South West Coast Path 14: Crackington Haven - Tintagel


Crackington Havenista lähdin kohti Tintagelia, noin 18,3 kilometrin askellukselle. Nousuja oli South West Coast Pathin tällä osuudella luvassa yhteensä vähän yli 1,000 metrin verran, eli en pääsisi pitkästymään liian tasaisiin taipaleisiin vieläkään.


Lähdin rinkka selässä kapuamaan vasta kymmenen maissa aamulla, varustautuneena kuivaan keliin. Alkumatkasta paistoikin ihanasti aurinko ja tarkenin hyvin vain yhdessä ohuessa merinopuserossa. Kun valopallo meni pilvien taa, lisäsin lyhythihaisen sen päälle ja sää oli niin suosiollinen, että vasta pari mailia ennen Tintagelia vetäisin takin ylleni tuulensuojaksi. Tuuli yltyikin aika lailla päivän aikana.

Kohtasin heti alkumatkasta yhden pienen vesiputouksen, mutta niitähän nyt näkee täällä tuon tuosta... Crackington Havenissa juttelin aamiaisella Torbaysta kävelylomalla olevan porukan kanssa ja he kertoivat nähneensä jyrkillä rinteillä laiduntaneita vuohia näillä main. Hetkonen, nuo tummat täplät...


Onneksi hoksasin terästää katsettani oikeassa kohdassa, sillä polku kulki reilusti ylempänä siitä, missä nämä varmajalkaiset sarvipäät makoilivat! Vuohet nököttivät kaikessa rauhassa ihan lähellä jyrkänteen reunaa.


Alhaalla pilkotti välillä hiekkarannan pätkää, mutta enimmäkseen jyrkänteiden alla oli vain tiukkaa kalliota ja kiveä. Gorse-pensas vasta aloitteli kukintaa, joten keltaisen määrä rinteillä oli lisääntymään päin. Niin, ja entäs sitten, kun kanerva aloittaa kukintansa - täällä on loppukesästä ihan toinen väritys.

Kapuamista ei voinut tänäkään päivänä välttää. Päivän aluksi oli reitin luokituksena strenuous ja vasta loppupäivästä oli tiedossa vähän helpotusta eli vähemmän jyrkkiä nousuja ja laskuja. Ei se mitään, vesipulloni oli täynnä, nenäliinapaketti valmiina reisitaskussa (hien pyyhintään otsalta) ja ohut merinobuff nappaisi kiinni innokkaimmat hikipisarat.


Päivän reittiin osui muun muassa High Cliff (223 metriä), Cornwallin korkein kallio. Ei mennyt ihan yhden pysähdyksen taktiikalla se nousu. Ei tullut laskettua, montako kertaa pysähdyin nojaamaan Puuskupuhiin ja miettimään sitä, olisinko voinut jättää vielä jotain kamaa rinkasta pois. Tai treenata ylämäkiä ennen lähtöä.


Sitten jostain alkoi valua maiseman ylle usvaa. Ei siinä mitään, jos pellot peittyisivät, mutta jos mereltä tulisi sellainen kate mäkien päälle, että hyvä kun polkua erottaisi...


Sumu peitti nopeasti edessäni olevan Rosey Cliffin, jolle oli vielä kavuttava ennen kuin pääsisin laskeutumaan parinsadan metrin hujakoilta taas alemmas. Mutta ilokseni tuuli lennätti sumun matkoihinsa ja kohta oli taasen kirkasta. Ei siis yhtään tekosyytä pysähtyä pitkälle tauolle, vaan matka jatkukoon!


Rosey Cliffiä noustessani meni pari polkujuoksijaa ohitseni inhottavan kevyesti (ilman kantamuksia, lenkkareissa) ja tein mielihyvin heille tilaa astumalla hetkeksi sivuun. Tosin kyllä hekin siirtyivät ylämäessä hölkkäaskelista kävelyyn, kun olivat edenneet ylemmäs. Kun olin viimein selättänyt tämän nyppylän, oli paitsi voipunut, myös hyvä olo. Selvisin.


Tuntui mahtavalta astella jonkin matkaa pitkin jyrkänteiden päällä olevia niittyjä ja laitumia. Muutamia poneja oli nauttimassa raikkaasta meri-ilmasta kahdessa eri aitauksessa. Eriväriset olivat laitumella, jonka halki South West Coast Path -polku kulki, mutta valkoiset olivat visusti aidan takana ja muutenkin arempia. Tästä kaksikosta ruskea pyrki välittömästi tekemään tuttavuutta, mutta häivyin reippaasti paikalta, sillä kaikkien laiduntavien eläinten tulee antaa olla rauhassa, että turva- ja turpaväli säilyy. Minun eväistäni ei teille heru, sori vaan.

Muilta kulkijoilta saadut vinkit mielessäni odotin jo kovasti Hillsborough'n paikkeilla olevaa maatilakahvilaa, Boscastle Farm Shopia. Erittäin vaatimaton kyltti polun varressa opasti perille - vain noin 50 metrin päähän - ja katsoin ensin kauempaa, että mikä vaja tuo on. Mutta se olikin aivan mahtava kahvila puoteineen ja asiakkaita oli varmaan kahvipöydissä oli varmaan ainakin parisenkymmentä. Teetä ilman ei täällä kuljeta, joten palkitsin itseni Cream Tealla eli kannullinen teetä + kaksi skonssia hillon ja clotted creamin kera. Sillä energialla ajattelin jaksaa taas...


No tokihan sillä jaksoi ainakin viehättävään Boscastleen, joka oli enää lyhyen matkan (ja todella jyrkän alamäen) päässä. Boscastlen halki laskee joki mereen ja ensi silmäyksellä rakennukset näyttivät säilyneen tosi hyvässä kunnossa.

Vaan kun pistää vähän mielikuvitusta peliin ja kuvittelee, miltä näyttää kun noin 100 tonnia käsittämättömän rajujen ukkoskuurojen tänne keskittämää vettä vyöryi kaupungin halki elokuussa 2004 - mutaveden tulva oli ihan mieletön - ja kuinka alimmat kerrokset olivat veden peitossa, autoja velloi vesihyökyjen mukana lällyssä... Boscastlea rakennettiin takaisin kolmisen vuotta, joten nyt rajuilman muistoja näkee lähinnä siellä, mihin on laitettu merkkiviiva tulvan korkeudesta. Esimerkiksi Museum of Witchcraft and Magicin ovenpielestä näkee, että vesi ylsi koko oven korkeudelle saakka.


Cornish Rambler? Kornivaeltaja. Vai korni vaeltaja? Ai niin, enhän minä ole cornwallilainen. Eipä näyttänyt olevan Cornish Rambler-puodissa enää myynnissä vesivahinkokamaa superalennuksella. Ja turhaahan täällä on retkeilyromppeitakaan käydä vilkuilemassa, jos ei jotain hajoa, sillä selässä olevaa painolastia ei kannata lisätä millään "ehkä"-tavaralla.


Koska Boscastle sijaitsi alhaalla, oli sieltä raahustettava taas ylös. Willaparkin näköalapaikka vielä ylempänä meren puolella ei jostain syystä houkuttanut tekemään sinne ylimääräistä lenkkiä. Kyllä tässä merimaisemia saa katsella ihan riittämiin ilmankin. Pieni polveilu alemmas ja ylemmäs ei tuntunut missään, mutta ne jyrkemmät tekivät tehtävänsä ja kieltämättä aloin jo kaivata teekupposta tai Cornish Pridea määränpäässä.

Kun luulin jo olevani liki perillä, tuli vielä vastaan useampikin National Trustin kyltti, jossa ei vieläkään lukenut Tintagel. Joku Rocky Valley…



Vaan Rocky Valley oli kyllä tajuttoman hieno. Olisin voinut kuvitella olevani vaikka Pohjois-Norjassa, kallioiden väliin laskeutuvan vuoristopuron vieressä, mutta ehei - tämä olikin ”vain” cornwallilainen puro, joka laskeutui Atlanttiin. Polku laskeutui hyvin jyrkästi puron tykö ja luonnollisesti kiipesi vastaavalla tavalla ylös, mutta ihan kävelemällä siitä pääsi, eikä nelivetoa tarvinnut. Toki uusi paras ystäväni eli kävelysauva Puuskupuh tekee kantopalkalla parhaansa, että nousut ja laskut sujuisivat mukavammin.

Rocky Valleyn jälkeen polku nousi Bossineyn maisemiin ja sisämaan puolella oli jo lupaavasti talorivistöjä. Ehkä kohta perillä? No ei nyt sentään, malttia! Muhkea hotellirakennus, Camelot Castle Hotel, katsoi ylväänä ja kookkaana merelle. Sorry vaan, mutta minä menen retkeilymajaan!




SWCP-polku kiersi vielä Barras Nosen kautta ja viimein olin miltei perillä. Edessäni oli The Island, jolla on jäänteitä noin 1100-1200-luvulta peräisin olevasta linnoituksesta. Ei siis ihan kuningas Artturin aikaisia. Kuningas Artturin legenda syntyi 1100-luvulla, kun Geoffrey of Monmouth päätteli hänen olleen merkittävä historiallinen hahmo ja kuningas ja tarina alkoi elää omaa elämäänsä. Artturin mahdollinen esikuva Ambrosius Aurelianus eli 400-luvulla, joten nuo linnanrauniot eivät todellakaan ole Artturin ajalta.

Linnasaaren alapuolella on pieni hiekkaranta, jonka kautta pääsee laskuveden aikaan Merlinin luolaan. Kun saavuin luolan lähelle, olisi ollut sopivasti laskuvesi, mutta jaloissa painoi jo sen verran, että päätin jättää kaikki ei-pakolliset kiekaukset tekemättä. Suoraan retkeilymajalle, kiitos!


Eli ihan vaan luostarin raunioiden vierestä jyrkästi ylämäkeen (kiitos vaan...) ja sitten vielä vähän matkaa  - onneksi ei enää uutta ylämäkeä - kirkon ohi. Kohta tämä merelle ja ilta-aurinkoon päin katsova ihana Tintagelin retkeilymaja jo pilkotti! Ai niin, tämähän oli se self-catering-paikka eli... Enkä minä ollut kantanut matkassani kuin aamiaistarvikkeita. Kun kysyin ruokapaikoista (Tintagelin kylässä, noin kilometrin päässä), yksi ystävällinen rouva totesi että hän tunnistaa erittäin nälkäisen ihmisen ja lähtee heittämään minut saman tien autolla pubiin. Eläköön ystävälliset lähimmäiset :) Ja seuraava päivä, lepopäivä! Vain pientä käyskentelyä lähimailla ilman rinkkaa.

Kommentit

  1. Aika hurja määrä nousua. Mutta näkymät ovat vaivan arvoiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti joka hikipisaran arvoiset :)

      Poista
  2. Kiitos taas kertomuksesta ! Mistähän tuo Tintagel -nimi on peräisin ? Nuita keltakukkaisia pensaita kuvattiin monet kerrat Enid Blytonin Salaisuus - ja Viisikko -sarjoissa. Niillä oli joku suomenkielinen nimikin .... :), voipa olla että se palautuu mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Din tarkoittaa linnoitusta kornin kielellä ja tagel mm. 'kapea'. Englanninkielisellä Tintagelin wikipedia-sivulla on tätä selvitelty.

      Poista
  3. Moi! Odotinkin, koska polkusi johtaa Tintageliin. Se on lapsuudestani asti ollut mystinen linna jossain sumuisella rannikolla kaukana kaikesta. Taisin pentuna lukea liikaa yliromantisoituja taruja Kelttien mailta....
    t. Tiina
    tiinanpatikointi.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No on se silti aika maaginen paikka! Ehkä emme vain tiedä kaikkea... Joten annetaan tarinoiden viedä mukanaan! Mun pitää katsoa kotona, onko hyllyssä vielä TH Whiten Once and Future King, vai menikö lukemattomana jo kiertoon... Nyt tekee mieli se lukea!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit