Ruokolahden kirkonmäellä

Ruokolahden kirkko näkyy kauniisti Pappilanlahden yli Puumalantielle. Pidän aina huolta siitä, että katson kirkonmäen maisemaa auton ikkunasta, kun matka kulkee tätä reittiä. Niin lähellä, mutta niin kaukana? Autolla pääsee periaatteessa helposti lähelle, mutta sillä on myös liian helppo huristaa ohi vaikka mistä kiinnostavasta, koska "ei ehdi" kääntyä tai pysähtyä; meni jo. Kävelijälle pysähtyminen on helppoa. Siispä on hylättävä moottoriajoneuvo ja jalkauduttava, jotta pääsee lähelle.
Sunnuntaiset kirkonmenot ovat jo päättyneet, kun astelen Ruokolahden kirkonmäelle, mutta sattumoisin kirkon ovet ovat edelleen avoinna. Kristallikruunut loistavat autioituneessa pyhätössä, jossa patinoitunut, maalaamaton puu saa ympärilleen väriä sinisen ja valkoisen sävyistä. Kaunista.
Vaaleanvihreäksi ulkoa maalattu puukirkko (1854, suunnittelija Ernst Lohrmann) on järjestyksessä jo neljäs kirkko Ruokolahden kirkonmäellä. Ei ihme, sillä Ruokolahti on vanha pitäjä - sekä kunta että seurakunta täyttivät vuonna 2012 jo 440 vuotta.
Kävelykierroksella kirkon ympäri tulee vastaan kaksi graniittilohkaretta, joihin on kumpaankin kiinnitetty muistolaatta. Albert Edelfeltin taideteos tulee varmasti useimmille ensimmäisenä mieleen Ruokolahdesta... En usko, että monikaan enää muistaa Ruokolahden leijonaa.
Ja jos Albert Edelfeltin kuuluisa maalaus Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä on sattunut unohtumaan, sen pohjalta tehty osittainen näköisreliefi palauttaa mieliin alkuperäisen taideteoksen. Alkuperäinen maalaus on nähtävillä Ateneumissa. Kaksiosaisen muistomerkin, jonka kivet ovat palvelleet panssariesteinä,  pystytti Ruokolahti-Seura Edelfeltin (1854-1905) syntymän 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.
Käännän katseeni kirkosta järvelle ja astelen kirkonmäen rinnettä hieman alemmas, heinikossa kasvavien nuorten puiden lomitse. Huomaan maassa jotain: muoviin käärityt viestit ovat ehkä olleet osa toisenlaista iltarastirataa, vanhemmille suunnattua: Ole läsnä lapsellesi. Anna aikaa aikuisen elämälle. Hyväksy lapsesi ainutlaatuisuus. Suojele lastasi turhalta tiedolta. Sitoudu vanhemmuuteen. Vien risat, muovitetut paperilappuset läheiseen roskikseen. Lausun äänettömän toiveen, että Ruokolahden kirkonmäen maisema pysyy avarana sekä siistinä eikä puuston anneta kasvaa näkymää umpeen.

Jatkan aurinkoisessa säässä matkaa kirkonmäeltä kohti Ukonsalmea. Aivan huikaisevan kaunista! Imatran puolelta erottuva Stora Enson Kaukopään tehtaan siluetti savukiehkuroineen on onneksi niin kaukana, että yksityiskohdat eivät erotu... Tässä on kesän tuntu.
Saimaan rantamaisemista on vaikea erota, joten nautin hitaasta kulkemisesta, kevätilman hengittämisestä. Päätän kurkata, pääseekö kirkonmäen alapuolelle oikaisemaan rantaa pitkin, mutta rannan suuntaan ensin lupaavasti kaartava Veistopolku johtaakin yksityisalueelle (rannassa olevan omakotitalon pihaan), joten luvallista polkua ei taida olla? En tohdi astua omakotitalon rauhaa lähemmäs ja hyppään varmuuden vuoksi pusikon puolelle, että varmasti kierrän piha-alueen. Palkkioksi tapaan kukkivan kevättaskuruohon.
Sitten vastaan tulee rantatörmä, joka näyttää ihan entiseltä tien pohjalta, jota nuoret puut yrittävät pikku hiljaa vallata. Näinköhän tähän olisi sittenkin ollut liittymä Veistopolulta eikä minun olisi tarvinnut poiketa hetkeksi polulta syrjään? Toivottavasti, sillä reitti kulkee mukavan lähellä rantaa takaisin kirkonmäelle ja yhtyy siellä hoidettuun väylään.
Kapuan lopuksi vanhalle hautausmaalle, mistä löytyy jälleen historiaa. Hautausmaan keskellä kiviseinustan muistolaatta kertoo kirkkojen sinettien kuvien kera, että ensimmäinen kirkko rakennettiin tälle paikalle jo vuonna 1572, toinen kirkko 1641 ja kolmas 1740! Kun kierrän kiviseinämän toiselle puolelle ja alan tarkastella maata jalkojeni alla, kuvittelen erottavani sammalnurmesta kirkkorakennuksen muotoa.
Olen jo jonkin aikaa haistellut, että ilmassa on upea tervan tuoksu. Tuoksun lähde löytyy hyvin läheltä, vanhojen kirkkojen muistomerkkiä vastapäätä: kellotapuli. Kellotapuli on saanut pintaansa tuoretta, vielä tahmaista ja tarttuvaa mustaa tervaa.
Ruokolahden kolmannen kirkon ajalta, vuodelta 1752 peräisin olevaa kellotapulia on uhannut niin purkaminen kuin myyminen Seurasaari-säätiölle, mutta kaikeksi onneksi komea kellotapuli koristeellisine paanukattoineen on saanut jäädä paikalleen ja siitä pidetään edelleen hyvää huolta. Tämä on todellista kulttuuriperintöä.
Tervan tuoksu leijailee nenääni vielä pitkään sittenkin, kun olen lähtenyt tapulin luota. Harvoin näkee näin kaunista kellotapulia. Ajattelen myös veneen tervaamista, suksien tervaamista... Eri vuodenaikoja, perinteitä.
Astun ulos vanhalta, yli 400-vuotiaalta hautausmaalta. Jyhkeä kiviportti kivisotilaineen (Ilmari Virkkala, 1950-luvulta) vartioi aluetta ja siellä olevia sankarihautoja. Ihailen mukanani edelleen leijailevaa tervan sulotuoksua, mutta kohta tajuan, miksi tuoksu on niin voimakas: pysähtyessäni rakennuksen seinustalle olen saanut jostain yläilmoista tahmean tervapisaran aurinkolasieni linssiin. Pieni, katoava matkamuisto.

Kommentit

  1. Kirkko ja Edelfelt ovat olleet samanikäisiä, kolmekymmentäkolmevuotiaita kun eukot on maalattu. Mietin millaisen maalauksen saisi nykyajan eukoista samalla paikalla.
    Tuo kellotapuli on kaunis kuin koru.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen yksityiskohta tuo maalauksen ja Edelfeltin ikä. Ja hauska idea tuo maalauksen toisintaminen tänä päivänä. Se pitäisi itse asiassa tehdä vaikkapa 10 vuoden välein. Miten maailma muuttuu, vai muuttuuko?

      Samaa mieltä, harvoin näkee noin kaunista kellotapulia.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit