Leivonmäki: Koskikaran kierros

Leivonmäen Rutalahden maisemissa kulkeva Koskikaran kierros lupailee virtaavaa vettä - ja parhaassa tapauksessa vilauksen nimikkolinnusta. Autolla saapuvalle löytyy parkkipaikka kylältä Koskikaran koulun pihasta ja itse polku alkaa tien toiselta puolelta. Polun karttaa voi vilkaista ennen tien ylitystä ilmoitustaululta, joka on Rutalahdesta kertovan opastetaulun lähellä.
Laskeudun tieltä Koskikaran kierroksen alkuun, kuusikossa mutkittelevan puron tykö. Ruskeanvihreässä maisemassa vesi solisee kirkkaana, piirtää kuvioita hiekkapohjaan mennessään. Pari koiranulkoiluttajaa painelee ohitseni. Huskyt silmäilevät minua epäluuloisesti. Outo naama näillä nurkilla.
Maata pitkin luikertelevia juuristo on kasvattanut itselleen hehkeän sammalpeitteen. Tässä on varmaankin otolliset olosuhteet, kosteassa painanteessa virtaavan veden äärellä.
Kuohuavan kosken kohina lähenee ja voimistuu. Heti polun alussa on tarjolla Rutalahden kyläyhdistyksen huoltama nuotiokatos, johon voisi istahtaa tauolle joko näin aluksi tai sitten kävelyretkeltä palatessa. En usko, että tämä virta vie venhettä mihinkään aikaan vuodesta, sen verran kiviseltä näyttää.
Rutajoen vasemmanpuoleinen, kapeampi uoma virtaa huomattavasti lempeämpänä ja siloisempana, toisin kuin aggressiivista voimaa hehkuva isompi sisaruksensa.
Haen silmilläni värejä. Kirkkaat syksynkeltaiset ovat lähes muisto vain, sillä kelit ovat saaneet maahan pudonneet lehdet heittäytymään jo ruskeaan maailmaan. Jälleen kerran pysähdyn katsomaan sammalpeitteisiä juurakoita, jotka tuovat mieleen Tolkienin, satumetsät ja haltiat.
Ylitän Rutajoen kahden puusillan ja pitkospolun kautta. Onneksi ei ole ollut pakkasyö, sillä märät pitkokset ovat muutenkin ihan riittävän liukkaita jalan alla, vaikka kengissäni onkin pitävät pohjat. Etenkin keväisin Rutajoki saattaa tulvia sen verran reippaasti, että polku on tästä alkupäästään suljettu. Ja syystäkin, sillä joen ylittäminen turvallisesti ei oikein onnistu, jos sillat ovat kuohuvan veden alla. Tilanteen voi tarkistaa Rutalahden nettisivuilta.
Kosken naapurina oleva tasainen, hakkuilta säästynyt kuusikko on levollinen keidas. Koskikaran kierros kulkee alkuosaltaan Leivonmäen kansallispuistoon kuuluvalla alueella, mutta suurimmaksi osaksi polku mutkittelee yksityismailla.
Ketunleivät sinnittelevät vielä reippaasti, vaikka ensilumet ja pakkaset ovat täälläkin ehtineet vierailla.
Alkumatkalla polku poikkeaa vain hetkittäin kauemmas Rutajoen uomasta. Maisema on edelleen tänä harmaana päivänä vähävärinen, kun taivaan sini ei pilkahda ja aurinko pysyttelee piilossa. Mistä kirkkautta? No häikäisevän vihreästä sammaleesta ainakin.
Riidenliekoja kasvaa joen varressa runsaina kasvustoina. Ne näyttävät siltä kuin olisivat oikeasti vedenalaisia kasveja, jotka voisivat heilahdella laiskasti aaltojen liikkeen mukana.
Joen pinta tuskin väräjää, vaikka vesi virtaa taukoamatta. 
Kun vastaan tulee seuraava puusilta, voin valita palaanko Koskikaran kierroksen alkuun vai jatkanko läheiselle Soimalammen laavulle tai peräti Leivonmäen kansallispuiston laajemmalle yhtenäiselle suojelualueelle, minne olisi matkaa kymmenisen kilometriä. Ikävä kyllä en huomannut varautua pidempään lenkkiin tänään.

Polku kääntyy puolukanvarpujen peittämälle kankaalle, missä kohta jolkottelee vastaani määrätietoisesti yksin etenevä koira. Se ei kiinnitä minuun mitään huomiota, mutta metsäkoiralla onkin parempaa tekemistä kuin kiinnostua satunnaisesta ihmiskävelijästä. Haukkua ei kuulu, joten ihan heti ei tarvitse odottaa laukauksia. Olen muuten päätynyt siihen, että erityisesti tähän vuodenaikaan ei ole huono ajatus liikkua metsässä kirkkaanpunaisessa takissa.
Kuten monella muullakin luontopolulla tähän aikaan vuodesta, ei tänään tullut juuri pysähdyttyä lukemaan rastitaulujen tekstejä kasveista, jotka ovat olleet virkeimmillään joitakin kuukausia aiemmin. Tällaisina päivinä voi keskittyä siivilöimään maisemasta eri yksityiskohtia kuin kesällä, jolloin väriloisto vie huomion yksinkertaisemmilta asioilta. Niin kuin tältä tyylikkäältä, sammaloituneelta kiveltä.
Pysähdyn paluumatkalla vielä Rutajoen koskikuohut ylittävälle sillalle. Kuohuja kuunnellessani muistelen, kuinka hyvin olen nukkunut toisaalla veden pauhussa, vaikka mekaaninen meteli helposti unta häiritseekin. Tällä kävelyretkellä ei tullut tavattua koskikaraa, mutta kohtasin lepoon vaipumaisillaan olevan syksyn.

Kommentit

  1. Kun väriä on vähän, niin sammalien hienot, vihreän sävyt tulevat parhaiten esiin. Onpa sieltä löytynyt runsasvetinen joki. Se myös antaa ilmettä muuten niin harmaalle maisemalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harkitsin vakavissani mustavalkoista postausta, mutta sammaleenvihreä voitti :)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit