South West Coast Path 19: Newquay - Perranporth


Vaelluskenkäni näyttivät voivan paremmin kuin edellisenä päivänä, kiitos sen, että olin käynyt ostamassa majapaikan vastapäätä olevasta liikkeestä kenkärasvaa. Rakkaat Haglöfsini tarvitsivat pientä pintahuoltoa. Olisinpa voinut sanoa samaa itsestäni, mutta pieni pintahuolto ei olisi riittänyt; kropassa alkoi jo tuntua kuluneen kolmen viikon kertynyt väsymys. Kaksi kokonaista lepopäivää kolmessa viikossa ei näemmä meikäläiselle riitä! Olin varannut ylihuomisen lepoon, mutta rinkan paino vaatii veronsa ja tunsin, että juuri tämä päivä olisikin ollut paikallaan. Vaan koska majoitukset oli tullut varattua ja maksettua, oli lähdettävä liikkeelle.


Joka päivä on tuntunut siltä, että pienen alkulämmön ottamisen jälkeen kävely maastossa alkaa sujua kevyemmin, eikä rinkka juurikaan paina selkää. Kun lähdin liikkeelle Newquayn keskustan Griffin Innistä, askeleeni olivat tahmeita ihan liian pian. Eli heti ensimmäisessä ylämäessä. Hiphei vaan...


Ohitin Huer's Hutin, pienen ja valkoisen, vähän kreikkalaista kappelia muistuttavan rakennuksen, joka sijaitsi oivalla tähystyspaikalla merelle. Noin 1300-luvulta peräisin oleva yhden huoneen asumus lienee ollut alun perin erakon maja, mutta sittemmin sitä oli käytetty sardiiniparvien tarkkailussa; kun havainto niiden saapumisesta merenlahteen tuli, soitti vahti torvea ja kaupunkilaiset tiesivät lähteä kalaan.

Seuraava kiintoisa rakennus maisemassa ennen Towan Headia oli iso hotelli, jonka editse South West Coast Pathin reitti kulki kohti Fistral Beachia dyyneineen. Dyynien pehmeää hiekkaa astellessani ähkin jo, että onpa siellä takkuista kulkea ja seuraavassa ylämäessä asvaltilla kulkeminen tuntui myös raahustamiselta. Joo, väsymys oli tosiaan iskenyt, koska olin vasta alkumatkassa.


Onneksi kummallakaan polvellani ei ollut loppu lähellä. Kyse oli yleisluontoisesta näverryksestä kehossa. Tahdomme lepopäivän, jalkaparkani huusivat. Rinkankantajaselkä yhtyi uikutukseen.


En taipunut moiseen valitukseen, vaan laskeuduin Pentiresta alas The Gannelin partaalle, missä opaskirja tarjosi peräti neljää vaihtoehtoa ylitykseen. Lauttavaihtoa en olisi kelpuuttanut muutenkaan, mutta jos ei olisi ollut laskuveden aika, olisi pitänyt kiertää jalkaisin selkeästi kauempaa ja itse South West Coast Pathin reittikilometrit olisivat kasvaneet siitä vastaavasti. Onneksi The Gannelin pystyi ylittämään sitä normaalia reittiä: ensin pientä laiturin tapaista virtaavan veden yli, sitten laskuvesihiekalle ja suunta kohti vastarantaa, seuraten aiemmin kulkeneiden jalanjälkiä. Hauskaa!


Vastarannalla pääsin pitkästä aikaa lehtevälle metsäpolulle, missä puiden juurella aloitettiin varovasti kukintaa. Parin viikon päästä on varmasti sielläkin väriä lisää! Linnut lauloivat ihanasti, tuntui niin suloisen keväiseltä.


Mutta Crantockin hiekkarannan luona tunsin taas väsymyksen ja lepäsin hetken aikaa puupenkillä. Kartan mukaan dyynialueen jälkeen oli tulossa jonkin sortin ravitsemusliike, joten päätin sinnitellä sinne asti; tee on osoittautunut erinomaiseksi virtalähteeksi tällä reissulla. Maisemat ympärilläni olivat yhtä ihania kuin tähänkin asti, mutta huomasin ajattelevani niitä enemmän jaksamistani. On helppoa suunnitella innoissaan seuraavia päiviä ja minkä pätkän kohdalla olisi milloinkin menossa ja sitten onkin jo tehtävä majoitusvaraukset, ettei jää luu käteen. Etenkään viikonlopuksi. Niinpä täysin spontaania ”pidänpä nyt 1-2 päivää lepoa) ei voi ihan helposti toteuttaa.

Oma virheeni oli se, että olin ajatellut pitäväni lepopäiviä noin yhden viikossa, mutta tarkemmin ajatellen ainakin 3 / 2 viikkoa olisi ollut fiksumpaa.

Kun kahvila-ravintola tuli näkyviin, kömmin ylämäkeen huojentunein mielin. Kannullinen teetä! Toasted teacake! Ihanaa! Ja ehdin saada viimeisen vapaan pöydän sisältä... Tunsin lämmön virtaavan kehoon ja osa voimista palautui vähitellen.


Oli vain otettava askel kerrallaan ja edettävä rauhallista tahtia, pidettävä tiheämmin lyhyitä taukoja ja otettava aika ajoin rinkka pois selästä. Se tapahtui tänään huomattavasti useammin kuin aiempina päivinä. Osasyy raskauteen saattoi olla myös se, että kantamuksellani oli painoa aavistus edellispäivää enemmän. Mukana olivat myös seuraavan päivän aamiaistarpeet retkeilymajaan, vaikka olisin voinut jättää niiden hankinnan perille Perranporthiin.


Teetauon jälkeen reitti nousi oli noussut loivasti ylämäkeen Pentire Point Westiin, laskeutui Porth Jokeen ja kuljetti jälleen rinnettä ylös, Kelsey Headiin. Vaikka teestä olikin saanut pikkuisen virtaa, heitin rinkan selästäni maahan ja huilasin jonkin aikaa oikosenaan. Kehoa on kuunneltava, eikä minulla ollut kiire.

Vaikka taivas oli harmaa, tuli auringon valoa pilviharson takaa yllättävän paljon. Onneksi ne alun perin odottamani sadekuurot eivät saapuneetkaan päivällä!


Holywell Beachin toisessa päässä pidin jälleen teetauon, ennen kuin nousin Penhale Pointiin ja armeijan hallitseman alueen tykö. Siellä ei saa poiketa polulta väärään suuntaan. Piste. Tai joku saattaa tulla huomauttamaan. Armeijan alueella saatetaan myös ampua normaalisti viikolla, kun ei ole koulujen loma-aika, joten varoitus on ihan tosi. Tosin polkua ympäröivällä alueella oli myös shetlanninponeja laitumella…



Parakkikolonnan jälkeen polku mutkitteli aivan entisen kaivoskuilun vieritse ja reunalta pystyi kurkistamaan alas - varovasti. Huiiii! Kallioiden alla oli hienoja onkaloita, joiden välistä näki läpi. Näinköhän sotilaat treenaavat sielläkin?


Sitten kapusin viimeiseksi luulemalleni rinneosuudelle ja mielettömän pitkä hiekkaranta tuli näkyviin. Katsoin karttaa ja riemuitsin: kunhan pääsen alas, saan kulkea loppumatkan ihan tasaista hiekkarantaa pitkin Perranporthiin!


Laskeuduttuani alas rinteeltä huomasin alempana pahvisiin kruunuihin sonnustautuneen aikuisporukan, joka seisoi jonkin lätäkön luona. Otin rinkan selästäni ja menin katsomaan - siellähän oli luola, johon virtasi kirkasta vettä kallion uumenista! Tosi hieno! Sisäänkäynnit syvemmälle luolaan oi teljetty, mutta jo kurkistus riitti.

Sitten nappasin taas rinkan selkään ja lähdin astelemaan vain kohtalaisesti periksi antavaa, kosteaa hiekkaa pitkin kohti Perranporthia. Kuvittelin jo, kuinka ehkä jaksaisin kävellä koko loppumatkan vain yhdellä lepotauolla… Kunnes tuli karu pudotus todellisuuteen. Viimeinen edessä näkyvä kallioseinämä otti aaltopärskeitä vastaan mereltä täydellä voimalla, eikä sitä voinutkaan kiertää hiekkarantaa pitkin. Oli siis kavuttava vielä kerran ylös jyrkkää rinnettä rappusineen ja ylitettävä viimeinen hilpeä mäki ennen Perranporthia. Heti sen jälkeen, kun olin istunut vähän aikaa kivellä levähtämässä.


Huilattuani rinteen alla tarpeeksi könysin mäkeä ylös ja kömmin dyynihiekkapolkuja pitkin liki nyppylän huipulle. Kaikeksi onneksi sitten sain viimein kääntyä alamäkeen ja laskeutua lopulta viimeiselle hiekkarannalle ennen tämän päivän maalia. En olisi siinä vaiheessa kaivannut yhtään räksyttävää piskiä, mutta eiköhän sellainenkin ilmestynyt polulla eteeni. Omistaja vakuutti että "se on kiltti, ei ole koskaan tehnyt mitään kenellekään", mihin minä "aina voi tulla se ensimmäinen kerta" ja pyysin häntä kutsumaan koiransa pois edestäni polulta. Kuono umpeen! Vasta kun räksy oli käynyt toisen kerran minua härnäämässä, lähtivät he sivummalle ja pääsin laskeutumaan alas rannalle saakka. Minkä minä sille voin, jos rinkkani on a) iso b) punaoranssi eikä jonkun hauveli ole ennen sellaista nähnyt ja "varmaan haukkuu sen takia"! Koira hihnaan, kiitos. Please.

Perranporthin retkeilymaja luonnollisesti sijaitsee mäen päällä (merinäköala!), mutta sinne kiipeämisen kestin urhoollisesti. Odottihan siellä suihku ja oli taivaallista vetää puhtaat, kuivat vaatteet päälle ja keittää kupillinen teetä. Olin lisäksi ainoa asukki 8 hengen huoneessa, mikä oli luksusta. Kun ilta hämärsi, katsoin yhdessä toisen retkeilymajavieraan kanssa, kun tulosuunnassani syttyi korkealle mäelle merkkituli/valo kuningatar Elisabetin syntymäpäivän kunniaksi, kuten kaikkialla Britanniassa.

Ilta-aterian äärellä pubissa aloin heti pistää seuraavan päivän reittisuunnitelmaa uusiksi, etenkin kun luvassa oli säätiedotuksen mukaan reissun ensimmäinen sadepäivä - ja ilmeisesti vielä vettä ilmassa koko päivän ajan. Lepo!

Kommentit

  1. Moi! Olenkin jo miettinyt, kuinka kauan sinulla virtaa riittää... Pitkällä kävelyllä välipäivät ovat tosi tärkeitä. Vaan useinhan niitä ei saa järkättyä just siihen oikeaan kohtaan.
    Tsemppiä!
    t. Tiina
    tiinanpatikointi.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alkumatkasta (Ilfracomben ympärillä) lyhensin alun perin ajattelemiani päivämatkoja kun tajusin sen tarpeelliseksi, mutta ihan kokonainen lepopäivä on useammin paikallaan. Tekemällä oppii... Jos majoituksia ei olisi lähes pakko varata etukäteen (esim telttailussa mahdollista), voisi kulkea vapaammin, mutta näin lakanamajoitukseen siirtyneenä tulee näin sitoutuneeksi suunnitelmaansa. Jonka on tietysti ihan itse tehnyt... Eli oma moka, jos ei älyä huolehtia oikeasta levon ja kävelyn suhteesta.

      Poista
  2. Oletpa hyvin säästynyt sateelta, ottaen huomioon miten pitkään olet kulkenut. Paljonko on nyt matkamittarissa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sää on mahtavasti suosinut, sen myönnän! Perranporthin kohdalla virallisia reittikilometrejä 326, lisäksi tietysti muuta käppäilyä yöpymispaikkakunnilla.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit