Susitaival: Naarva-Suomunjoki

Naarva, Ilomantsi. Koitere siintää sinisenä raitana metsämaiseman syleilyssä; sinne on vielä matkaa. Hitusen yli vuosi sitten seisoin tällä samalla paikalla sateessa, joka ei suostunut taukoamaan ja mietin, milloin pääsisin takaisin jatkamaan Susitaivalta. Hetki on viimein koittanut! Tällä kertaa rinkka on useamman kilon kevyempi ja matkanteon pitäisi sujua edellistä reissua lupsakammin. Ja vailla yhtään väärää liikettä rinkkaa selkään nostaessa.
Kaivan kartan esille ja orientoidun: opaste osoittaa rinnettä alas, mutta kartalla reittiviiva ohjaa Hirvolan maatilamatkailusta eteenpäin tietä pitkin. Väritäpliäkin tien varresta löytyy. Valitsen tien ja karttareitin, eiköhän se siitä. Matkan ensimmäinen nähtävyys, seppä Moilasen rakentama Asesepän paja (1790), on ihan kohta vasemmalla: matala hirsimaja tien poskessa. Akkunoiden läpi saa vain pilkahduksen sisätiloista, tutustumaan sisälle pääsisi eri sopimuksesta parin euron pilettiä vastaan.
Maantieltä Susitaival kääntyy oikealle, Köpöntielle, vaikka maalimerkkejä ei risteyksessä silmiin satukaan. Ohitan talon, jonka pihasta ystävällisesti kysytään: "Juomia on tarpeeksi? Ei tarvitse välitankkausta?" Kiitän tarjouksesta, mutta tässä vaiheessa vettä on kyydissä riittävästi. Köpöttelen hiekkatietä eteenpäin ja pian vastaan tulee Susitaival-kyltti, joka paljastaa että lähtöpaikasta Hirvolan edustalta olisi tosiaan voinut oikaista polkua pitkin tänne. Vaihtoehtoreittejä kulkijoille.
Mäntykangas, hiekkakuoppa, avaraa maisemaa, taustalla Köpönvaara. Kun oikealla puron uomassa kelluu sekalainen kasa rankoja, alkaa heti epäilyttää, että niitä ei ole veteen ihmiskäsi viskonut.
Vanha talttahammas on kuin onkin ollut asialla. Majavalla on pesänrakennus menossa, eikä kotipesään kelpuuteta rakennusaineiksi pelkästään hinteliä tikkusia. Kunnon puutavaraa tarvitaan myös.
Kun matkaa on takana reilut kolme kilometriä, pääsen pujahtamaan ylämäen päällä viimein hiekkatieltä metsäpolulle. Kuiva kangasmaasto alkaa muuttua enemmän suomaisemaksi... Ja suolampea reunustavat tuhannet valkohiuksiset kaunottaret, hentovartiset tupasvillat!
Askeleeni on kepeä, väsymystä ei tunnu, ja jos kaipaan hetken lepoa, otan rinkan pois selästä ja pidän juoma- tai evästauon. Aurinko paistaa ja hyttyset ovat jossain muualla. Metsäpolku, mikä mahtava keksintö. Kas vain, tuossa polun poskessa lojuu hirven kallo!
Korkeakankaalta Susitaival laskeutuu jyrkähköä rinnettä alas suomaisemiin ja pitkokset jouduttavat kulkua tupasvillojen ympäröiminä. Hiekkatietaival on samoin joutuisaa, mutta sitten herpaannun ja unohdan katsoa karttaa; niinpä kävelen hakkuuaukean kohdalla vahingossa reippaasti ohi pienestä vasemmalle viittaavasta Susitaival-kyltistä. Joudun palaamaan kotvan kuluttua kiltisti takaisin. Parempi pitää kartta hollilla.
Kun metsätaipaleen jälkeen alkaa kuulua kohinaa, arvaan olevani jo hyvin lähellä Lutinjokea. Seuraava signaali virtaavan veden läheisyydestä on paljaasta ihostani riemastuva hyttysparvi, jonka painostamana vetäisen nopeasti takin ylleni ja hupun päähän. Sitten on edessä päivän ensimmäinen risteily, Lutinjoen ylitys vetolautalla. Kiskon lautan köydestä maihin ja vetelen itseni vastarannalle.
Lutinjoen toisella puolella käännyn oikealle, Saarikosken laavulle. Pieni koski kohisee iloisesti vieressä, kielot kukkivat viimeisillään, hyttyset eivät hellitä, kun luulevat että tarjoan innolla apetta verenimijöille. Itikat vielä kestäisi, mutta kun näen matalan, koirankoppimaisen laavun,  päätän silmänräpäyksessä, että talsin yöksi seuraavalle laavulle. Sinne on enää kymmenisen kilometriä. Onko tämä laavu kenties mitoitettu sellaiseksi, ettei karhu mahdu vahingossa kömpimään sisälle vai mikä on ideana? (Nöyrimmät anteeksipyyntöni laavun suunnittelijalle näistä nirsoista kommenteista...)
Matka kohti Suomujoen laavua alkaa todella kauniina, sillä saan taas kokea suomaiseman hulppean hienon tupasvillaparaatin. Tämä ihanuus pitää kokea paikan päällä!
Lutinjoen rantaa useita kilometrejä seuraileva polku on viehättävä, joki hiljainen, ja näen vain harvakseltaan sen pinnalla vesilintuja pulikoimassa. Ei näy myöskään veneitä, ei ihmisiä; äänimaisemaa hallitsevat käen kukunta ja muut lintujen lurautukset, omien askelten kahina varvikossa. Rauha.

Sitten reitti heittää hyvästit Lutinjoelle ja kääntyy pehmeähköön maastoon, joka on kuiva ainoastaan siksi, että sateita ei ole ollut vähään aikaan.Tuudittaudun taas metsäpolkutunnelmiin, kunnes edessä on yllätys. Maalimerkit loppuvat ja saavun höttöisän hiekan peittämän uuden tien kääntöpaikalle. Minne reittimerkit katosivat? Höh. Erotan hiekasta kahden kenkäparin jäljet ja Saarikosken laavun vieraskirjamerkinnän perusteella päättelen, että jäljet kuuluvat edelläni kulkeneelle vaeltajaparille. Lähden seuraamaan jälkiä, sillä kartalta tyystin puuttuva tie menee aika lailla oikeaan suuntaan.
Tosin lievä epätoivo valtaa mielen, kun näen tämän (oletettavasti metsäyhtiön) version karjalaisista pitkospuista, uskomattomasta määrästä rankoja / ohuita tukkeja, jotka on levitetty tiiviihköksi matoksi tien pohjaa ja sillä päristeleviä raskaita metsäkoneita tukemaan. Mihin Susitaival katosi? Onko reittimerkkipuutkin kaadettu ja mätetty tähän tallottaviksi? Välillä vastaan tulee tien poikki menevä oja. Tai olisiko vesieste. Selvitän ne urhoollisesti ja päätän edelleen luottaa siihen, että kuljen oikeaan suuntaan.
Puuterimainen, hienon hieno hiekka pölisee, kun tallustan uutta tienpohjaa eteenpäin ja mietin vielä toiveikkaana, josko onnistuisin pian osumaan Susitaipaleen reittimerkeille. On huojentunut olo, kun bongaan vasemmalta oikeaan suuntaan jatkuvan polunpätkän - ja se tietenkin tulee tien vasemmalta puolelta. Olen siis sittenkin missannut reittimerkit jossain uuden tien kääntöpaikan vaiheilla tai sen jälkeen... Pääasia kuitenkin, että olen taas reitillä! Enkä jalanjäljistä päätellen sitä paitsi ole ollut ainoa, joka on ratkaissut tämän reittipätkän samalla tavalla.
Polku lipuu välillä takaisin yhteen tien kanssa, vetäytyy sitten muutaman metrin tiestä, palaa jälleen takaisin ja lopulta ohjaa minut mukavampaan suuntaan: takaisin metsään. Ja siinä siintääkin jo tiuhaan mutkitteleva , kapea Suomujoki! Enää lyhyt matka päivän toiselle vetolauttaylitykselle ja siitä yöpaikkaan, Suomujoen laavulle.
Joen partaalla lepäävällä siistillä laavulla (kiitos, LC Ilomantsi Brihat) ei ole muita reppuselkiä, joten saan viettää täältä yllättäen löytyvillä patjoilla miltei omissa oloissani. Runsaslukuinen itikkajoukko on päättänyt huolehtia siitä, etten tunne oloani yksinäiseksi, mutta torjun inisijöiden lähentelyn luotettavan retkeily-ystäväni rankisen avulla. Sen kun ujellatte, meikäläinen käy nyt unille keräämään voimia seuraavaan päivään.

Kommentit

  1. Ihana retkikertomus jälleen! Kuin olisi ollut itse mukana. Meillä Rotkolaakson kierros meni mukavasti ilman itikoita kun ennen metsään suuntaamista olimme voidelleet itsemme hyttysvoiteella. Ininästä emme päässeet eroon, mutta pistoja emme saaneet. Minä olin omalla reissullamme innoissani jo pienistä tupasvillaryppäistä,mutta tuo kuvassasi näkyvä kokonaisuus olisi saanut ihastuksesta hiljaiseksi. Kaunis on Suomen luonto ♥
    Minä olen toistaiseksi suosinut tuollaisia aloittelijoiden luontopolkuja ilman rinkkoja, mutta näissä sinun retkissäsi on ihanaa olla mukana :) Vetolauttakin olisi ollut mukavaa kokea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hietzu! Suomaisemat olivat nyt ihan hehkeimmillään näin kesän alun kunniaksi. On mukava kulkea vaihteeksi ojittamattomilla alueilla, joihin ei usein törmää niin laajoina kuin tuolla Patvinsuon nurkilla.

      Vetolautat ovat erinomainen keksintö, samoin huolletut laavut, joiden avulla matkanteko jalkaisin sujuu todella mukavasti. Vaellusreitit ovat ikään kuin pitkiä luontopolkuja, joten siitä vaan kokeilemaan reppuretkeä yön yli :)

      Poista
  2. Suomaisemat ovat juuri nyt parhaimmillaan valkoisen tupasvillan koristamina. Taitaa olla aika vaativaa tuo polun seuraaminen, kun reittimerkinnät loppuvat odottamatta. Ja koirankoppilaavu, voi mahoton :) Ihan uutta arkkitehtuuria.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Susitaival: Kaunisjärvi - Jorho

Kolmen vuoren vaelluksella Etelä-Konneveden kansallispuistossa

Salmivaaran maisemapala, Kilpisjärvi