Taivastelemassa Taivaskerolla, Pallastunturi


Suomen syys on upea missä päin maatamme hyvänsä, mutta olin haaveillut pääseväni ruska-aikaan pohjoiseen ja nyt tuo haave toteutui. Niinpä saavuttuani Pallastunturille vaihdoin nopeasti retkikengät jalkaan ja mietin, minkä kävelyretken voisi vielä loppuiltapäivästä tehdä. Palkaskeron kierros (7 km) vai Taivaskeron kierros (9 km)? Tuntui siltä, että kinttuja on hyvä vetreyttää pari kilometriä pidempään ajomatkan jälkeen, joten lähdin leveitä pitkospuita taivaltamaan Taivaskeron suuntaan. Eiköhän sen ehtisi hyvin hilppaista ja ehtiä silti saunaan ja syömään iltasella!


Lehtipuut eivät täällä komeile hehkeimmillään ruskan väreissä, mutta maaruskaa on minun silmääni ihan kivasti. Eikä se ruskakaan niin ehdoton juttu ole, kun saa näissä maisemissa tallustaa. Kun puut harvenevat vähä vähältä luontokeskukselta ja hotellilta ylemmäs noustessa, tilan tuntu vain kasvaa.


Pallaksen hotellin takana Laukukeron rinne muistutti siitä, että reitti tulisi kulkemaan paitsi Taivaskeron, myös Laukukeron rinnettä ja laskettelurinteen vieritse. Iloitsin siitä, että selkäreppuni oli superkevyt; olin varannut sinne lähinnä pientä varaevästä, pipon ja hanskat. Kohta niille teki seuraa goretakkini, joka oli ihan tarpeeton yllä näin ylämäkeen kulkiessa. Pitkähihainen merinopusero oli aivan riittävä.


Pallaksen vanhan tunturihotellin paikkaa markkeeraa rinteessä ruotsalaisen Lena Stenbergin vähäeleinen taideteos, Pallas-Hotelli 1938-1944. Maassa makaava H-kirjain symboloi vain kuusi vuotta paikalla seisonutta Pallas-hotellia, joka palveli loppuelämänsä eli toisen maailmansodan kolme viimeistä vuotta saksalaisten sotilaiden lomapaikkana ennen kuin rakennus lopuksi tuhottiin läksiäisiksi.


Reitillä on jonkin verran opastauluja, joissa kerrotaan alueesta ja sen luonnosta sekä poronhoidosta.  Kauempaa rinteiltä erotin kellon kalkatusta, mutta porot eivät uskaltautuneet lähemmäs. Tämän suloisen tuvan ovi oli säpissä, mutta pystyin kuvittelemaan sinne poromiehen levolle. Ja tietenkin hetken, jolloin saapuisin itse voipuneena sateessa vaellukselta ja pääsisin lämmittelemään tällaiseen!


Polku-ura jatkui hyvän matkaa leveänä ja lastenrattaidenkin kanssa kulkemisen mahdollistavana, nousten loivasti ylöspäin. Samalla kävellessä tuli mieleen oma keväinen Englannin patikkareissuni sekä parin vuoden takainen Skotlannin retkeni ja sikäläiset maisemat, vaikka täällä ei samalta näytäkään. Tilan tuntu, matala kasvillisuus, edessä reipasta nousua ylöspäin ja laskeutumista alaspäin, kivikkoa... Samoja perusasioita!


Leppoisampi ja lyhyempi Vatikurun polku erkani yhteiseltä uralta ja jatkoin matkaa ylöspäin. Hikikarpaloita puski otsaan ja päänahkaan, vaikka takkia en vielä hetkeen tarvinnutkaan. Vaan kun olin päässyt matkat eri suuntiin näyttäville tienviitoille, oli nöyrryttävä ja laitettava takki ylle. Tuuli alkoi ottaa sen verran iholle. Sitten lähdin kapuamaan kulunutta uraa Taivaskerolle ja jo ennen kuin olin huipulla, oli pysähdyttävä useasti. Mistäkö syystä? Ei, en puuskuttamaan, vaan maisemien tähden! Pohjoiseen päin oli vielä kohtalaisen selkeää.



Etelän suuntaan aukeni maisemaa aina Ylläkselle saakka. Taivaskerolta ympärilleen katsellessa oli tarjolla vaikka minkä väristä taivasta. Käsivarren suunnan olivat vallanneet tummanpuhuvat pilvet, muualla ei ollut vielä niin uhkaavaa. Sadetta oli luvassa tänne onneksi vasta myöhemmin illalla.

Olympiatuli oli käyty sytyttämässä Taivaskerolla 6.7. 1952 Helsingin olympialaisiin. Ei paljon komeampaa paikkaa olisi voitu valita. Muistolaatta lepäsi korkealla kivikeolla, jonka juurella isä ja poika söivät eväitään. Muutaman metrin päässä pariskunta valmisti keittimellä retki-illallista ja punaviinipulloa avattiin. Ei mitkään kehnot eväät.



Taivaskeron länsipuolelta erottui Vuontisjärveä sun muuta järveä tai lampea. Alati elävät taivaan värit ja auringon säteiden siilautuminen milloin mitenkin pilvien lomitse vangitsivat. Taivaskero on mitä oivallisin paikka taivasteluun! Olisinpa ollut täällä edellisenä yönä, kun revontulet tanssivat kuulemma komeasti taivahalla!

Sitten lähdin laskeutumaan kivikkopolkua vähän alas. Olin käynyt täällä kävelemässä kerran aiemmin, enkä muistanut, menisikö polku Laukukeron huipulle saakka vai ei, mutta se selvisi kohta; sinipäisin kepein merkitty reitti johdatti minut hotellin puoleiselle rinteelle eikä ylimmälle huipulle tarvinnut kavuta. Niin, tarvinnut ja tarvinnut... Sinänsä minulle maittoi jo ajatus sekä saunasta että iltaruuasta! Kun mietin, miltä täällä kävely tuntui, palasi mieleeni jälleen keväinen South West Coast Pathin taivaltaminen. Askel nousi nyt kepeämmin, kiitos sen, ettei selässä ollut painavaa rinkkaa, mutta jalat olivat samalla tavoin elementissään, kuhmuraisella ja kivikkoisella polulla. Me on tehty tätä ennenkin ja se on kivaa, vaikka siinä väsyy.


Laukukeron rinteeltä oli jäljellä enää laskeutuminen alas laaksoon, hotellille, josta olin varannut huoneen yöksi. Matkalla alas piti toki katsoa jalkoihin tai jalkojen edessä olevaan maastoon, kiitos luontoäidin rinteelle ripottelemien kivien, mutta kyllä siinä sai maisemiakin vielä ihailla ihan mukavasti.

Olipa ihanaa tulla tänne. Vaan tuntuu ihan kuin kesä olisi oikeasti taittumassa syksyksi...

Kommentit

  1. Olipas hyvin sanailtu. Melkein kuin olisi itse kävellyt mukana. Noihin maisemiin tekisi mieli taas päästä. Tahtoo vain olla niin paljon muitakin paikkoja, ettei joka paikkaan ehdi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Asko. Sehän tässä on, kun on tolkuttomasti hienoja paikkoja ja aikaa siunaantunut rajallisesti. Valintoja joutuu pieni ihminen tekemään!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit