Helsinki: kesäilta Suomenlinnnassa

Miniristeily ja iltakävely upeassa merellisessä maisemassa vain bussipiletin hinnalla? Vaikka kesäilta myös mantereella Helsingissä olisi viehättävä, karkaan Kauppatorilta Suomenlinnan lautalle ja astun pian maihin Rantakasarmin (1868-1870) edustalla. En ole varustautunut hienolla piknik-korilla eikä tiedossa ole opastettua kävelyä, jolla oppisin detaljeja Unescon maailmanperintökohteen erikoisuuksista; edessä on vain kuljeskelua, hetken mielijohteesta.
On pitkä aika siitä, kun olen viimeksi käynyt tällä saarella, enkä muista kokeneeni täällä näitä alkukesän hehkeitä  värejä, huimaavan kirkasta vihreää Kirkkopuiston nurmikolla ja puiston lehtipuissa. Väkeä kävelee vastaan, matkalla seuraavalle lautalle. On sen verran myöhä, että saaren iltakävijöiden määrä on ihastuttavan vähäinen - ei mitään turistiruuhkaa tähän aikaan päivästä. Puiston hiljaisuus on lepoa sielulle.
Suomenlinnan kulkuväyliä ei ole tehty korkokenkästeppailuun tai siloiteltu saarten harvoja huoltoautoja ajatellen. Olen todellisella kävelyalueella. Tunnen vuosien saatossa yhä sileämmiksi kuluneiden luonnonkivien muodot kangastossujeni pohjien läpi; oheistuotteena jalkapohjahieronta.
Ohitan asuinkerrostalo Nooakin arkin, sitten viheralueen takaa tulee vastaan "liikennemerkki", joka pyytää kotirauhaa Suomenlinnan asukkaille. Vaikka tämä on kuinka Unescon maailmanperintöluettelon kohde, on Suomenlinna edelleen myös satojen ihmisten koti, joten kotirauhaa on kohteliasta kunnioittaa. Käännyn kukkivan omenapuun luota takaisin.
Seuraava kujavalinta johdattaa minut ohi Suomenlinnan museon, yli Susisaaren sillan ja vanhan merilinnoituksen maailmaan. Sveaborgin eli Viaporin linnoituksen rakentaminen alkoi jo 1700-luvun puolivälissä, Ruotsin puolustuksen vahvistamiseksi. Tiedä häntä, oliko silloiset lujuuslaskelmat tehty raskaiden tykinkuulien varalta, mutta kivilinnoitus tuntuu uskomattoman järeältä, paksuine seinineen. Syvät ikkuna-aukot päästävät valoa sisään, mutta millaista onkaan muurien huoneissa ollut talviaikaan? En uskalla edes kuvitella.
Muurien sisällä retkottaa jättimäisen ankkurin puolikas. Tällaisella mötikällä toki pitää purjelaivan ankkurissa paikallaan, mutta miten ihmeessä moisen jöötin on saanut nostettua tai laskettua lihasvoimin? Huh. Osanottoni laivan miehistölle.
Visiittini kruunaa huumaava syreenien kukkaloisto ja lempeä tuoksu, jonka äärelle voi pysähtyä puistokäytävien varrella. Kuinka taivaallisen kaunis alkukesä onkaan.
Oikealla puolellani näen englantilaisen puiston tunnelmaa ilta-auringon säteiden alla. Tyyni vesi, kookkaat lehtipuut, varjot ihmisen muotoileman lammen pinnalla, penkit veden äärellä.
Kahden tien risteys, polun valinta. Vasemmalle vai oikealle? Kustaanmiekka vai uimaranta kallioiden keskellä? Valitsen vasemman, Kustaanmiekan, jonka muistan kapeana salmena ison aluksen kulkea.
Kuin tilauksesta näen punavalkoisen laivan porhaltavan kohti Kustaanmiekkaa. Kun olen ollut laivassa, on tuntunut huimalta, että iso alus kulkee niinkin läheltä rantaa. Näen ensi kertaa rannalta, kun matkustajalaiva menee saarten ahtaasta välistä vauhtiaan hidastaneena, mutta silti niin määrätietoisesti. Mikäs siinä, kun osaa reitin ja syvyyttä riittää, vaikka väylän leveyttä onkin rajallisesti.
Merilinnoitus kumpuilee nurmipeitteisenä rakennelmana maisemassa. Kustaanmiekan avaruus on täynnä suloista rauhaa, enkä osaa kuvitella valleille väsyneitä sotamiehiä, tuiskua ja tuulta, arkista aherrusta. Suomenlinna on silmissäni tasan vapaa-ajan keidas. Oikeasti tämä on ollut totinen tukikohta ja sotanäyttämö, jossa on kärsitty piirityksistä ja vihollislaivaston pommituksista ihan oikeasti.
Hassusti törmällä töröttävän ketjun takana aukeaa ulappa, uljas maisema. Rautaketju ei estä kulkua yhtään mihinkään, se on kuin hämmentävä muisto jostain kielletystä, rajasta.
Puurappuset johtavat alas rantakallioille, vielä lähemmäs leppeinä loiskivia aaltoja. Unohdan, että olen Helsingissä, vain lyhykäisen matkan päässä ydinkeskustasta.
Kävelen eteenpäin vallipolkua, haen sopivaa paikkaa, johon istahtaa alas syömään vaatimattomia eväitäni, leipää ja hedelmiä. Otan kirjan esille ja nautin lukemisesta satumaisen kauniissa maisemassa. Alempana kallioilla pulikoidaan meressä ja iloitaan porukalla illasta kallioilla. Vähän ajan päästä toinen ryhmä kulkee selkäni takaa ja poseeraa toisilleen tykkien luona. Sotahistoria kohtaa nykypäivän.
Ilta saa, suljen kirjani ja lähden kävelemään takaisin kohti lauttarantaa, ohi aution jalkapallokentän. Saavun Suurelle Linnanpihalle, missä on aukion suunnitelleen Augustin Ehrensvärdin sotilashenkinen hautamuistomerkki. Koristeellisesta silmikkokypärästä ja kilvestä sekä muista tykötarpeista tulee mieleen ritariromantiikka. On helppo unohtaa sotaisat ajat ja romantisoida linnoituksia, vaikka niihin liittyy oikeasti enemmän surua ja tuskaa kuin kauneutta. Rankka historia on tuonut meidät juuri tällaiseen nykypäivään. Nautitaan siis siitä, mitä meillä on nyt.

Kommentit

  1. Näyttää mukavalta retkeily- ja rauhoittumispaikalta lähellä suurkaupungin sykettä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitäpä Suomenlinna juuri on, etenkin kun ajoittaa kulkemisensa siellä sopivasti :)

      Poista
  2. Houkuttelevia ja edustavia kuvia. Tuli ihan ikävä Suomenlinnaan.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit