South West Coast Path 48: Abbotsbury - Ferry Bridge



Abbotsburyn viehkossa, lukuisien olkikattoisten kivitalojen vanhassa kylässä aamu valkeni usvaisena, mutta selkeni nopeasti poutapäiväksi, sopivasti ennen kuin pääsin liikkeelle. Edessä oli helppo kävelypäivä South West Coast Pathilla, sillä rinkkani jäi lepäilemään Abbotsburyyn; bed & breakfastin isäntä oli tulossa noutamaan minut päivän päätepisteeltä Ferry Bridgeltä, joka sijaitsee Weymouthiin kuuluvassa Wyke Regisissä.

Bed & breakfastin isäntä arvioi että 17 kilometrin kävelyyni menisi ainoastaan noin neljä tuntia. Varasin kuitenkin aikaa myös lounastauolle, ennen kuin sovimme sopivan noutoajan iltapäivälle. 


Kävelin South West Coast Pathin reitille takaisin vanhan kirkon ja Abbey Farmin joutsenlammikon ohitse; lampi on osa lapsikävijöille suunnattua maatilaa. Ensimmäiset lapsiperheet olivat juuri saapuneet kirkon viereiselle maatilalle tutustumaan eläimiin. Kirkkomaa oli kutsuvan näköinen, ei liian puleerattu - juuri sellainen, missä olisi kiva käyskennellä ja istahtaa penkille. The Living Churchyard Projectin mukaisesti siellä annetaan tilaa myös luonnonvaraisille kukille ja voidaan huomioida esimerkiksi perhoset.


Pyhän Katariinan kappeli on Abbotsburyn maamerkkejä ja näkyy ylhäältä Chapel Hilliltä kauas. En lähtenyt kapuamaan kukkulalle päivän aluksi, vaan jätin visiitin vihreälle huipulle myöhemmäksi, vaikka sitten saman päivän iltapäivään, palattuani Ferry Bridgeltä takaisin. 

Tasamaalle vasemmalle puolelleni jäi Abbotsburyn kuuluisa joutsenpuisto, The Swannery, jonka ovelat munkit olivat tarinan mukaan perustaneet kiertääkseen sääntöä, jonka mukaan perjantaisin sai syödä vain kalaa. He todistelivat itselleen, että koska joutsen elää vedessä, se on kala. Joutsenet pysyivät niillä sijoillaan ruokinnan ansiosta ja munkit söivät perjantaisin siivekästä kalaansa. Tällä hetkellä The Swanneryn joutsenet elävät helppoa elämää (ylipainoisina, väitti yksi paikallinen). Suosituimpia tuokioita joutsentarhalla on päivittäinen ruokinta.


SWCP kapusi aluksi harjanteelle, missä sain tuttuun tapaan väistellä lampaiden läjiä, ennen kuin polku siirtyi aidan toiselle puolelle ja ruohon seassa oli eläinten jätöksiä vain harvakseltaan. Ympärilläni avautui avara maalaismaisema ja meri oli kauempana alapuolellani, kun reitti kiersi alkumatkasta reilusti sisämaan puolella.


Niittyjä, peltoja ja laitumia tuli tarkasteltua oikein urakalla. Vihreää, vihreää ja vihreää! Polku oli ihastuttavan helppoa, eikä rappusista tietoakaan! Juuri sopivaa maastoa pääkoppaa puhdistavaan tallaamiseen.


Shortseissa kulkemisella on hintansa. Nokkosilla oli niin hyvät oltavat polun varressa, että ne olivat kasvaneet varsin mukaviin mittoihin. Kohtaamani nokkoset olisivat mieluusti ottaneet edes pikaisen kosketuksen kinttuihini, mutta onnistuin välttelemään niistä useimpia. Silloin kun nokkoset olivat ovelampia, piti vain ajatella, että polttelu iholla menee äkkiä ohi, kun ei raavi. Se toimi mainiosti.


Eri maaplänttien välillä oli jos jonkinsorttista stile-porttia kuljettavana, yleensä ylitettävänä. Kiviaskelmat olivat kaikkein helpoimpia, mutta jos tämän portintekeleen vieressä ei olisi ollut aukkoa, josta mahduin sujahtamaan sujuvasti läpi jopa rinkan kanssa, olisi ylittäminen ollut hankalampaa. Väliaskelma kun oli hajonnut. Ensimmäinen kerta koko matkalla.


Peltojen jälkeen laskeuduin vielä lähemmäs merenpintaa eli The Fleet-laguunin (pituus 13 km) rantamaisemiin, missä reitti seurasi hyvin uskollisesti rannan muotoja. Iso porukka joutsenia uiskenteli laguunin rannalla, vapaudestaan nauttien. Olivatkohan ne kokeilleet The Swanneryn "valmisruokia"?

Periaatteessa olisi ollut mahdollista kävellä viivasuoraa reittiä Chesil Beachia pitkin Ferry Bridgeen, laguunin toisella puolella eli meren rantaa pitkin, mutta se olisi ollut paljon raskaampi vaihtoehto.  Siitäkin huolimatta, että korkeuseroja ei ollut. Pikkukivistä koostuva rantapenger on tolkuttoman rankka käveltävä, sillä alla ei ole kovaa pohjaa, vaan joka askeleella upottavia kiviä. Mieluummin astelisin lumessa! Kun otetaan vielä huomioon se, että Chesil Beachilta ei pääse välillä pois, koska laguunin yli ei ole yhtä ainutta siltaa. Ei kiitos. Pari Chesil Beachia pitkin kävellyttä oli kuulemma vaikertanut urakan jälkeen, että heidän jalkansa olivat monta tuumaa lyhyemmät...


Siispä pysyttelin peltomaisemien puolella. Viljapellot lainehtivat, ikivanhat kiviaidat kertoivat missä kulkee peltotilkkujen raja. Kun järeää aitaa ei ollut tumpelompien kulkijoiden esteenä, vaan pelkkä naru erotti polun viljasta, huomautettiin puukylttiin niitatussa lapussa selkeyden vuoksi toistamiseen, että on pysyteltävä pellon laidassa.

Ihana hiljaisuus. Kuuntelin viljapellon pehmeää suhinaa tuulessa ja lintujen satunnaista ääntelyä. 

Herburyn jälkeen oli edessä reitin ainoa mahdollinen teepaikka, Moonfleet Manor-hotelli, mutta olin kuullut varoituksen sen huomattavan korkeista hinnoista ja jatkoin matkaa pysähtymättä. Rimpulareppu oli ihanan kevyt selässä (vain ohut fleece, vesipullo, banaani ja kamera), joten arvelin että selviän Ferry Bridgeen minimaalisilla lepotauoilla.  Hetkonen, mitäs tuossa kyltissä lukee? Tiedoksi kävelijälle. Vaara - nopeita hevosia. Parempi olla kääntymättä sille polulle.


Maisema oli melko yksitoikkoinen  - rantavalli laguunin toisella puolella - eikä lintujakaan pahemmin näkynyt, paitsi yhden kerran pysähdyin katsomaan paria lintua, jotka ääntelivät erikoisesti. Ne olivat todennäköisesti pikkutiiroja (little tern), joita pesii alueella 30 paria. Satuin näkemään niistä pätkän alueellisissa tv-uutisissa edellisenä päivänä. Veneilijöitä laguunilla ei näkynyt lainkaan, vaikka siellä täällä meikäläisten soutuveneiden kokoisia paatteja olikin. Veneen muoto näytti ensikatsomalla tutulta, mutta soutuvene olikin ruuhen tasapohjaista mallia.


Polun yläpuolella alkoi näkyä loma-asutusalueita, niin karavaanari- ja telttailupaikkoja kuin tyypillisiä karavaanimökkejä. Sitten tuli päivän jännittävä osuus: Chickerellin varuskunnan ampuma-alue, jonka halki polku kulkee - silloin kun punaiset liput eivät liehu. Huh, onneksi reitti oli auki eikä ollut tarvetta lähteä kiertoreitille. Varoitukset olivat vakuuttavia: ei saa mennä polulta pois (olisi vaikeaa muutenkin, koska reittiä ympäröi piikkipensaikko) eikä koskea mihinkään armeijan "jätöksiin" koska se olisi vaarallista. Yhteyshenkilöksi oli annettu Major Hazardin puhelinnumero, jos oli jotain kysyttävää...


Ampuma-alueen jälkeen polku kiersi vielä piikkilangan ympäröimän varuskunta-alueen, jolla Britannian lippu liehui. Tämän päivän reitti jäi kieltämättä monesta muusta South West Coast Pathin osuudesta reippaasti jälkeen maisemiltaan, jotka olivat kevyttä kamaa dramaattisiin ja raskaisiin kalliotaipaleisiin. Ei siinä mitään, korvauksena oli reitin helppokulkuisuus. Armeijan rantatontin jälkeen edessä näkyi yhä paremmin Isle of Portlandin kallion siluetti. Kiertäisin sen seuraavana päivänä!


Enää oli jäljellä yhden loma-asutuskeskiottymän ohittaminen ja sitten näkyi myös kuluvan päivän päämääräni, Ferry Bridge. Sillalle saavuttuani kurkkasin sataman aallomurtajien ylitse vielä kauemmas, missä siintivät Isle of Portlandin rannikkokalliot. Selvästi ylämäkeä tiedossa myös seuraavalle päivälle. Saisikohan National Trustin opastuskeskukselta Ferry Bridgen tuntumasta kupposen teetä ennen kuin noutajani tulee? Ihanaa, kunnon kahvila!

Kommentit

Suositut tekstit