Zennor - Pendeen, Cornwall

Saavuin Penzancesta Zennoriin kaksikerrosbussilla numero 16 ja tällä kertaa oli helppo jäädä oikealla pysäkillä pois, koska osasin tarkkailla, missä näytti tutulta. Olihan Zennorissa tullut jo pysähdyttyä! Lenkkeilijäkävelijöitä oli liikkeellä, mutta minä kaipasin näin lähellä lounasaikaa lähtöevästä, joten poikkesin heti alkajaisiksi sisätiloihin. Teekupposen aika.
Zennor Chapel Café oli arvattavasti syntynyt kirkollisesta käytöstä vapautuneisiin tiloihin. Zennorin vanha kivikirkko on vain kivenheiton päässä, samoin Tinner's Arms -pubi, jonka päätin olevan sopivampi kävelyn päätös- tai välipiste kuin aloituspaikka. Muuten ei luultavasti tulisi ihan heti lähdettyä jatkamaan matkaa real ale- ja paikallisen lagerin tarjooman seurasta. Nautin kahvilassa teetä ja skonsseja (Cornish Cream Tea -riippuvuus oli jo ehtinyt syntyä!) sen sijaan, että olisin valinnut lounasvaihtoehdon. Mutta lomallahan sitä oltiin...
Sitten edessä oli edelliseltä pätkältä tuttu polku alamäkeen, kohti meren rantaa, Zennor Headin länsipuolelle. Lokakuun viimeisen viikon sää ei aina anna armoa, mutta lämpötila oli nyt kohdallaan, +10 asteen paikkeilla, eikä sadepisaroitakaan alkuun viskonut naamalle. Tavoitteeseeni Pendeen Watchille oli matkaa rannikkopolkua pitkin noin seitsemän mailia.

Laskeuduin osittain kaiteen reunustamaa polkua pitkin notkoon, jonka halki puro kohisi mereen Pendour Covessa, joka tunnetaan myös Merenneidon lahtena. Vaan eipä niitä näkynyt tai kuulunut.
Edelläni kulki värikkäiden retkimuurahaisten joukko, joka erottui ruskeaksi värjäytyneen saniaispusikon keskeltä oransseina täplinä. Paitsi se yksi erilainen nuori, sininen. Kauempana sisämaan puolella oli paikoin utuista niin, että jokunen mäennyppylä jäi usvaverhon taakse. Pikku hiljaa alkoi kuitenkin hälvetä.
South West Coast Pathin polku kulkee täälläkin pitkälti rantaviivan muotoja seuraillen, mutta aivan niemenkärkiin ei reitti yllä, koska on ollut turvallisempaa ohjata ura paikkoihin, jotka eivät murene mereen tai ole tolkuttoman jyrkkiä ja kiipeilytaitoja vaativia. Minullekin riitti varsin hyvin ihailla huikeita maisemia täältä ylempää...

Saavutin vähitellen hajanaisen partiotyttöjen porukan, joka oransseine rinkansuojuksineen ei pitänyt kiirettä. Ryhmä oli hajaantunut pitkälle matkalle ja sen johtaja joutui kääntymään takaisin ylämäkeen, kun eräät kikattelijat puhalsivat pilliin ja kutsuivat hänet luokseen. Otin mielessäni osaa, sillä ei vaikuttanut siltä, että kukaan olisi loukannut itsensä.
Taivaalta ripsautteli hetkittäin pieniä pisaroita, mutta sitten aurinko tuli iloisesti esiin ja alkoi säteillään kuivata polkua, joka ei edelleenkään ollut kaikkialla tuiki tasainen jalan alla. Erikokoista kivenmurikkaa tuli tavattua aina välillä jalan alla ja pehmeissä paikoissa roiskin edellisiltana putsaamani gorehousujen lahkeet jälleen kunnolla kuraisiksi. Olisikohan sittenkin pitänyt ottaa ne reissuun mukaan ottamani säärystimet käyttöön?  Nyt oli jo liian myöhäistä.
Ylös-alas kulkeminen sai lämmön nousemaan mukavasti takin sisällä, vaan mikäs oli ollessa, kun taukoa saattoi pysähtyä pitämään näissä mahtavissa merimaisemissa. Atlantin aallot roiskivat vaahtoa rosoisiin kallioihin. Ei muita ihmisiä näköpiirissä, ei edes laivoja merellä. Rauha.
Katsoin OS Explorer (102, Land's End) -karttaani. Uloimmaksi rannasta yltävä terävä niemi oli Gurnard's Head, mutta sinne päästäkseni oli kuljettava vielä jonkin matkaa. Olin jo ohittanut pari entistä kaivoskuilua - aivan polun varressa - ja käytöstä poistetun kaivoksen kuiluja oli Treenin kohdalla vielä jokunen lisää. Niihin onkaloihin ei tehnyt mieli humpsahtaa.
Polku muuttui taas helpommaksi ja tasaisemmaksi pinnaltaan. Oli hauska astella näin avarassa maisemassa, matalan pensaikon ja kasvuston ympäröimänä, mutta toisaalta outoa: ei puita! Missä metsät, missä lehtipuut, missä havupuut? Miltä täällä näyttäisikään, jos ihmiskädet eivät olisi käyttäneet rinteitä omiin tarpeisiinsa?
Alueen kaivoshistorian jäänteet erottuivat selvästi polun varresta, vaikka luonto olikin alkanut peittää suoria seinämiä kalliorinteessä. Muistelin hetken monen vuoden takaista retkeä Jussarön saarelle Suomessa ja sen merenalaista kaivostoimintaa. Täällä oli oltu ihan samoissa puuhissa, vain toisennäköisessä maastossa. Tämä Boswednackin alue kuuluu hyväntekeväisyysjärjestö National Trustille, joka suojelee Britanniassa kansallista kulttuuriperintöä sekä lukuisia luontokohteita. Britannian rannikosta yhteensä peräti 775 mailin alue kuuluu National Trustin huolehdittavana oleviin kohteisiin.

Ylitin jälleen yhden kohisevan puron, kapusin korkean pensaikon suojissa kulkevaa polkua ylemmäs ja saavutin Lean Pointin kohdalla kököttävät entisen kaivoksen rakennusten vaatimattomat rauniot. Jännää, ettei niiden kiviä ollut viety toisaalle rakennustarpeiksi. Treenin kylään oli vain puolen mailin matka.
Gurnard's Headin kärkeen olisi voinut astella sen kärkeen poikkeavaa polkua, mutta en lähtenyt tutkimaan siellä opaskirjan mukaan olevaa kalliolinnoitusta ja pyöreiden tupien jäänteitä. En kaivannut lisää raunioita, maisemissa oli yllin kyllin.
Sadepisarat alkoiva jälleen ropsahdella ja vetäisin hupun päähäni. Kapusin kävelijöille tarkoitetun portin ylitse ja huomasin olevani hevosten laitumella, jonka halki reitti kulki. Hepat nostivat vain laiskasti päätään minut huomattuaan, mutta jatkoivat sitten ateriointiaan kaikessa rauhassa.

Bosigran Cliffin paikkeilla huomasin värikkäitä pisteitä jyrkillä kallioseinämillä. Kiipeilijöitä! Eipä olisi meikäläisen juttu, ei alkuunkaan. Heittäydyin hetkeksi nurmikolle polun viereen pitkäkseni ja vaikka pisaroita laskeutui naamalleni, ei haitannut. Yksinkertaisesti kerrassaan mahtavaa olla täällä!

Hetken levon jälkeen heittäydyin reippaaksi ja tovin kuluttua näköpiiriini ilmestyi joukko keltalakkisia kulkijoita. Tai no, eivätpä olleet ihan lakkeja, vaan kypäriä. Parinkymmenen hengen porukka oli selvästi palaamassa kalliokiipeilyreissulta. He kääntyivät sisämaahan päin, kun minä jatkoin eteenpäin pitkin rannikkopolkua.
Sade piti minulle seuraa vielä jonkin matkaa, kun etenin pitkin kalliorantojen lakia, jossain yläpuolellani sisämaan puolella pellot, alapuolellani ahkerat aallot.  Morvah'n kylästä olisi myös voinut päästä bussin kyytiin, mutta pidin edelleen tavoitteenani Pendeeniä. Eikä Pendeeniin enää ollutkaan pitkä matka, sillä Portheras Covelle laskeutuessani pystyin jo erottamaan kauempaa majakkaniemen rakennuksia.
Portheras Coven aallot vyöryivät rantahietikolle kiitettävällä voimalla. Jostain syystä tällä rannalla ei ollut yhtään surffaajia.
Mutaiseksi sateessa muuttunut polku kuljetti minua ylemmäs Pendeen Cliffille. Päivän viimeinen varsinainen nousu South West Coast Pathilla. Koska en ollut liikkeellä urheana, kilometrejä vauhdikkaasti nielevänä ja kaikkia tavaroitaan selässä kuljettavana vaeltajana, vaan iltapäiväretkeläisenä, en ollut täysin voipunut, vaan ainoastaan väsynyt. Kumma miten tämä maasto uuvuttaa, vaikka on vain kevyt päiväreppu selässä!
Retkeni päätepiste Pendeen Watch, valkoisena merelle erottuva majakka, oli turvallisesti aidan takana, joten sitä ei päässyt ihan seinän vierestä ihailemaan. Kartta kertoi, että lähimmälle bussipysäkille päästäkseen oli vielä kavuttava Pendeenin kylään ja käveltävä siellä Geevorin kaivoksen kohdalla olevalle pysäkille.

Tulkitsin bussiaikatauluja ja mietin, ottaisinko riskin ja menisin ensin pubiin lasilliselle, mutta sitten aloin epäröidä. Ei tehnyt mieli taas myöhästyä bussista. Niinpä otin varman päälle ja marssin suoraan Geevor Minen pysäkille, missä jökötin yli puoli tuntia sateessa kirjaimellisesti jäähdyttelemässä. Ymmärrän kyllä, miksi niin monen kävelijän tie käy päivän lopuksi pubiin...Siellä voi myös lämmitellä!

St Ives - Zennor

Pendeen - Sennen Cove

Lamorna - Penzance

Kommentit

  1. Ihania reissuja. Oletko siis yleensä yksin liikkeellä? Itse tykkään reissata enimmäkseen yksinäni.

    sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Kyllä, liikun maastossa enimmäkseen yksin.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit