South West Coast Path 26: The Lizard - Coverack



Haikein mielin, hyvissä fiiliksissä lähdin The Lizardin aivan ihanasta retkeilymajasta, entisestä hotellista, joka sijaitsee ihan majakan vieressä. Sinne se jäi valkoisena, loittonevana pisteenä kallioiden päälle. Yöllä taisi olla kirkas keli, koska sumutorvea ei soitettu (sen olisi kuulemma kuullut varsin hyvin).  Edessä oli noin 17 kilometrin taival Coverackiin - keskivaativaa ja vaativaa South West Coast Path -polkua, ilmoitti opaskirjani.
 


Pian tulin jälleen Marconi-maisemiin. Langattoman viestinnän pioneerin työlle on omistettu pienen pieni museo, josta huolehtii National Trust. Vaikka seinässä luki että selisi avoinna, oli ovi vielä ohikulkeissani kiinni, enkä jäänyt odottamaan vapaaehtoishenkilökunnan saapumista vasta yli tunnin päästä.


Marconille oli tässäkin oma muistomerkkinsä, jossa korostettiin erityisesti hänen merkitystään merenkulkijoiden turvallisuudelle. No, eiköhän Marconin työ ole ollut uraauurtavaa ja mielettömän tärkeää ihan kaikelle langattomalle!

Alun perin oli luvattu kovaakin sadetta, mutta jälleen oli onnea ja ennuste oli korjattu poudaksi! Mitä siitä, jos ensin olikin pilvistä, mutta kääntyihän se sitten pitkälti aurinkoiseksi päivä.


Aika ajoin tuli pysähdyttyä ihan vain katselemaan merta, eikä pelkästään hengityksen tasaamiseksi. Jotain rauhoittavaa tässä avarassa maisemassa oli.

Yritin myös tähystellä Cornwallin kansallislintua (chough) ja kun näin mustan parivaljakon, tähystin oliko niillä kenties punaiset nokat ja jalat. Ei erottunut auringossa. Linnut tunnistaa kuulemma hyvin siitä, että ne tekevät kamikaze-tyyliin taidokkaita syöksyjä ja lintuakrobatiaa. Ehkä näin, ehkä en… Niitä tipuja on joka tapauksessa vain hyvin pieni määrä; chough on sen verran harvinainen, että jokseenkin jokaisen pariskunnan pesimispaikat tiedetään tarkasti.


Pällistelin tätä erikoisen näköistä rakennusta jo kauempaa, mutta nyt tuli ensimmäinen tilaisuus nähdä Kilcobben Coven pelastusveneasema ihan läheltä. Olin jo Padstow'n liepeillä nähnyt vastaavan pömpelin, mutta polku ei silloin kulkenut näin vierestä. Jos olisi yhtään huvittanut lisätä ylä- ja alamäkirappustelua päivään, olisin käynyt poikkeamassa sisällekin - sinne oli vapaa pääsy - mutta tiedustellessani kohteen kiinnostavuutta jaloiltani ja rinkkaselältäni oli vastaus yksiselitteinen Ei tällä kertaa, kiitos. No ei väkisin.

Totuus oli, että Lizardista lähtiessä jalat olivat tönköt alkumatkasta ja heittäytyivät hankaliksi ylämäissä, mutta lupailin niille mukavaa pysähdystä teen merkeissä seuraavassa mahdollisessa paikassa eli Cadgwithissä, noin kolmen mailin päässä. Cadgwithissä on lukuisia olkikattoisia (thatched) vanhoja taloja.



Vain varttia ennen Cadgwithiä olin pysähtynyt lepuuttamaan kinttuja mäen päälle, kun huomasin valkolakkisen reppukulkijan tulevan perässäni alempana. Päätin päästää hänet edelleni ja jäin odottamaan. Kun hän saapui kohdalleni, aloimmekin jutella ja paljastui, että myös hän oli kävelemässä South West Coast Pathia, hän kuitenkin hyväntekeväisyysprojektin (Rethink Mental Illness) merkeissä. Minä tunnustin, että kävelen ihan vain itselleni, johon hän että kyllä hän toki sitä itselleen myös…


Malcolm lähti kohta painelemaan eteenpäin, sillä häntä odotettiin Cadgwithissa lounastreffeille, minä jäin lampsuttelemaan hitaammin. Jos olisin painellut hänen perässään, olisi jäänyt tämäkin luonnon muovaama kalliokaaren kautta lähestyttävä poukama, The Devil's Frying Pan, huomaamatta. Aika raisu nimi! Vesi taitaa velloa siellä melkoisesti kun myrsky pauhaa.

Yksin kulkemisessa on etunsa: toisen kanssa jutellessa ei tule niin katseltua ympärilleen, kun on joka tapauksessa katsottava myös eteenpäin polulla.


Olkikattotalojen Cadgwithissä pidin tee- ja sandwich-tauon ystävällisessä kahvila-ravintolassa ja lähdin jatkamaan matkaa yllättävän loivan nousun kautta. Mitä! Onko täällä näin paljon pienemmät korkeuserot? Kartan korkeuskäyrissä on vain kaksi numeroa, mahtavaa!


Reitti nousi kulkemaan kallioiden ylle, vaihtelevasti niittyjen laitaan tai pensaikon keskelle.  Kohtasin niin mustavalkoisia lehmiä kuin niityllä laiduntavia poneja, joista yksi heittäytyi oikein selälleen piehtaroimaan autuaallisesti, kintut sätkien. Ahh, vielä tuosta, ja tuosta!

Maisema oli vähemmän dramaattista kuin aiemmin, mihin vaikutti muutos korkeuseroissa ja osittain pilvinen sääkin, sillä veden turkoosi korostuu auringonpaisteella. Pienet kukat kukkivat runsaina, valkoisina, pinkkeinä, keltaisina, sinisinä, polun varressa.


Polku poikkesi jälleen alempana, solisevan puron ja linnunlaulun tykönä. Carleon Covessa oli jäljellä enää raunioita entisen sardiinikalastamon rakennuksista.



Jäätelötauon aika tuli Kennack Sandsin rannalla, paikassa jossa kirjailija Daphne du Maurier opetteli uimaan. Du Maurier on kirjoittanut useita kotiseudulleen Cornwalliin sijoittuvia romaaneja.



Sitten taas jatkamaan matkaa. Pidin aika ajoin pienen tauon ja istahdin joko kohdalle osuneelle puupenkille tai heittäydyin vain kuivalle maalle ja suljin silmäni, jäin kuuntelemaan merta ja tuulta, linnunlaulua. Ah tätä vapautta!

Loppumatkasta, lähellä Coverackia, muistin että jossain piti tulla risteys, mistä voi valita vaikeamman tai helpomman polun, mutta unohdin kaivaa opaskirjan rinkasta ja jatkoin meren puoleista SWCP-polkua. Opaskirjassa oli huomautettu jotain kivisyydestä ja liukkaudesta märällä kelillä ja paikkansa piti. Tosi hyvä juttu, että ei ollut alun perin perjantaille luvattu sadepäivä, sillä näin kuivallakin kulkiessa oli polku-urassa tekemistä. Kaikenmoisia isojakin kivenmurikoita riitti jalkojen alla ja ympärillä niin maan perusteellisesti, että oli välillä todellista taiteilua asetella kenkänsä sopivaan kohtaan kivien väliin, matkaa jatkaakseen. Puuskupuh-kävelysauvani osoitti jälleen tarpeellisuutensa, sillä saatoin ottaa edes siitä tukea.

Jos vähän ennen Lamorna Covea sinne johtava polku oli kivisyydessään hankala, niin sitä oli kyllä tämäkin. Kun hieman (polusta) happamana saavuin kylän liepeille, tuli vastaan SWCP:n lappu, jossa oli nuolet sekä tälle juuri kulkemalleni ”challenging”-reitille että vaihtoehtoiselle, helpommalle. Eipä vaan vastaavaa lappua tullut silmieni eteen toisessa suunnassa! No, pääsin kuitenkin ehjänä perille.


Kun hieman (polusta) happamana saavuin kylän liepeille, tuli vastaan SWCP:n lappu, jossa oli nuolet sekä tälle juuri kulkemalleni challenging-reitille että vaihtoehtoiselle, helpommalle. Eipä vaan vastaavaa lappua tullut silmieni eteen toisessa suunnassa! No, pääsin kuitenkin ehjänä perille.

Ja sitten Coverackin retkeilymajaan. Suunta? Ylämäkeen tietysti. Onhan se sitten aamulla aluksi alamäkeen, kun matka jatkuu. Huonetoverini retkeilymajassa (noin 75 v) kysyi ensi töikseen: menetkö nukkumaan yhdeksältä vai kymmeneltä? Ilmeisesti petivaloa ei saa polttaa huoneessa pitkään! Kun rouva näki polvitukeni, kommentoi hän ylpeänä, että hänellä ei ole mitään jalkavaivoja. Hetken kuluttua hän pudotti lattialle kirjan ja pyysi sitten minua nostamaan sen, koska ei kuulemma pysty kumartumaan ja nostamaan kirjaa itse kuin suurella vaivalla... Hyvää yötä!

Kävelypäivä 27: Coverack - Helford

Kommentit

  1. Hei! Löysin juuri blogisi ja olen lukenut pötkössä tähän saakka. Kävin itse kävelemässä välin Coverackista Porthcurnoon nyt huhtikuussa ja suunnitelmissa on nykäistä (eh!) loppureitti max. kahdessa palassa viimeistään 2018. Ennen blogisi lukemista en ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi, että patikointia voisi keventää menemällä välillä pikkurepulla julkista liikennettä hyväksi käyttäen. Noin kymppikiloisella repulla ei neljän päivän aikana ehtinyt tulla väsymystä, mutta pidemmällä reissulla voisi helpottaa oloa kummasti! Alunperin olin ajatellut ottaa telttailuvarustuksen mukaan, mutta paikan päällä tajusin hyvin pian, ettei noissa ylämäkialamäki-maisemissa huvita kyllä kantaa yhtään ylimääräistä (vaikka majoittuminen vähän helpottuisikin, ja halpenisi). Sen sijaan sauvat, jotka tuolla reissulla jätin kotiin, lähtevät takuulla mukaan, niin paljon apua niistä olisi ollut rinteissä ja muutenkin - yhtenäkin päivänä oli niin kova tuuli, että oli todella vaikea päästä eteenpäin ilman lisätukea, ja tuuli vippasikin minut polulta pari metriä sivuun (onneksi jyrkänteeltä pois päin...) ja aiheutti sen verran pahan polvikivun, että jouduin jättämään reissun kesken Porthcurnossa sen sijaan että olisin päässyt alunperin suunnittelemaani Cape Cornwalliin. Minun mielestäni muuten yksi haastavimmista jutuista oli vessojen vähyys ja puskapissaamisen vaikeus kotimaan erämaihin verrattuna (liian laakea näkyvyys ja ne pahuksen piikkipuskat joka puolella) :). Kiitos vaivannäöstä blogin kirjoittamisessa, paljon sain vinkkejä tuonne alkupään reitille ja nyt jatkan lukemista Coverackista eteenpäin. /Minna

    VastaaPoista
  2. No on sinulla ollut tuulet Minna! Kyllä ne reitin varren majapaikat sen verran mainioita ovat muutenkin, että keveämmän repun lisäksi se on jo toinen syy yöpyä sisätiloissa, jo budjetti vain antaa myöten. Sauvat: itse pärjäsin hyvin yhdellä, mutta monella oli kaksi apuna.

    Ne paikallisbussien ovat tosi käteviä, käytin niitä "testireissulla" viime vuonna, kun pidin Penzancea tukikohtana.

    Oikein mahtavia pikku "nykäisyjä" reitille! Oli itselleni niin mahtava kokemus että :)

    VastaaPoista
  3. Tuollaista hirmupuuskatuulta oli onneksi vain yhtenä päivänä, muuten nautin enimmäkseen auringosta ja sopivan leppeistä tuulosista.

    Aivan hurmaavia majapaikkoja kyllä sattui tuolle reissulle, mm. Lizard Pointin hostelli kaikessa vaatimattomuudessaan, mutta se sijainti...

    /Minna

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Susitaival: Kaunisjärvi - Jorho

Kolmen vuoren vaelluksella Etelä-Konneveden kansallispuistossa

Salmivaaran maisemapala, Kilpisjärvi