyöräisiä. Kahvilan "edustusauto", pirtsakka Lada, on somistettu kuparipannuilla, sirpillä ja vasaralla. Auton kylkeen maalattu teksti toteaa että sitä käytetään myös kuljetuksiin. Kenties.

Kun nautiskelutauko on ohitse, jatkan matkaa Sibeliuspuistoon. Jos nyt olisi helle ja keskipäivä, tähän voisi istahtaa miellyttävästi varjoon lukemaan. En kuitenkaan jää kutsuvalle penkille, vaan riennän muutaman askeleen päähän, kukkapenkkien toiselle puolelle ja Sibelius-puiston ylpeyttä katsomaan.

Yhteen hitsatuista teräsputkista koostuvan hauskan Sibelius-monumentin (kilpailuteoksen nimi Passio Musicae) teki kuvanveistäjä Eila Hiltunen. Ei mikään helppo projekti; toteutus oli valmis vasta vuonna 1967, noin neljän vuoden työn jälkeen. Veistoksen alla voi kokeilla putkinäköä ihan oikeasti, katsomalla taivaalle... Maailma näyttää näin ihan toiselta.

Itse teräsputket ovat nekin jokainen yksilöitä, ikään kuin ne olisi käsin kirjottu tai maalattu.

Muistan ensivisiittini tänne vuosikausia sitten ja sen, että Sibelius-monumentti tuntui silloin niin paljon pienemmältä kuin olin odottanut. Silloin työnsin innoissani pääni teräsputkeen, nyt innostuin putkinäköaloista taivaalle. Tällaisista veistoksista voi löytää aina jotain uutta.

Jean Sibelius on ikuistettu monumentin viereiseen reliefiin suljetuin, näkemättömin silmin. Ehkä hän vain kuuntelee äänimaisemaa ympärillään. Lähden kävelemään takaisin kohti keskustaa.