Linnansaaren lumipoluilla, Rantasalmi

Pääosin Rantasalmen kunnan alueella sijaitsevan Linnansaaren kansallispuiston ihanuuksiin voi tutustua erinomaisesti myös talvella. Retkiluistelurataa pidetään kunnossa keliolosuhteiden mukaan, joten niin Oravista kuin Porosalmen (Järvisydämen) suunnasta voi parhaimmillaan kiitää liukkaastikin kansallispuiston pääsaareen. Yhdellä aiemmalla talvireissulla kävelin pääsaareen Oravista jäitä pitkin,  kun reittiä (5 km) ei ollut vielä ehditty aurata tuiskun jäljiltä, mutta sekä viime talvena että tällä kertaa oli kelinhaltija suosiollinen ja pääsin Linnansaareen suosikkipelilläni, potkukelkalla. Lumikengät lähtivät matkaan nyöritettyinä kelkkaan kiinni.
Saatuani alkulämmöt potkuria potkiessa oli mukava istahtaa ensin alas Linnansaaren tulipaikalle paistamaan makkaraa. Koska matkassa oli myös muutama ruisleipäviipale tulilla paahdettavaksi, syntyi uusi välipalaherkku: makkaraleipä! Jälkiruuaksi kävin potkuriseuralaiseni kanssa nauttimassa makoisan letun Linnansaaren lettukahvilassa. Nam!
Sitten vetäisin säärystimet lahkeiden päälle ja napsautin lumikenkien soljet kiinni. Olin haaveillut siitä, että ehtisin tassutella Linnavuorelle saakka tähyilemään maisemia saaren luoteiskärjestä, mutta epäilin että lumikengillä en välttämättä ehtisi sinne, takaisin ja lähtöpaikkaani Oraviin valoisalla. Sehän selviäisi toki kokeilemalla!
Reilun kolmen kilometrin kulkeminen maastossa lumikengillä on kyllä huomattavasti hitaampaa kuin polun tarpominen sulan maan aikana. Sain kuitenkin alkumatkasta apua edellisten kulkijoiden lumikenkäjäljistä, jotka lähtivät seuraamaan luontopolkua. Edellisellä lumikenkäretkellä näihin maisemiin olin itse ollut toinen uranraivaajista, joten kulkeminen oli alkuun mukavan kevyttä. Voi olla, että ilman lumikenkiä ei olisi kauheasti upottanut, mutta isompi jalanjälki takasi varman askeleen.
Komean, keskeltä murjoutuneen siirtolohkareen sisällä oli luola, sitten pääsin tarkastelemaan männynlatvojen ylitse Saimaalle avautuvaa lumen peittämää järvimaisemaa. Pääsin sujahtamaan hiutaleiden peittämän männyn alaoksien alta ilman, että olisin saanut lumiryöpyn niskaani. Äänimaisemaa hallitsi lumikenkieni narske ja tössähtely pakkaslumeen.
Puunrunkoihin oli takertunut lunta kaikkialla. Erästä kallionseinämää ohittaessani pysähdyin ihmettelemään, mikä muuminsukuinen olento tätä mäntyä oikein halasi. Vai oliko siinä peräti kaksi otusta? Isompi, jonka pään päällä istui pieni lumiotus, jolla oli tosi isot ja pörröiset lapaset, pitkä nenä tai nokka ja pieni myssy päässä?
Lumikengin tallattu ura jatkui kallion laitaa ja vei minua syvemmälle satumetsään. Oli mahtavaa, että pakkanen oli edelleen pitänyt lumihiutaleet niin maan kuin puiden peittona ja sain nauttia puhtaanvalkeasta maisemasta, jossa ei vielä ollut kevättalven pehmeiden kelien neulasroskaa hangen pinnalla.
Sitten saavuin valmiiksi astellun lumikenkäuran kääntöpaikalle. Linnansaaren luontopolun merkitty reitti kääntyi tästä takaisin kohti Sammakkoniemen lähtöpaikkaansa. En kuitenkaan itse halunnut vielä palata takaisin. Linnavuorelle oli vielä matkaa 2,4 kilometriä. Näinköhän sitä ehtisi? Aina voi kääntyä takaisin, jos siltä tuntuu! Niinpä lähdin tallaamaan ikiomaa uraani yli Linnasaarenlampeen vievän salmen yli.
Olisipa aamulla vilahtanut aurinko loimottanut vielä taivaalla ja sinistä taivasta pilkottanut! Salmesta Saimaalle avautuva maisema oli valkoisen ja harmaan sävyjen vallassa. Toisaalta, niin rauhoittava. Sukelsin avarasta aukosta takaisin puiden siimekseen ja aloin haravoida katseellani puiden runkoja, kun maalitäplin merkitty reittiä ei ollutkaan enää niin helppo seurata - edellisten kulkijain jalanjäljet olivat peittyneet jo vähintään yhden kunnon lumipyryn alle.
Sain tuta sen, että maalimerkkejä ei ole Linnansaaressa tuhkatiheässä. Olisi ollut kovasti apua siitä, että olisin kulkenut polkua joskus sulan maan aikaan, mutta näin talvituristitallaajana sain käyttää silmien lisäksi päättelykykyäni. Maalimerkityltä puulta ei useinkaan nähnyt seuraavalle, joten oli haravoitava katseellaan maastoa ja arvioitava, mistä polku todennäköisesti kulkisi. Tällaisissa paikoissa reitistä ei ollut epäilystä.
Tuon kaariportin alta polun täytyi kulkea! Aika hyvin pysyinkin alkumatkasta reitillä, mutta kun kohta jätin luottavaisesti kulkematta yhden merkityn puun luo ("varmasti kohtaan reitin vähän tuonnempana, sen täytyy mennä tuonne"), hukkasin merkityn reitin.  Siitä ei kuitenkaan ollut todellakaan haittaa, sillä lumikenkien paras puoli pääsi sitten valloilleen: niillä voi tallata oman polkunsa ihan mihin huvittaa. Erityisen mukavaa se on tällaisessa vaihtelevassa maastossa!
Koska tiesin, mihin ilmansuuntaan matkaa piti jatkaa, kapusin seuraavan kallion laelle ja sitten sitä riemumielin sitä alemmas paikkaan, mistä pystyin taas tähyämään maisemia puunlatvojen lomitse. Tähän se merkitty reitti ei olisi minua tuonut! Oli itse asiassa paljon hauskempaa mennä ihan oman pään mukaan kuin seurata reittimerkkejä - olin kulkenut niiden perässä vain vanhasta tottumuksesta. Kallioille nousu oli mukavaa kuntoilua.
Kun laskeuduin kalliorinnettä alemmas, näin että edessänikin oli vettä, tai siis jäätä. Pitkälahti. Muutamissa puunrungoissa näkyi lähellä maanrajaa jälkiä - ettei olisi hampaanjälkiä? Vai millä tuokin sydämenkuva oli runkoon veistetty? Tai ruopsutettu? Nakutettu?
Katsoin kelloa, kaivoin esiin lähtöpaikassa kartasta ottamani kuvan ja näin, että matkaa Linnavuorelle oli vielä mukavasti jäljellä, uusine kallionousuineen. Niinpä totesin että Linnavuorelle kapuaminen saa jäädä toiseen kertaan, koska en ollut varautunut palaamaan lähtöpaikkaan hämärissä.  Taas hyvä syy palata Linnansaareen...
Hain Pitkälahden rantamaisemista merkityn reitin maalitäplän ja lähdin alkuun kapuamaan taas reittiä pitkin takaisin, kunnes reitin seuraaminen alkoi näyttää jälleen haasteelliselta. Useita isoja puita oli kaatunut reitin tuntumaan ja vaikka tiesin osapuilleen, mihin päin matkaa piti jatkaa, en enää keksinyt, mistä välistä olisi pitänyt osua seuraavalle maalitäplälle. Niinpä päätin koukata oikean kautta kallioille ja lähdin kiipeämään sopivaksi katsomastani kohdasta ylös. Hetki siinä piti taistella jyrkän rinteen kanssa, sillä perinteiseen tapaani olin jättänyt sauvat "turhina" pois kyydistä, eikä pakkaslumesta oikein saa otetta... Mutta pääsin nelivetomenetelmällä lopulta kalliolle ja matka jatkui.
Lumikenkävapaudestani nauttien keksin laskeutua Linnansaarenlammelle - muistin karttakuvasta että lampi johtaisi luontopolun "kääntöpaikalle" eli puusillalle - ja talsittuani tovin jäätä myöten olin pian takaisin tutussa paikassa, valmiiksi tallatulla lumikenkäuralla. Ei enää reitin miettimistä (eikä vapaata hortoilua hangilla!), vaan luontopolkua pitkin Sammakkoniemeen ja potkurin luo.  Maasto oli luontopolun loppumatkasta jo verrattain tasaista, kaskeamisen kokenutta. Iäkkäitä kuusia on siksi siellä niukemmin. Jossain nakutti tikka, jo toinen retken aikana kuulemani.

Sammakkoniemen lettukahvila oli jo sulkeutunut eikä tulipaikalla ollut enää ketään. Muutama lieska nuotiolta kuitenkin nousi, mikä ilahdutti paria paikalle Rantasalmelta saapunutta retkiluistelijaa - makkaranpaisto onnistuisi vikkelämmin.
Viritin lumikenkänyytin taas vuokrapotkurini tankoon, kiinnitin jäänastat vaelluskenkiini (ilman nastoja eteneminen on tuskaista, nimimerkillä kokemusta on)  ja käänsin potkurin kohti Oravia. Enää viiden kilometrin iloinen potkuttelu ja sitten saunaan! Ja ensi vuonna taas takaisin?

Kommentit

  1. Olipa reissu! Ihan jännitin lukiessani, että miten sinun käy! Hyvää alkavaa viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tillariina - samoin kaunista viikkoa sinulle! Tänään aurinko paistaa ihanasti :)

      Poista
  2. Kun muistelen millaista maastoa Sammakkoniemestä Linnavuorelle on, niin en ihmettele, että aika loppuu kesken umpihangessa tarpoessa. Hieno reissu ja rasittavakin. Varmaan on nukuttanut seuraavana yönä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tuossa hangessa tarpoessa kiitettävän lämmin tulee, eikä matka mitenkään hurjalla vauhdilla etene. Ja retken päälle nukuttaa erittäin hyvin!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit