Lumikenkäilemässä - Peikkopolku ja Ketunlenkki, Syöte

Maaliskuun alkupuolella Syötteen maisemissa oli ihastuttavan paljon lunta, näin etelästä visiitillä olleen silmin. Pikku-Syötteen itäpuolelta, Kelo-Syötteen maisemista oli ensin tarkoitus lähteä Kovalammen läheltä myllyn laavun suuntaan, mutta sitten huomasimme P-paikan luota kutsuvan viitan: Peikkopolku.
Peikkopolun opastauluun oli merkitty reitti vain viitteellisesti viivalla, joten toivoimme, että reitti on merkitty hyvin maastoon. Eihän sitä näkynyt mukanamme olleessa Syötteen päiväreittikartassa. Päätimme kokeilla, josko onnistuisimme hyödyntämään Peikkopolkua niin, että voisimme käydä kääntymässä Vattukurulla (ja siten myös Syötteen kansallispuiston alueella) saakka - sinne kun näytti myös johtavan portin pielestä keltaisin maalimerkein merkattu reitti ja matkaa 3,1 km.
Astuimme lumikenkinemme keloportista Peikkopolulle, jolla näkyi muutamia muitakin jalan- ja suksenjälkiä. Vaikka olimme tulleet autolla paikalle vain lyhyen matkaa, otti lumihuurteinen maasto ympärillämme heti valtaansa. Ja polku näytti varsin hyvin toteuttavan Peikkopolun nimeä.
Heti polun alkua vartioi peikkototeemi ja lähipuissa tai niiden juurella oli mitä hauskemman näköisiä peikkosia. Männyssä roikkui pöllöpeikko, lumessa törötti kyltti jossa luki Hulda synt. 1902 (aika nuori peikoksi?).
Mahtaa olla raskasta pidellä lumipäivänvarjoa. Päivästä toiseen.
Kepe, Synkmetsän iljetys oli saanut liikanimensä selvästi aiheesta. Ei mikään herttainen hemmo siis. Löhöilijä-Peikko makasi lämpimässä lumipeitteen alla.
Seurasimme keltaisia maalimerkkejä ladun yli kuusivoittoiseen metsään, missä muut jäljet vähenivät. Jonkin matkaa oli edellämme hiihdetty, mutta sitten suksija oli kääntynyt toiseen suuntaan. Jänöjussin ja oravan jälkiä sen sijaan lumessa näkyi. Tästä meikäläinen nauttii - merkitty, mutta ei valmiiksi tallattu reitti! Ainakin silloin kun ei ole tarkkaa maastokarttaa reittimerkintöineen matkassa.
Ohitimme Ketunseikkailu-reitin viitan ja jatkoimme metsän halki matkaa Aurinkokalliolle. Pilvinen päivä, mutta ei se mitään. Hankalamman näköisen paikan alla vaikutti olevan pitkoksia tai puusilta sekä rappuset, jotka ylitimme sulavasti kinoksia pitkin.
Aurinkokallio ei tosiaan ollut ihan nimensä veroinen, mutta toki lumen peittämiltä kallioilta näki, että kirkkaalla säällä näkymää riittää kauemmaksikin. Usva peitti vastapäisen rinteen, mutta aukeilta paikoilta erottui rakennuksiakin. Lunta sateli lisää rauhakseltaan. Oli ihanan hiljaista.
Palasimme Aurinkokallion kierrokselta takaisin päin ja pohdimme hetken, mihin suuntaan jatkaa. Ei ihan vaikuttanut siltä, että täältä pääsisi näppärästi suoraan Vattukurun suuntaan, sillä keltaisella merkitty reitti oli tasan Peikkopolkua ja ohjasi meitä selvästi takaisin lähtöpaikkaamme kohti. Se siitä Vattukurun reitistä, jonka reittimerkkiväri oli myös keltainen! Peikkopolkua eteenpäin siis. Naava-Aapon lepopaikalla olisi ollut tarjolla huussi, mutta sitä ei kaikesta päätellen ollut käytetty kuin ennen näitä lumia...

Polku laskeutui taas alemmas ja saavuimme jo aiemmin ylittämällemme ladulle. Tuumimme, mitä tehdä - Vattukurun suunta laavuineen houkutteli. Tuntui tylsältä palata takaisin lähtöpaikkaan karttaa katsomaan, mutta eipä tullut lähtiessä otettua infotaulun kartasta kuvaa; halusimme varmistaa, mitä kautta laavulle olisi järkevintä yrittää. Takana oli parisen kilometriä Peikkopolkua, kun olimme jälleen P-paikalla. Ja kyllä, sekä Peikkopolku että Vattukuruun ohjaava reitti oli meidän tulkintamme mukaan todellakin merkitty eri opasteissa keltaisin maalimerkein ja ne lähtivät aluksi tismalleen samaan suuntaan. Reittivärien idea on yleensä siinä, että eri reiteillä on selkeästi oma tunnusvärinsä.
Pelastus tuli Ketunlenkistä, jonka pinkin reittiviivan varteen oli merkitty laavupaikka. Päätimme siis lähteä osin jo kulkemallemme reitille takaisin (Peikkopolku ja Ketunlenkki kulkevat osittain samaa polkua) ja kääntyä läheltä Aurinkokalliota Ketunlenkin kauemmas metsään lähtevälle lenkille.  Rokki-Raimo varmasti naureskeli meille, kun kuljimme sen ohi jo toista kertaa.
Mutta joo, hieman näitä reittimerkkimaalauksia tuumailin, kun jälleen yhden tolpan ohi lumikenkäilimme. Oma tunnusväri on aina paras, niin ei tarvitse hämmentyä esimerkiksi samanväristen, mutta erimuotoisten merkkien edessä. Lumiseen aikaan kun ei voi tukeutua edes polkuihin tai muihin sulan maan "avustajiin".
Vaan mitä noita murehtimaan, pääasia oli, että saimme tallustaa rauhallista tahtia suloisessa, puhtaan valkoisessa metsässä ja jättää seuraavan lumisateen alle katoavat jäljet hankeen, joka ei upottanut kuin vähäsen. Lumi tarrasi lauhan kelin johdosta toki kenkiin ihan entiseen malliin, mutta lumikenkien säännöllinen kopsauttelu kevensi seuraavia askelia.
Naava-Aaposta emme nähneet hänen mukaansa nimetyllä taukopaikalla vilaustakaan, mutta huippuhienoja naavarykelmiä kuusikossa riitti. Syötteen alueen metsissä tuntui muutenkin kasvavan ihan valtavasti naavaa. Eläköön puhdas ilma!
Ketunseikkailu-kyltti kertoi, että matkaa oli jäljellä 1,5 kilometriä, sitten laskeuduimme alemmas suolle ja saavuimme kivikkoisempaan maastoon. Oli mukava mutkitella ja hakea omille jalanjäljille sopivia paikkoja, kunhan vain pidimme riittävästi silmällä reitin merkkejä. Laavun piti olla jo aika lähellä. Selvästi pitkospuut tässä jalkojen alla...
Ja tulihan se sieltä, taukopaikka. Nimikyltin mukaan Kölli-Peikon taukopaikka. Kölli-Peikko pahus kuitenkin oli jättänyt lumityöt tekemättä tulipaikalta, mutta saimmepa lumivallin ansiosta taatusti suojaisen paikan popsia eväitä! Olimme onneksi varustautuneet eväsleivin ja termospullon kera, joten makkaratulia ei tullut kovempi ikävä. Ei nimittäin ollut toisia käsineitä matkassa sitä varten, että olisi voinut uhrata yhdet hanskat tulipaikan kaivamiseen paksun kinoksen alta esiin! Kuivat käsineet ovat kulkiessa ihan kiva juttu.
En aina kulje sauvojen kanssa lumikengillä, mutta tällä hieman raskaamman lumen kelillä sauvoista oli kyllä iloa. Lumi tarttui helposti kiinni lumikenkiin, joten täysi puhdistus oli tarpeellinen viimeistään ennen liikkeelle lähtöä. En silti olisi vaihtanut lumikenkiä suksiin; näillä on niin hauska kulkea maastossa!
Ansaitun tauon jälkeen lähdimme jälleen seuraamaan Ketunlenkkiä, Ketunseikkailua, tai mikä lie Kettupolku se nyt on... Harjanteelta näki oletettavasti hakkuuaukean ansiosta hieman kauemmas, mutta mukana olisi pitänyt olla kunnon maastokartta, jotta olisimme nähneet kunnolla, mistä kuljimme. Niinpä keskityimme nauttimaan luonnon ihmeistä, hupaisista lumimuodostelmista puiden päällä, kiehtovista keloista. Palasimme lähtöpaikalle rauhassa Kovalammen kautta, välillä latu-uria seuraten.

Reitin lähtöpaikassa mietin, kuinka kiva olisi saada Syötteellä(kin) käyttöön yksi kartta, johon olisi merkitty myös tällaiset "lisäreitit", riippumatta siitä, kuka reittiä ylläpitää. Onneksi hyvin merkityllä reitillä pärjää jopa pelkästään opasteiden avulla. Ja jos arveluttaa, lumessa on se hyvä puoli, että aina voi palata omia jälkiään takaisin.  Peikkopolku mainioine peikkoteoksineen (kuinkahan monta niitä siellä onkaan lumen alla?) ja laavulle kuljettanut Ketunlenkki olivat meille iloinen yllätys. Vattukurun retki pitänee tehdä vaikka sulan maan aikaan  toisesta suunnasta erikseen - siellä kulkee parin kilometrin luontopolku - ja sittenpä näemme, miten lähellä olemme aiemmin lumikengillä käyneet!

Kommentit

  1. Hei,tuollainen polku olisi varmasti lapsiperheiden mieleen. Voisin kuvitella tallustelevani tuollaisella esim. kummipoikieni kanssa.

    Ps. Kylläpä kuvissa on vielä houkuttelevat hanget korkeat nietokset, vaikka kevään tulo lämmittääkin mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peikkopolun peikot ovat mainioita ja niitä taitaa olla reitin varrella aikamoinen määrä bongattavaksi! Osa saattaa viipyä polun varrella pidempään, mutta jotkut vaihtavat asuinsijaa elinkaarensa tullessa päätökseen...Luonnonmateriaaleja suosivat peikot sopivat minusta metsään tosi hyvin.

      On toki kiva, että on jo kevättä ja joutsenten kirkunaa ilmassa, mutta minusta maaliskuu olisi saanut olla vielä täyttä talvea ;)

      Poista
  2. Tuli heti mieleen pari tenavaa, jotka tykkäisivät tuosta reitistä. Tuollaisia reittejä saisi olla enemmänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peikkopolku on ollut tosi hyvä idea. Sellaisella riittää paljon tutkittavaa.

      Poista
  3. Haa! Minäpä kävin lauantaina Vattukurulla. Hiihdin Ensilumenlatua, joka erkaantui Kovalammen takana lenkistä, parikymmentä metriä Myllyladun risteyksestä Kelo-Syötteelle päin. Ladulla ei ollut muita hiihtäjiä, vaikka aurinko paistoi ja hanget hohtivat. Vattukurulle osasin lumikenkäilijöiden vanhoja jälkiä pitkin, samana päivänä siellä ei ollut ollut ketään. Vattukurun laavu oli kolmelta suunnalta suljetussa kurussa, näkemisen arvoinen paikka! Laskeuduin alas jyrkkää rinnettä pitkin sukset kädessä, osittain pyllymäkeä, ja kipusin sitten toiselta puolelta taas ylös ja takaisin ladulle. Joku oli käynyt äskettäin laavulla myös moottorikelkalla, tehnyt tuletkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa että pääsit Vattukurulle! Se kuulostaa tosi hienolta... Ensi kerralla siellä päin ollessa on ehdottomasti päästävä itsekin sinne saakka :)

      Poista
  4. Olen hankkinut tänään lumikengät ja kohta innolla niiden kanssa mastoon. Edellisviikolla kyllä jo testailin niitä ja hyväksi havaitsin.
    Vattukurun reitti on mainio kesäreitti. Talvella en vielä ole sinne ehtinytkään. Ehkä tämän postauksesi innoittamana lähden joku päivä sinne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa mennä varmasti, kun jopa tunnet reitin ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit