Talviretki Päijätsalon näkötornille, Sysmä


Päijänteen kansallispuisto kuulostaa ensi alkuun siltä, että sinne pitäisi mennä vesitse. Tahi talviaikaan jäätä myöten. Kansallispuiston maisemiin voi kuitenkin astua myös maitse, esimerkiksi Sysmässä, Päijänteen itäpuolella, missä osa Päijätsalosta kuuluu kansallispuiston alueeseen. Päijätsalossa on ympärivuotista asutusta ja saareen pääsee autolla siltaa pitkin.


Olin viettämässä viikonloppua Sysmän seudulla ja kun huomasin, että läheltä Päijätsalon retkeilyalueelta löytyisi näkötorni Päijänne-maisemin, innostuin heti. Matkaa Päijätsalon näkötornille johtavalle polulle Sysmän kirkonkylästä on vain 7 kilometriä. Polun lähtöpaikkaan oli helppo löytää, sillä Sysmän suunnasta pitkin Suopellontietä tullessa tarvitsi vain kääntyä vasemmalle Päijätsalontielle, jolta oli edelleen viitoitus näkötornipolulle.

Parkkipaikan opastetaulussa kerrotaan Päijätsalon alueesta ja kartasta näkee hyvin kansallispuiston puolelle kulkevat polut välimatkoineen. Lyhyin reitti luontopolkua pitkin pysäköintipaikalta Päijätsalon näkötornille on noin puolentoista kilometrin mittainen, mutta halutessaan tornille voi kiertää esimerkiksi rantamaisemien ja Pyydysniemen tulipaikan kautta, jolloin menomatkalle tulee mittaa noin 2,2 km.


Lähdin itse pikku päiväretkelleni lyhyintä reittiä. Tornipolku kulkee alkumatkan avaran oloisessa havupuuvoittoisessa metsässä, joka ei vielä ole itse kansallispuiston aluetta. Puiden lomassa on siellä täällä pieniä ja isompia siirtolohkareita, niitä kuuluisia jääkauden jälkiä. Vaikka olinkin talviretkellä, näin vähällä lumella erottui hyvin, mitä kaikkea kivien päällä kasvoikaan - ei  ainoastaan sammalta, mustikkaa tai kallioimarretta, vaan parhaimmillaan jopa pieniä kuusia.


Alkumatkasta reitti oli aika tasaista, mutta reittikuvaus lupasi, että korkeuseroja ja muuta epätasaisuutta (mm. kiviä) olisi vielä edessä, olihan polun luokitus keskivaativa. Punaisin (osalla reittiä sinisin) maalimerkein merkittyä polkua oli helppo seurata, etenkin kun samaa uraa oli tallannut jo pari muutakin kenkäparia samana päivänä.  Mietin, että suopursu tuoksuu täällä varmasti mahtavasti kukinnan aikaan! Ja olivatpa mustikanvarvut kookkaita! Päijätsalo lienee erinomaista marjastusmaastoa.


Kun lähdin polkujen risteyksestä näkötorni suuntaan, oli edessä se väistämätön eli ylämäki. Samalla astuin myös Päijänteen kansallispuistoon kuuluvalle maalle.

Nousu Päijätsalonvuorelle tuntui mukavan loivalta ja löysin itseni ylempää kuin huomaamatta. Ehkä se johtui siitä, että pysähdyin ylämäessä useamman kerran. Ensin kuuntelemaan, mistä puusta sen tikan nakutus oikein kuuluikaan, ja sitten ihastelemaan kauniisti huurtuneita naavapartapuita. Polun varren kuuset esittelivät kilvan mitä hienoimpia naavamuodostelmia. Oi tätä putipuhdasta ilmaa!


Sitten saavuin huipulle eli itse Päijätsalon näkötornille. Olin odottanut näkeväni sellaisen "tavallisen" avonäkötornin (väritys sävyä "kestopuu"),  eli en todellakaan mitään näin kaunista rakennelmaa! Valkoiset, punamaalilla koristellut pylväsristikot ja viehättävän keltaiset kaiteet tekivät tornista kerrassaan upean näyn keskellä mustavalkoisiin sävyihin verhoutunutta talvimetsää.

Päijätsalonvuoren näkötorni rakennettiin niinkin kauan sitten kuin vuonna 1899  eli tämä tornikaunotar on toistasataa vuotta vanha! Tornia on toki korjattu matkan varrella, mutta aika huiman kauan se on pysynyt pystyssä kallion laella.


Kapusin näkötornin huipulle varovasti, sillä askelmat olivat paitsi jyrkät, myös kapeat. Lumen alla piileksi myös ylläri. Kun jalkani luisti hieman ensimmäisellä tasanteella, ajattelin että tasanteen talvisuojana oli kenties vesivaneria, mutta ehei: se liukas pinta olikin peltiä. Kannatti pitää rappusten kaiteista kiinni loppuun asti. Sinne ylimmälle tasanteelle noustessa teidän pidempien on muuten syytä varoa päätänne, sillä jopa minä jouduin olemaan tarkkana.


Tornilta aukeaa näköala komealle Päijänteelle, Suomen pisimmälle ja toiseksi suurimmalle järvelle. Edellisen yön komeaa täysikuuta ei valitettavasti ollut seurannut kirkas, sinitaivainen talvipäivä, joten näköala oli tällä visiitillä pilvisen ja kevyesti lumisateisen sään himmentämä. Kaukaisuudesta erottui joitakin saaria, mutta joissakin kohdin horisontti katosi tyystin vaaleaan harmauteen.

Oli silti upeaa seisoa tornin laella, katsella lähipuiden lumihuurrelatvuksia silmän korkeudelta. Mustavalkoinen maisema oli koskettavan kaunis.  Huipulla ollaan noin 180 metrin korkeudella merenpinnasta. 


Olin ehtinyt tähystellä tornista maisemia tovin, kun kuulin lumen narsketta, siis tornia lähestyvien askelten ääntä alapuoleltani. Pakkaslumilla vähäinenkin rapsahdus kantaa kauas. Toinen torninkatsastaja päätti käydä ensin tutkailemassa näkymiä Päijänteelle avokalliolta.


Kun lähdin laskeutumaan tornista alas, muistin jo liukkaat paikat ja otin tasanteilla varovasti. Oli kyllä pakko pysähtyä myös ihailemaan torninrakentajien (ja -kunnostajien) kaunista kädenjälkeä. Kannatinpalkit maalauksineen ovat poikkeuksellisen kauniit!


Tornilta oli enää muutama askel kallioille, joilta myös avautuu näkymä Päijänteelle. Se lohduttanee niitä, jotka eivät tohdi nousta ylös näkötorniin; järvimaisemia pääsee ihailemaan Päijätsalon laelta ilmankin tornikapuamista. Näkötornin tykönä ei ole pöytää tai penkkejä eväiden syöntiin, mutta jos vain ottaa istuma-alustat matkaan, voi tähän hyvin istahtaa evästauolle. Toinen vaihtoehto on seurata tornilta polkua puolen kilometrin verran alas rantaan ja Pyydysniemen tulipaikalle.

Kävelin näkötornilta takaisin lähtöpaikalle paluupolkua, joka on aavistuksen pidempi (1,7 km) ja laskeutuu loivasti männikön keskelle, mistä pilkottaa sulan veden aikaan Päijänne. Olisipa mukava tulla tänne uudelleen sulan maan aikaan, vaikkapa sitten vesitse!

Päijätsalon reittikartta

Kommentit

  1. Moi! Kyllä on hieno näkötorni. Harvoin tuollaista näkee.
    t.Tiina
    tiinanpatikointi.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Tiina! Vanhoihin näkötorneihin törmää harvoin, joten tämä oli oikea onnenkantamoinen :)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit