Runoilijan polku, Multia

Metsäpolku, neulasten pehmentämä. Alkusyksyn päivä, vielä virkeän vihreä. Runoilijan polku lähtee lyhyen matkan päästä Multian kirkolta kohti Jukojärveä ja siellä sijaitsevaa Vuorelaa. Tämä polku oli luonnonrunoilijana tunnetun Einari Vuorelan (1889-1972) koulupolku.
Löysin polun alkupään pienen etsimisen jälkeen, sillä reitille opastava viitta ei osunut silmiini autotien varresta, vaan vasta tien rinnalla kulkevan kärrytien pientareelta. Edessä oli noin yhdeksän kilometrin matka nykyään kirjailijakotina tunnettuun Vuorelaan ja toinen mokoma samaa reittiä takaisin. Siniset maalitäplät lupasivat opastaa minut perille. Ja kappas vaan, haalistuneet Keski-Suomen maakuntauran sininauhat siellä täällä puunrunkojen ympärillä paljastivat että olin yllättäen myös maakuntauralla.
Alkumatkan hienossa kuusivoittoisessa metsässä (Hallinmäki) nautin eritoten huikeasta sammalmatosta ja sen hienoista värisävyistä. Vuorelan tuotanto ei ollut minulle entuudestaan tuttua kuin Vävy-runon verran, joten tiesin kulkeissani, että "kotiläksyksi" oli retken jälkeen tulossa hänen runoihinsa tutustumista. Osan runoista oli täytynyt kuitenkin syntyä tai ainakin lähteä itämään näissä maisemissa, kenties juuri tämän reitin varrella.
Metsästä polku laskeutui alas tielle ja koukkasi toviksi sen yli Sinervä-järven rantaan. Harmaa päivä piti yllä syystunnelmaa, vesi liplatti vaimeasti, vallitsi suloinen hiljaisuus. Luonnonhiekkarantaan piirtyneiden laineiden kuvioilla lepäsi rantaveteen kaatunut koivu. Seurasin polkua takaisin hiekkatielle, jota pitkin ohitin pian soman vaaleanpunaisen puutalon - ihan kuin vanha pieni asemarakennus? Näinköhän joltain seisakkeelta siirretty vai muuten samantyylinen vanha, mutta kunnostettu tupa?
Kun polku mutkitteli taas Sinervän rantaan, oli edessä välillä pusikkoakin, mutta reitti selvä, kiitos viittojen. Entä mikäs se siinä? Muhkea kuusi kuin paljas jalka, nilkka paljaana, mutta varpaat syvällä maan uumenissa. Ikään kuin puu olisi huomauttanut: minä en täältä lähde, olen juurtunut paikalleni. Kun saavuin hakkuuaukealle, ilahduin kovin siitä, että viitoitus oli siinäkin kunnossa, eikä tarvinnut arpoa, mistä polku oli ennen puunkaatoa kulkenut.
Vastaan tuli Hangaslahden opasteen lisäksi Runoilijan polun ensimmäinen runotaulu. Häät niityllä -runo oli tosin keleistä ehtinyt jo kärsiä ja osa tekstistä piti arvata itse. Olikohan tässä vieressä ollut Vuorelan nuoruudessa niitty, joka oli sittemmin metsitetty?

Pienen matkan kuljettuani saavuin jälleen rantamaisemiin, nyt enemmän kalliovoittoisiin. Sinervä ei heijastanut vieläkään sinerviä sävyjä vaan harmaata taivasta, mutta eipä sitä taivaan kirkasta sineä aina tarvitse yllä ollakaan. Syksyyn kuuluvat myös nämä pilviset päivät.
Hangaslahdessa oli jälleen mukava vetää henkeä runon äärellä. Sen säkeet saivat pysähtymään ihan kunnolla, vaikka en ollutkaan liikkeellä yön tunteina.
- - - 
Soi laulu hiljaa, 
soi hiljaa täällä, 
missä on vaiennut muu, 
missä on tähdet ja kuu 
ikuisten korpien päällä.

Alkoi heti tehdä mieli kokea tähdet ja kuu ikuisten korpien päällä. Einari Vuorela on ollut todellinen metsän poika, joka on saanut samoilla hienoissa maisemissa. Toki kun ottaa huomioon että tämä on ollut hänen koulumatkaansa, on sen tarpominen ollut varmasti myös "joutumista", kun vaihtoehtoja kulkupeliksi ei ole ollut. Jalkapatikassa kulkeminen on yksinkertaisesti ollut tapa liikkua paikasta toiseen, eikä vain tätä vapaaehtoista virkistystallaamista.
Pienen kalliopätkän jälkeen polku jatkui todella helppokulkuisena ja jonkin aikaa jopa viivasuorana eteenpäin, höystettynä muutamilla kuluneilla pitkospuilla kosteimmissa kohdissa. Sitten vastaan tuli pieni hiekkatie, jota seuraten päädyin Valkeinen-järven pohjoispäähän.
Oletan, että tien autoilijoilta katkaisevat kivipaadet eivät olleet paikallaan silloin, kun Einari Vuorela tallasi tätä reittiä. Jos tästä on kulkenut jo hänen elinaikanaan hiekkatie, on siinä askeltaessa ollut helppo vaipua haaveisiinsa ja mietteisiinsä, kenties sommitella uusia runoja, toisin kuin juurakkoisella polulla, jolla joutuisi katsomaan enemmän jalkoihinsa.
Sieniveistä en ollut älynnyt ottanut taskuun (mikä hieman harmitti, kun näin useita herkkutatteja), mutta puolukoita pääsi onneksi napsimaan jäkäläiseltä kankaalta vähemmin välinein.
Vastaani ei tällä hiljaisella polulla ollut tullut ketään, niinpä olikin mukavaa, että edes joku tervehti matkan varrella. Tämä karhuherra tosin oli hiljaista sorttia. Toisaalta, elävä ja äänekäs lajitoverinsa olisikin ollut ihan eri juttu. Tienvarren muutamat asumukset jäivät taakse ja polku käväisi Syrjänalasen rannassa, kulkiessaan niityn poikki. Sitten oli vastassa koko reitin ainoa kunnon ylämäki. Pitkä sellainen.
Kotivuorelle nousu oli mukavaa vaihtelua muuten hyvin tasaisen maaston reittiin. Viehättävä sammaleinen kuusikko ympäröi polkua ja mäen päällä nuoli ohjasi kulkemaan maatalon pihapiirin viereistä pikkutietä.
Ikivanha, käsin luonnonkivistä ladottu aita kuusikon ja pikkutien välissä oli muhkeasti sammaloitunut. On siinä aidassa ollut aikanaan tekemistä. Ehkä viereistä peltoa raivatessa oli päätetty pistää kivet hyötykäyttöön. Haa, runokyltti! No mutta voi - siitä oli itse runo kadonnyt tyystin, vain tyhjä kylttipohja oli jäljellä.
Runoilijan polku erkani hiekkatieltä ja viitta osoitti entisen hakkuuaukean poikki kulkevan, hieman heikoin merkinnöin muuten varustetulle uralle. Toivoin kovasti, että polun pohja jatkuisi riittävän hyvänä eteenpäin ja onneksi oli onni myötä, sillä tällaiset kohdat ovat joskus kulkijalle haasteellisia. Kannon nokassa kivi, jonka ympärillä Keski-Suomen maakuntauran nauha - kiitos.
Koivun kyljessä sipaus sinistä maalia. Kyllä, tänne se reitti jatkuu edelleen. Kun polku saavutti taas metsän, kiitin jälleen, sillä sitten väylä erottui jälleen selkeämmin, kauniin ja runsaan kanervikonkin alta. Metsätyyppi alkoi vähitellen muuttua havuvoittoisesta enemmän lehtipuiden valtaamaksi. Luola 1 km? Päätin jättää sen paluumatkalle ja jatkoin eteenpäin Polkuretki-viitan ohjaamana. Maassa kivikasan päällä lojui jälleen yksi säiden runtelema, entinen runotaulu, jonka tekstistä ei ottanut enää mitään selvää. Tälläiselle retkelle pitäisi selvästi varustautua runokirjan kera!
Runoilija Einari Vuorelan koulupolun päätepiste odotti enää muutaman askeleen päässä: itse Vuorelan talo, joka sijaitsee niukin naukin Multian kunnan rajan toisella puolella, Keuruulla. Runoilijan ja hänen puolisonsa näytelmä- ja satukirjailija Laura Sointeen entisessä yhteisessä kodissa ei enää asuta, mutta kirjailijakotiin pääsee joskus erillisestä sopimuksesta tai vuosittain järjestetyillä retkillä tutustumaan.
Rinteessä sijaitsevan talon pihapiiristä avautui kaunis metsäinen maisema. On hienoa että tilasta pidetään edelleen näin hyvää huolta, eikä avara piha ole päässyt metsittymään. Einari Vuorela toimi pitkään opettajana eri paikkakunnilla, mutta ei ole mikään ihme, että veri veti hänet takaisin kotiseudulle, missä Vuorela toimi opettajana läheisessä Jukojärven koulussa eläkkeelle jäämiseensä saakka. Siksi onkin hauskaa, että myös pihassa on jotain opettavaista: opastetaulussa kerrotaan erikseen pihapiirin luonnosta, joka on kukkeimmillaan alkukesästä.
Nappasin kulkijan röyhkeydellä pihan omenapuun juurelta pari ehjää pudokasta ja istahdin omine lupineni runoilijan talon rappusille päivää paistattelemaan sekä evästeetä juomaan. Tähän hetkeen olisi sopinut niin hyvin jokunen Vuorelan luontoruno, mutta jouduin tyytymään omiin mietteisiini.

Syyspäivä oli ilahduttavasti komistunut päivän kuluessa harmaasta värikkäämmäksi, kiitos esiin tulleen lämmittävän valopallon, joten paluumatka sujui aurinkoisissa merkeissä. Luola-kyltin kohdalla piti vain tehdä päätös, teenkö sen ylimääräisen kilometrin poikkeaman, mutta totta kai Kukelinkyökin luolallakin piti käydä, kun kerran olin jo niin lähellä ja pimeän tuloon oli vielä riittävästi aikaa...  Jos Vuorelan talon pihapiiri lieneekin kauneimmillaan alkukesästä, sopii Runoilijan polku erinomaisesti myös syksyiselle päiväretkelle!

Kommentit

  1. Tuli taas sellainen pakottava tarve lähteä lampsimaan metsäpoluille. Kaunis reitti, paljon pysäyttäviä maisemia. Mukava kuulla että talo/mökki on vielä pystyssä ja siitä ilmeisesti pidetään sen verran huolta ettei pääse ränsistymään. Kyllä syksyinen luonto on houkutteleva. Tosin sadesäällä on usein voimakkaampi tahto jäädä sisälle... Toivon että niitä kuulaitakin syyspäiviä on vielä edessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syksy on vasta alkamaisillaan! Toki aurinkopäivinä on helpompi lähteä liikkeelle, mutta nautin itse pari iltaa sitten juuri kävelystä kevyessä sateessa. Se on toisella tavalla mukavaa, ainakin jos onnistuu pysyttelemään melko kuivana.

      Poista
  2. Hei! Lueskelenaina ihastuneena retkiäsi ja katselen kuviasi. Monella polulla olen tarponut perässäsi, kaukana perässä... Huono kävelijä ;)

    Tulit mieleeni kun näin tällaisen: http://www.naistenpankki.fi/blogit/naisten-pankki-haastaa-bloggaajat-mukaan-kavele-naiselle-ammatti-tapahtumaan/

    Itsekin olen menossa ja ajattelin jokusen sanan blogiini laittaa...

    Mukavaa syksyä!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos - myös blogihaastevinkistä. Olen jonain vuonna Naisten pankin kävelyyn osallistunutkin (se on loistava idea!), myös tämänvuotinen ollut mielessä.

      Iloista syksyä itsellesi!

      Poista
  3. Olin onnekas ja pääsin tänne kevätkesästä. Olin pitkään paikalla ja kuvailin (tuhat kuvaa!) luonnon rauhaa ja kukkia. Ei ole vaikea kuvitella miten runot ovat saaneet sanansa. Niin aistittavissa se oli täällä. Täydessä hiljaisuudessa tai vain kevään lintujen laulussa.
    Isäni hautajaisiin sain Einari Vuorelan runoihin ja Toni Edelmanin sävelykseen perustuvan mieleenpainuvan ja syvän, hyvän hetken.
    Vuosia myöhemmin.
    Työmatkani suuntasin tarkoituksellisesti eräänä syksynä toisesta suunnasta tämän paikan ohi. Aikatauluni ei antanut periksi edes pientä pysähdystä.
    Jäi palava polte päästä poluille...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kevätkesä on varmasti ollut mahtava aika kulkea polkua.

      Toivottavasti saat uuden tilaisuuden kulkea Runoilijan polkua ajan kanssa!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit