Elsa Heporaudan polku, Puumala

Olin lukuisia kertoja nähnyt puisen Elsa Heporaudan polku -viitan Puumalan Sahanlahdessa, ihan Mikkeli-Imatra -tien varressa noin 8 kilometriä Puumalasta Mikkeliin päin. Vihdoin ja viimein itse polulle! Jäin kyydistä Sahanlahden läheisellä P-paikalla, polun virallisessa lähtöpaikassa. Edessä oli noin 22 kilometrin päivätaival. Olin odottanut näkeväni perinpohjaisen esittelyn polusta, mutta levähdyspaikalla olikin lähinnä Puumalan kunnan esittely karttojen avulla. Toki alueen karttaan oli merkitty Elsan nimikkopolkukin, mutta enempiä tietoja reitistä tai sen päähenkilöstä ei herunut. Onneksi olin tulostanut reittikartan mukaan. Koskaan ei voi tietää, miten hyvin tai huonosti reitti on merkitty maastoon.
Kantatie 62:lta reitti kääntyi harmaiden puukylttien opastuksella pohjoiseen Kaitajärventielle. Napsin hiekkatien varresta ahomansikoita ja kuuntelin maisemaa. Moottorien ääni kantatieltä kantautui korviini vielä jonkin aikaa, mutta sitten hakkuun kohteena olleelle avarammalle paikalle tullessani alkoi erottua linnunlauluakin. Enää olisi pitänyt tunnistaa, mikä laji on kyseessä.
Hiekkatien varressa oli Elsa Heporaudan polun lisäksi opasteina myös sinipäisiä puutolppia sekä punaisia Vihreän kullan retkeilyreitit-opasteita pelastuskoodeineen. Aiemmin olen kohdannut retkillä lähinnä koordinaattitietoja hätätapauksia ajatellen, mutta erillisiä pelastuskoodeja en muista muualta. Nämä tiedot voisi varmaan kiinnittää yhteisiinkin tolppiin...
Hiekkatie kapeni ja kuusen takana piileskellyt viitta osoitti heinittyneelle metsäpolulle. Märkiä housunlahkeita luvassa! Ja siitä se alkoi, mustikoilla mässäily. Herkkumarjat vain odottivat ahnetta kulkijaa pistelemään niitä poskeensa. Ja minähän tottelin. Tuon tuostakin piti kumartua maistamaan kesää. Ne kanttarellin alut kuitenkin jätin kasvamaan. Maariankämmekät tervehtivät myös polun varressa, mahtavaa!
Hakkuuaukealle tullessa polku jatkui tulosuunnasta eteenpäin ja kaarsi sitten oikealle. Sinipäinen reitin merkkikeppi oli katkennut ja keppipoloinen oli nostettu kannon päälle. Polku erottui kuitenkin vielä maastosta. Kanervat kukkivat, ensimmäiset puolukat punersivat jo. Kangasmaastosta laskeuduin puron ylittävälle puusillalle ja nousin rappuset ylös nyppylälle. Ihmettelin erikoista ansahäkkyrää polun laidassa ja sitten astuin taas hiekkatielle.
Kaijansalontieltä oikealle kääntynyttä Hiisiniementietä oli kevyt askeltaa, etenkin kun olin uskaltautunut tälle päiväretkelle matalissa kengissä. Oletus oli, että pahempaa suorämpimistä ei olisi tällä kertaa edessä. Ohitin lipputankomaisena aukealla töröttävän kelopuun, metsästäjien tähystystorneja, eri-ikäistä metsää - aina vanhasta kuusikosta nuorempiin taimikoihin. Polun oikealla puolella oli kulahtanut Stora Enson opaste, jossa kerrottiin että kyseinen metsä oli puolukkatyyppiä, yli 100-vuotias mäntymetsä oli hakattu paikalta vuonna 1990 ja 2-vuotiaat männyntaimet istutettu 1992. Hyvin näyttivät kasvaneen.
Aurinko paistoi selkään, jota reppukin mukavasti hiosti. Oli ihan tervetullutta astua lämpösäteilyssä kuumentuneelta hiekkatieltä taas polulle, vaikka se melko märkä taas olikin. Metsän poikki kulkeva ura oli osin metsätyörisujen vallassa ennen hakkuuaukeaa.
Punahehkuinen heinikko oli tosi kaunista katseltavaa, mutta se polku... Kartan perusteella tiesin kyllä, mihin suuntaan kulkea, muuten olisi tullut ehkä hämmennys. Polun ura erottui tässä melko heikosti. Ja sitten kun ne (myös polun reitille) istutetut kuusentaimet vähän kasvavat, on alkuperäisellä polulla pysyminen vielä haastavampaa, mikäli maanomistajan kanssa ei päästä reitin selkeyttämisestä yhteisymmärrykseen. Riemastuin kovin, kun näin yhden sinipäisen kepin heinikon seassa.
Maa muuttui alempana yhä kosteammaksi, mutta onnistuin pääsemään jalat kuivina rantametsän siimekseen, kurkistamaan Torikko-järvelle. Kookas kanalintu kahahti lentoon läheltä polkua, liekö ollut metso- vai teerikukko. Loikin kuusenkäpyjen ylitse eteenpäin sähkölinjalle ja kapusin mökkitien pohjan yli ylöspäin, ahomansikoita napostellen, kunnes kohtasin jälleen pikkutien.
Onnekseni en ollut pikkutiellä liian ajatuksissani, sillä yhden pelastuskooditolpan takana oli pieni viitta ylös Pirttimäkeen. Muinaisjäännös! Kapusin kallioille ja paljastui, että nämä mäen laen kumpareet ovat maavallia, joka rakennettiin Kustaan sodan (1788-90) varustuksiksi, kanuunoita varten! On siinä ollut kuskaamista, kun kanuunoita on tänne saakka kyörätty. Puumala oli Turun rauhan (1743) seurauksena tuolloin rajaseutua. Ruotsin ja Venäjän väliset taistelut osuivat siksi näille nurkille;  Pirttimäkeä vastaan käytiin toukokuun alussa 1790 taistelu, jossa 2500 venäläistä hyökkäsi suomalaisjoukkojen kimppuun. Suomalaiset kuitenkin torjuivat hyökkäyksen ja venäläisjoukot vetäytyivät.
Laskeuduin takaisin tielle, joka johti lopulta avaraan peltomaisemaan. Niityn takaa erottui Pirttimäen 1930-luvulla rakennettu entinen vanhainkoti, joka on nyt muussa käytössä. Näissäkin maisemissa on käyty Pirttimäen taisteluita, ei vain siellä muinaisjäännösmäellä.
Hiekkatiemarssi jatkui. Horsmat ja mesiangervot rehottivat, peltoaukeiden ja kuusikon reunustama tie kaartoi mäkeä alas, sitten kartan mukaan oli edessä taasen Pirttimäki-niminen alue. Milläköhän pirttimäkiset erottivat paikat toisistaan puheessa? Sain lähitienoon koirilta äkäiset leuan loksutukset osakseni tietä tarpoessani, vaikka välimatkaa tien ja talojen välillä oli reippaasti. Taisin olla harvinainen vieras.
Torikonlahdella sain kävellä tovin ihan järven rantaa, sitten pikkutie kaartoi jälleen puiden suojaan ja pysyi kauempana järvestä. Kulku oli jälleen joutuisaa, koska ei tarvinnut ihmetellä, mistä reitti meni; Elsa Heporaudan polku -viitat ohjasivat risteyspaikoissa oikeaan suuntaan. Seudulla on hyvin komeita kallioita, mutta suurin osa kalliomaisemista pysyi metsien kätköissä ja tielle asti näkyi niistä vain pilkahduksia, muutamaa tienvarren kallioseinämää lukuun ottamatta. Pysähdyin katsomaan pienten pörisijöiden vierailua värikkäiden kukkien mesitarjoilussa.
Pikkutie kapeni, luonnon rauhaa riitti ympärillä. Yhtään ihmistä en ollut nähnyt sitten lähtöpaikan, eikä autojakaan ollut osunut kohdalle, vaikka teitä pitkin olin paljon astellut. Salakkasalmen laavu oli sopiva taukopaikka: Torikon rannassa.
Istahdin alas rantakalliolle syömään eväitä ja lukemaan kirjaa toviksi, lepuuttamaan jalkoja. Melojankin kelpaisi tähän rantautua. Järvimaisemia sattui kävelijän osaksi metsävoittoisella taipaleella kuitenkin vain muutama, joten tästä kannatti jäädä nauttimaan vähän pidempään.

Puuvajan seinää vasten nojasi lauta, jonka käänsin ympäri. Torikonpolku. Selvästi polun aiempi nimi! Myöhemmin selvisi, että reitti oli aiemmin kantanut Torikonpolun nimeä, mutta vuonna 2010 tehty valtuustoaloite oli johtanut siihen, että nimi muutettiin vaalimaan Sahanlahdella syntyneen Elsa Heporaudan muistoa.
Laavutauolla tuntui jo, että matkasta ei ole enää paljoa jäljellä. Siihen vaikutti sekin, että loppumatka oli kartan mukaan kuljettavissa täysin teitä pitkin. Niin ollen ei tarvinnut miettiä, missä polku luikertelee tai minne kääntyä, etenkin kun opasteet ohjasivat hyvin eteenpäin. Hiekkatietä astellessa sai rauhassa katsella ympärilleen, tutkailla vaikka tienvarren kivenlohkareita.
Rinteessä Kaijansalontien vasemmalla puolella jökötti iso kivilohkare, jonka alle näytti jäävän lippa. Käydäkö vai eikö käydä? Kapusin kivenlohkareelle ja pienen lippaluolan tapainen siinä oli; seisomaan mahtuisi mainiosti vaikka porukalla ja muutamalle saisi tarvittaessa suojaisan yösijan.
Kivilipan alta oli hyvä näkyvyys tielle. Mikäs täällä on väijyessä, joten ei ihme, että joku on joskus pitänyt täällä tuliakin. Hyvä sadesään taukopaikka! Laskeuduin takaisin tielle. Jäljellä oli enää lyhyt tieosuus Sahanlahteen.
Sahanlahdessa ostin ensiksi jäätelön, sitten tutustuin oppaan johdolla entisen saha-alueen menneisyyttä ja eri aikakausien esineistöä esittelevään museoon. Museorakennusta näyttävämpi on sahan johtajalle 1880-luvulla valmistunut Sahanlahden päärakennus, joka oli Elsa Heporaudan (1883-1960) syntymäkoti. Keltainen rakennus on nyt osa Sahanlahti Resortia ja siinä toimii ravintola.

Entä kuka oli Elsa Heporauta? Hän oli Kalevala Korun ja Kalevalaisten Naisten Liiton (KNL) perustaja, kirjailija, tehokas verkostoituja ja monipuolinen kulttuurivaikuttaja. Yksi Heporaudan teoksista on nimeltään Erämetsän kuningatar, joka kertoo marjaskarhun tarinan; takakansitekstin mukaan teos perustuu tarkkoihin tietoihin karhun elämästä. Heporauta oli mitä ilmeisimmin luonnon ystävä. Kulttuuristamme ylpeä Heporanta totesi hauskasti, että "Kalevalaisen karhunkäpälän jäljen pitää näkyä kaikessa kulttuurissamme."
Elsa Heporaudan (o.s. Koponen) hauta muuten löytyy Jyväskylästä kaupungin vanhalta hautausmaalta. Hän opiskeli Jyväskylässä ja meni naimisiin seminaarin lehtori Frans Akseli Hästeskon (myöh. Heporauta) kanssa.

Puumalan nettiesitteen reittikuvaus Elsa Heporaudan polusta piti hyvin paikkansa ja reitti oli pääosin hyvin viitoitettu. Tuumin, että tämä sopii hyvin keskustelevalle patikoijaporukalle, koska tieosuuksia on reitistä suurin osa (eikä autoja kulje kuin harvakseltaan); on helppo kävellä vierekkäin ja rupatella, toisin kuin pelkkien kapeiden metsäpolkujen reiteillä. Sen sijaan "polku"-nimitys on hieman harhaanjohtava, koska varsinaisia polkuosuuksia on melko vähän. Pyöräilijälle reitti on samasta syystä suurimmalta osalta hyvin helppokulkuinen.

P.S. Sahanlahteen on hyvin heikot bussiyhteydet, joten sinne kannattaa matkata omalla kulkuneuvolla. Sain kyydin lähtöpaikalle, mutta olin täysin tuntemattomien lähimmäisten armoilla päiväretken päätyttyä. Lämmin kiitos sille kuljettajalle, joka hellitti kaasujalkaa kohdallani ja sain tien poskesta kyydin Mikkeliin, josta matka kotiin pääsi jatkumaan illan viimeisen bussin kyydissä :)

Kommentit

  1. Lenkkipolun varrella olen tullut huomanneeksi, että moni nainen on jo aamuvarhaisella kyykkimässä mustikoita ison ämpärin kanssa. Hyvä että eivät jää metsään ja tänä vuonna mustikoita tuntuu riittävän kaikille, Sen kun jaksaa vain poimia.
    Reitti vaikuttaa todella monipuoliselta, monenlaista maisemaa, kuivaa ja kosteaa, muinaisjäännöskin! Ja saatiinhan sille Elsallekin selvyys kuka hän oli naisiaan. :) Jännittävä retki!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt on loistava mustikka-aika, eikun metsään kaikki!

      Elsa ansaitsisi kuvien kera plakaatin polun lähtöpaikkaan. En itsekään tunnistanut nimeä kun sen ensi kerran tienvarsikyltissä näin, siksikin oli hauska käydä tuo kulkemassa.

      Poista
  2. Olisiko kuvan lintu pikkulepinkäinen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tunnistuksesta! Olen tosi kehno lintujen tunnistamisessa...

      Poista
  3. "Kuuntelin maisemaa" hyvin sanottu.
    Puumala tuo mieleen järvimaisemat, mutta on metsäpolun varrellakin näkemistä. Komea lippaluola sieltä onkin löytynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puumalan kalliomaisemat jäivät kiinnostamaan. Niitä tietty näkee vesiltä, mutta metsät kätkevät paljon uumeniinsa.

      Poista
  4. Pikkulepinkäiseltä näytti minustakin. Tosi mukavia&innostavia retkikirjoituksia sinulla! Jos pidempi patikointi huvittaa, niin 29.8. on Laulavan Mörön Polun syysvaellus Suolahdesta Syvälahteen n. 23 km. Lisätietoja löydät Laulavan Mörön Polku fb-sivulta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää ottaa joskus lintukirja mukaan retkelle...

      Kiitos myös Mörköpolun vinkistä. Polku on retkiltä tuttu, mutta en ole onnistunut osallistumaan syysvaellukseen kertaakaan :(
      Toissa vuonna kävin kuitenkin Kettuhiekassa melomalla paistamassa makkaraa ja seuraamassa, kun patikoijia saapui päätepisteeseen.

      Poista
  5. Loistavasti kerrottu reitistä:) joku päivä haluan itsekkin kulkea tuon...isomummoni mukaan nimetyn polun!
    Kuvat olivat upeita!

    VastaaPoista
  6. Loistavasti kerrottu reitistä:) joku päivä haluan itsekkin kulkea tuon...isomummoni mukaan nimetyn polun!
    Kuvat olivat upeita!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit