Talvikävely Kangasvuoren luontopolulla, Jyväskylä

Kun auratut väylät ovat onnettoman liukkaita ja edellyttäisivät jäänastoja kenkiin, jalka hakeutuu mieluummin lumelle. Pidettyäni Teeleidissä tuumaustaon päivän kävelyreitistä vaihdoin lennossa suunnitelmani kiertää Jyväsjärvi rantaraittia pitkin ja päätin tassutella Kangasvuoren luontopolulle.

Olin luottavainen, että metsäreitin lumella ei olisi liukasta. Ja kun olin selvinnyt Jyväskylän keskustasta enemmän tai vähemmän superliukkaita väyliä pitkin Kangasvuoreen saakka, oli huojentavaa nousta Vuorilammelle pitkin lumipolkuja, joilla kenkä piti. Muistin että Kangasvuoren luontopolku alkaa Huhtasuon koulun läheltä, mutta ihan sama - voihan reitin kiertämisen aloittaa mistä kohdasta vain. Vaikka Huhtakarpalo-laavulta.
Vuorilammen rannalla sijaitsevan komea laavu (valmistunut 2014) on kuuleman mukaan ollut kovalla käytöllä. Hyvinvointia Huhtasuolle -hankkeen ja vapaaehtoisten aikaansaama retkikohde ja kohtauspaikka on aivan huippu, joten ei ollut ihme, että nuotiopaikalta nousi savu, kun saavuin paikalle. Retkipöydän äärellä perhe nautti ulkoilmaeväitään. Koska oma retkeni tänne oli ex tempore-luonteinen ja olemattomat varusteeni kulkivat taskuissa, oli tyydyttävä makkarantuoksujen haisteluun.
Olin tutkinut hiihtäjien reittejä hetki aiemmin kohtaamastani latukarttataulusta ja verrannut latujen reittejä luontopolun reittiin (jonka karttaa ei ole laavulla, vaan jouduin etsimään sen netin kautta) ja näytti siltä, että pysyisimme hyvin eri urilla. Vuorilammen rannasta, laiturin vierestä lähtevä polku oli kuljettavaksi tallattu, joten en joutunut surkuttelemaan edes sitä, että myös säärystimeni olivat visusti kotona. Kohta ylitin yllättävän hiljaisen latu-uran ja polku nousi ylämäkeen, vielä hiljaisempaan maastoon, omien askelten äänimaisemaan.
Kangasvuoren luontopolun reitillä pärjää mainiosti myös näin talvella, vaikka polku-uraa ei lumen alta erotakaan. Joten vaikka edellisten jalanjäljet olisivat jo lumisateessa umpeutuneet, voi keltaisia maalimerkkejä ja muuta viitoitusta seuraamalla olla itse reitin avaajana - eksyä ei voi. Tai ainakin se vaatisi erityistä vaivannäköä.
Männyistä lumet olivat jo karisseet maahan, kiitos päiväsaikaan plussalle kivunneen lämpötilan, mutta katajat pitelivät vielä lumipeitteistään kiinni. Ehkä jopa iltaan asti.
Väljästä männiköstä astuin kuusikkoon, jonka sammalpeitteiden suloisuuden muistin edelliseltä retkeltäni Kangasvuoren luontopolulle, vaikka siitä olikin jo aikaa. Sillä retkellä olin pysähtynyt lukemaan rastitaulujakin, mutta nyt ne jäivät pääosin rauhaan. Edellisten kulkijain jalanjäljet eivät nekään aina kiertäneet infotekstien kautta ja usein lumipeite oli niiden edessä koskematon.
Seuraava rastitaulu oli polun oikealla puolella, jyrkän rinteen yläpuolella. Vastakkaiselta rinteeltä erottui rakennuksia, kenties Sulun suunnasta? Ja joku vankkaleukainen koira oli havainnut epäilyttävää liikettä. Haukku kaikui pitkin metsiä ja sitä säesti kuusenoksilta maahan putoilevan lumen mätkähtely.
Lunta tipahteli maahan kaikkialla ympärilläni, niin sulamisveden pisaroina kuin oksia keventävinä isompina lömpsäreina, jotka solahtivat alla odottavaan lumipeitteeseen. Ei tarvittu oravain kirmailua ja loikkia kuusten oksilla sitä avittamaan.
Kuusten alapuolella puiden lumihuuruisia runkoja katsoessa ei olisi arvannut, että sää yritti jo leikkiä kevättä. Mutta kun käänsin katseeni alemmas, lumen pinnalla oli neulasta ja maahan pudonneita oksia kuin keväällä ikään. Näinköhän kovia pakkasia vielä tulee?

Luontopolun vasemmalla puolella törötti iso kivi, joka muistutti ihan isoa kenkää. Ainakin minun mielikuvituksessani.
Saavuin itse Kangasvuoren pohjoispuolelle, missä syksyllä 2012 tapahtui hurjia: vesitorni romahti varhain aamulla. Sattumoisin kiersin luontopolun itse juuri sinä päivänä, mutta onneksi en osunut paikalle sillä hetkellä, kun vesimassat ja betoninkappaleet lentelivät lähimaastoon.  Uusi, ruosteenruskea vesitorni otettiin käyttöön joulukuussa 2014.
Polku ylitti vesitornille johtavan tien ja pujahti kuusikosta hentoon koivikkoon, laskeutuen samalla Kangasvuorta alas. Rastitaulujen numerot kasvoivat, joten polun viralliseen aloituspisteeseen ei ollut enää pitkälti.
Kangasvuoren luontopolku alkaa Huhtasuon koulun läheltä, metsän laidasta. Olin aloittanut oman retkeni Vuorilammelta, joten kuljettavana oli vielä kuuden rastin matka ennen lähtöpaikkaani. Luontopolun opasteiden edessä ei ollut jalanjälkiä, eikä juuri siitä ollut lähtenyt kukaan astelemaan itse polkuakaan, joten näytti siltä, että saisin tallata reittiä lumeen tästä lähin ensimmäisenä. Sitä kesti kuitenkin vain hetken verran, latupohjalle saakka, jonka ylitettyäni kohtasin jälleen valmiiksi tallatun polun.
Polku mutkitteli metsässä, enkä nähnyt lumen alta puroa, jonka muistin edelliseltä retkeltä. Ehkä se olikin ollut sateiden tai vesitornista purskahtaneiden vesien tekemä uoma. Vasemmalta pilkistivät kalliot, mutta en lähtenyt niiden luo, vaan seisahduin ihailemaan pientä luonnon taideteosta, kaarnan alta paljastunutta koivun kuvioitua kylkeä.
Kallion takaa taivaalle heijastuva auringon valo ilmoitti, että päivä lähenisi pian loppuaan. Ei nyt vielä kuitenkaan! Polku koukkasi talojen tuntumaan, jalkojeni alla oli graniittia, kaukaisuudessa erotin enemmänkin kaupungin rakennuskantaa ja niiden takana harmaanutuisen metsäsiluetin maastonmuotoineen.
Sulavalinjaisen kivenlohkareen luona kerrottiin jääkauden aikaansaannoksista. Lepuutin itse silmiäni tekstiä mieluummin lumen peittämässä kivessä, joka ei ollut antanut lauhalle säälle periksi, vaan piti jääräpäisesti kiinni talvipeitteestään.

Rastitaulujen numerot saavuttivat kuutosen ja seuraava stoppi tulikin tutussa paikassa, Huhtakarpalon laavulla Vuorilammella. Moikkasin laavulle koiransa kanssa pysähtynyttä herrasmiestä, jonka kanssa tarkastelimme laavun vierestä myrskyssä kaatunutta mäntyä, johon kiinnitetty valvontakamera oli räsähtänyt alas. Tilapäinen valvontahäiriö siis.
Näin ollen laavulla pitää toistaiseksi vahtia vain tämä tämä naishahmo, kunnes valvontakamera saadaan taas hommiin. Laavuoppaani kertoi, että puuveistoksessa on Mänty-Miina (1850-1935), jolla tarinan mukaan oli mökki nykyisen Aren aukion paikkeilla. Mänty-Miina myi varpuluutia ja hän kantoi niitä kopassa kädessään.
Kulkukauppaa tehnyttä naista ilkuttiin ja hän tapasi huiskaista varvuilla kiusaajiaan. Mänty-Miinaa esittävä veistos tuotiin tänne laavulle viime syksynä Jyväskylän kaupungin varastosta Mustankorkealta.

Veistoksessa on hienoja yksityiskohtia - mm. pitkät hiukset, hieno vyö ja kengät, ja maalin rippeitäkin on vielä jäljellä. Pohdimme Miinan edessä yhdessä, että onko veistoksen paikka juuri täällä, vai pitäisikö sen kuitenkin olla museon suojissa. Toisaalta on mahtavaa, että Mänty-Miinan ainakin pääsee näkemään, eikä teos ole katseilta tyystin piilossa. Toivottavasti veistos säilyy mahdollisimman eheänä mahdollisimman pitkään ja Mänty-Miinan tarina (oik. Vilhelmiina Nisunen, o.s. Mäntynen) tulee esille muidenkin kulkijoiden iloksi.

Olipa hieno päätös luontopolkuretkelle saada kuulla Mänty-Miinan tarina! Lähdin Vuorilammelta alas viettävälle metsäpolulle ja talsimaan kohti kotia, pitkin liukkaita tai erittäin liukkaita kävelyväyliä. Metsäpolut ovat paljon turvallisempia!


P.S.

Ai #polkuhaaste? 
Rinkkaputki-blogi haluaa haastaa luontoliikkujia lähiretkille ja sain tämän polkuhaasteen blogin pitäjiltä itsekin, kun tuli äskettäin käytyä yhdellä Jyväskylän luontopoluista eli Aittovuoren luontopolulla. Ajatus on kannatettava, mutta tunnustan että en ole erityisen hanakka tarttumaan haasteisiin... Luontoliikkumiseni perusjuttuja on vapaus tulla ja mennä minne mieli halajaa, fiilisten mukaan, eikä kulkea ulkoinen pakko tai suorittaminen edellä. Mutta jos ja kun luontopolkuja tänäkin vuonna kuljen, yritän muistaa tägätä polkuhaasteen postauksiin :)

Kommentit

  1. Olipa mielenkiintoinen tuo Mänty-Miinan tarina, vaikkakin hänen elämässään ei niin kivaa nähtävästi ollut. Mitähän olisi mieltä puuveistoksesta, ei voi tietää. Hienosti kerroit ja kuvitit luontopolulla seikkailusi. Mukavaa helmikuuta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että Mänty-Miina on ikuistettu veistokseksi, vaikka näköisyys ym. jää arvoitukseksi. Eivät kaikki saa moista kunniaa osakseen. Olisi kiva tietää, missä veistos majaili ennen kuin se siirrettiin kaupungin varastoon. Mukavaa helmikuuta myös sinulle Tillariina!

      Poista
  2. Mänty-Miinasta on valokuva Wanha Keljo -kirjassa. Isotätini kertoi tarinaa tuosta kummasta naisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä! Tuo Wanha Keljo -kirja ei olekaan tuttu, pitää käydä kirjastossa :)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit