South West Coast Path 31: Mevagissey - Par


Loikkasin tien yli ja laskeuduin siksak-kävelyväylää ja jyrkkiä rappusia pitkin alas Mevagisseyn satama-alueelle. Ulompi satama on ”vain” satakunta vuotta vanha, mutta sisemmän puolen ensimmäinen satamalaituri rakennettiin jo vuonna 1430. No huh!

Mevagisseyssä olisi viihtynyt pidempäänkin, sillä pikkukaupunki on kuin postikortista ja kävelymatkan päässä siitä olisi ollut kuulu puutarha, The Lost Gardens of Heligan. Aamiaista viereisessä pöydässä syönyt rouva näytti Heliganin kartanon minulle ikkunasta; hän oli menossa sinne juuri tänään. Eden Projectin huippupuutarhaankin olisi ollut kohtalaisen lyhyt matka, mutta olin jo ennen reissua päättänyt, että nämä hienoudet saavat jäädä toiseen kertaan.


Armottoman pitkä ylämäki johti minut pois Mevagisseystä. Rappusia riitti vaikka kuinka, samoin ylempänä loivempaa nousua, vaan tokihan pääsin jälleen hulppeisiin maisemiin Saavuin talojen vieritse niityn laitaan. Taas oli hiljaista, vain jokunen lammas määki kauempana. Villatuppoja oli pensaiden piikeissä, joten lampaita oli kulkenut siellä sun täällä.


Sconhoe Beachille laskeutuessani olin jo alistunut tilanteeseen. Olin tietoisesti jättänyt katsomatta päivän South West Coast Path -osuuden reittiluokituksen; nyt päättelin, että se on vähintään strenuous. Toisen rappusnotkon kohdalla mietin, olisikohan se sittenkin vielä pahempi eli severe?! Hohhoijaa... Yläilmoissa oli toki mahtavaa astella ruohomatolla, kuikuilla harsopilven alla pehmeästi aaltoilevaa merta, mutta hiki oli alkanut virrata jo ensimmäisessä ylämäessä. Välillä pilvien takaa esiin pilkistänyt aurinko kuumotti ja punastutti varmasti monta muutakin niskaa tänään.
Onneksi tuli ostettua pieni urheilupyyhe, jonka sai kiinnitettyä rinkan olkahihnaan. Oli helppo pyyhkäistä aina pahimmat iholle tihkuneet kosteudet pois.

Mustavalkoinen lehmälauma vilkaisi minua laiskassti ennen laskeutumistani Pentewaniin, joka oli karavaanareiden ja vastaavien lomailijoiden kansoittama. Ihanaa kyllä, SWCP ei noussut piikkisuoraan ylös vihreään ruohon peittämää, jyrkkää Portgiskeyn mäkeä, vaan fiksusti kiersi pidempää ja loivempaa kautta. Polkujuoksijanainen huikkasi ylös läähätettyään, että ensi kerralla hän valitsee saman kerran kuin minä. Kipittäminen suoraan mäkeä ylös oli ollut kamalaa.


Ennen Pentewanin varsinaista kylää piti käppäillä vähän aikaa asvalttitien ja kadun laitaa, ennen kuin pääsin etsimään teekuppilan. Olin haaveillut kylmästä juomasta kallion päällä kulkiessani, mutta niinpä vain tilasin Piskey Coven kahvilassa automaattisesti teetä sittenkin! Hokasin erheeni vasta istuttuani ulkopöytään. Päh, tee tekee aina hyvää ja siitä saa puhtia seuraavaan ylämäkeen...

Kukkivan rhododendronin jälkeen sain tarpoa jonkin matkaa pensaikon keskellä vähemmin merinäköaloin, kunnes polku oli kavunnut tarpeeksi ylös ja palasin normaaliin eli niitylle, jonka laitaa pitkin kulkevalta polulta sai jälleen nauttia merimaisemasta.


Pitkän hiekkarannan päässä oli matalia kallioita, joiden vierestä erotin tekstiä. Sen pystyi lukemaan kunnolla vain täältä ylhäältä. Hiekkarantaan kirjoitettu teksti, jonka näki lukea vain ylhäältä. I you Dom.


Saavutin vähitellen edelläni kulkeneen pikkureppumiehen, joka pysähteli välillä valokuvaamaan lintuja. Kuljimme jonkin aikaa peräkkäin ja rupattelimme reitin kohteista,; on aina hauska vaihtaa kokemuksia, siinä oppii joka kerta jotain uutta.


Laskeuduimme upeaa kukkasten reunustamaa polkua lehtoon vielä ennen Black Rockin niemeä. Lampaita oli jälleen polulla, mutta ne väistivät meitä ketterästi puiden suojaan.  Black Rockille tultuamme päätin pitää oman eväs- ja lepohetken ja jatkaa siitä matkaa itsekseni. Sillä aikaa kun rohjotin nauttimassa auringon lämmöstä silmät kiinni rinkkani vieressä, lintutarkkailija käväisi Black Rockin kärjessä ja ilokseni jatkoi matkaa. Halusin nauttia loppumatkasta omassa rauhassa ja lisäksi olin itse paljon hitaampi ylämäessä - parempi että kumpikin kulkee omaan tahtiinsa, eikä ole tunne että pitäisi odotella tai odotuttaa.

Luvassa oli lisää hilpeää rappustreeniä… Uhh… Mutta onhan moisista aiemminkin selvitty. Taukosysteemillä. Heti kun tuntuu että alkaa tuntua tukalalta askeltaa rappusrinnettä ylös, saa pysähtyä hengähtämään. Näitä pikkuisia taukoja on sitten aina sen mukaan, mikä on jaksamisfiilis. Joskus vain yksi, usein useampi!

Nämä porrasaskelmat nähdessäni ajattelin, että jee... Tietenkin myös alas oli hupaisan jyrkkä rinne, jonka laskeutuminen vei aikaa jopa Puuskupuh-keppini kanssa. Olin sen polville antamasta tuesta hyvin kiitollinen.


En voinut tosin käsittää fillaristia, joka tuli kaksipyöräisellään alas ne onnettomat jyrkät rappuset! Kun ihmettelin mielessäni, miten hän meinaa selvitä vastaavanlaisen ylämäen, nappasi tämä reipas nuorukainen polkupyörän olalleen ja lähti ripeästi askeltamaan ylös. En kestä!!!

Välietappi Charlestown näkyi edessä, samoin kauempaa pilkotti asutusta, joka todennäköisesti oli yöpaikkani Par. Purjehdusseuran klubitalolta en löytänyt sitä tismalleen oikeaa South West Coast Pathin polkua, vaan kävelin vahingossa tietä pitkin ylös ennen kuin käännyin taas oikealle reitille, joka kulki pitkään pensasaitojen välissä Charlestownia kohti. Rannan vakiasukkailla oli aidan takana oma, mukava pitkulainen ”yhteismaa”-puutarha, joka oli lukon takana.

Huomasin polun vieressä World Heritage -kyltin - joku rannikkopatteristojuttu - mutta aidan takana oli aika metsittynyt alue, jossa oli jotain jäänteitä rakenteista. Ja iso plakaatti, että ei saa telttailla. Jäi tuon paikan merkittävyys vähän arvoitukselliseksi.


Alhaalla rappusten päässä odotti kaunis Charlestown, jossa on kuvattu muun muassa Britanniassa suosittu Poldark-tv-sarja. Kuvauksellinen satama-allas ei ollut tyhjä historiasta nytkään; siellä oli muutama komea purjealus, eikä vain uudempia paatteja. Pidin viimein kylmän juoman taukoni ja nautin sandwichin kahvilassa. Hieman lisävirtaa viimeiseen kävelyosuuteen!


Ennen kuin siirryin reitille, kurkkasin ulkopuolelta Charlestownin Shipwreck & Heritage -keskusta. Ulkopihalla oli allas pienoismalleineen, mutta sisällä olisi voinut kokea jotain Titanic-elämyksiäkin. Ei kiitos!

Ennemmin siis julmetun pitkää, väljillä rappusilla loivaksi naamioitua polkua jälleen ylämäkeen...  Niinpä ei innostanut yhtään laskeutua ylhäältä kallioilta rannikkovartioston vierailijoille avoimelle tähystysasemalle, joka sijaitsi rappusten päässä jyrkän rinteen puolivälissä alas!


Lohduttauduin merimaisemilla ja valkoisten kellokukkien täplittämillä lehdoilla, kun polku vei yhä lähemmäs Paria.


Niityt vaihtuivat parturoiduksi nurmikentästöksi. Montakohan Paria... Äh, en ole golfihmisiä. Pysyttelin visusti golfpallojen kantaman ulkopuolella, mikä oli helppoa, koska näin vain pari pelaajaa kaukaisuudessa. Golfkenttää jatkui aina telakalle saakka, mistä alkoi koko tähänastisen reitin rumi reittipätkä.


Telakan vierusta oli muutenkin kökköä seutua, mutta tämä verkkoaitojen reunustama lehvätunneli se vasta ikävä olikin. Sen jälkeen kävelin ankeaa tien laitaa edelleen teollisuusrakennusten ohi, kunnes kysäisin vastaantulijalta, mistä majataloni löytyisi. Onneksi sinne johti vähän mukavampi oikopolku, joskin se kulki junaradan vartta! Loppumatkan hyvä puoli oli vain reitin tasaisuus, ei ylämäen ylämäkeä! South West Coast Pathin matkamittari näytti jo liki kuuttasataa kilometriä: 598 km.


Mitä on mittarissa?

Kommentit

  1. Huh mikä määrä portaita. Satamakuvassa (ensimmäinen) on välimerellistä tunnelmaa, mutta rantapolut palauttavat katsojan oikeaan paikkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kylät ja kaupungit ovat mukavia välietappeja (pienet ehdottomasti parhaita), mutta ne hiljaiset kalliomaisemaosuudet kaikkein parasta. En vieläkään rakasta rappusia!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit