Lumikenkäretki Hossan värikalliolle, Suomussalmi


Kävin Hossan värikalliolla ensimmäisen kerran viime syyskuussa, mutta kun tuli tilaisuus tehdä sinne talviretki lumikenkäillen, en epäröinyt. Olisi kiva nähdä samat maisemat toisena vuodenaikana! Hossan retkeilyalueella oli hiljaista saapuessamme, etelän hiihtolomaviikosta huolimatta, mutta hämmästyin silti Lihapyörteen tyhjää parkkipaikkaa. Onneksi tie oli kuitenkin aurattu.

Matkassa olivat kaiken varalta sekä sukset että lumikengät, mutta koska maasto on Hossassa kauniisti sanottuna vaihtelevaa, valitsimme meille mäkiystävällisemmän vaihtoehdon eli lumikengät. Eipähän tulisi kellahdettua kumoon alamäessä eikä uuvahdettua ylämäessä...


Lähdimme seuraamaan Ala-Ölkyn kautta kulkevaa, keltaisin maalimerkein merkittyä Värikallion polkua. Polkua oli joku muukin kulkenut lumikengillä, ei ehkä ihan samana päivänä, mutta ura oli kuitenkin helposti seurattavissa. Heti alussa oli vastassa Lihapyörteen laavu, minkä katselupaikalta erottui myös hieman virtaavaa vettä, mutta pääosin Somerjoki virtasi lumi- ja jääkannen alla.

Pakkasta oli kymmenkunta astetta, joten lumi narskui jalkojen alla iloisesti. Muuten äänimaailma olikin vain välillä maahan putoilevaa lunta, jos tuuli onnistui heilauttamaan oksilta alas enemmän valkoisia hiutaleita kerralla. Etelästä oli tulossa pyryä, mutta se näkyi toistaiseksi vasta kevyenä lumisateena, kun tallasimme polkua eteenpäin.


Täällä ihanan valkoisessa maastossa oli helppo unohtaa kotimaisemien matalampi lumipeite, vaikka lunta olisi Hossassakin kuulunut olla enemmän. Raikas pakkasilma, puhtaat hanget, lumi- ja naavapeitteiset puut, siellä täällä kiehtovia keloja. Mitenkähän kauan tämäkin yhä haperommaksi käyvä kelovanhus  jaksaa pysyä pystyssä? 


Muistin jotakuinkin viime syyskuun Hossan värikallioikäynniltä käynniltä reitin ja tiesin odottaa niin ylä- kuin alamäkiä, notkoja ja suokoukkauksia. On tosi hauskaa päästä käymään samassa paikassa eri vuodenaikana, sillä maisema muuttuu niin valtavasti erityisesti lumen myötä. Suosittelenkin lämpimästi uusintaretkiä "tuttuihin" paikkoihin, sillä toinen vuodenaika kertoo aina kulkijalle jotain uutta.


Ala-Ölkyn laavulla ei ollut kukaan pitänyt tulia ainakaan samana päivänä, sillä ei kai sitä lunta noin paljoa ollut vielä ehtinyt sataa? Vai oliko? Puuhuolto on Hossan laavuilla hoidettu erinomaisesti; ainakin tämän polun laavuilla polttopuita retkitulien tekoon oli tarjolla hyvin. Me olimme kuitenkin päättäneet pitää virallisen evästaukomme vasta Värikallioilla käynnin jälkeen, joten emme istahtaneet alas vielä Ala-Ölkyn eteläpäähän.  Matkaa Värikallioille oli jäljellä enää alle puolitoista kilometriä.

Ala-Ölkyn laavulla oli käyty myös moottorikelkoilla, mutta iloksemme moottorien pörinää ei kuulunut vieläkään. Nautin tällaisista maisemista eniten, kun äänimaailmassa ykkösenä ovat luonnon äänet ja lihasvoimalla liikkuminen. Näin ollen ei korviani häirinnyt yhtään, kun Värikallioita lähestyessämme alkoi kauempaa kuulua koirain haukuntaa :)



Ennen Somerin rantaan saapumista saimme kavuta veden ääreltä ylös kallioille, missä lumikenkien jäljet katosivat paksumman lumipeitteen alle. Ura erottui kuitenkin lumen alta hyvin ja keltaiset maalimerkit ohjasivat joka tapauksessa kulkuamme. Aurinko suvaitsi tulla toviksi esiin pilvivaipan takaa ja jakoi valikoivasti säteitään puiden lomitse. Alapuolellamme mutkitteli kapea uoma, eikä liian lähelle kallion reunaa ollut asiaa, sillä korkeuseroja täällä riittää. Muistelin jälleen samaa maisemaa syksyn sadepäivän retkeltäni, eikä vieläkään kyllästyttänyt olla taas samalla reitillä. Mikä ihana lumimaisema!


Sitten laskeuduimme Värikallioiden laavulle, jolta oli enää noin 300 metrin matka itse kalliomaalauksille. Somer on muutaman metrin ylempänä kuin Ala-Ölkky, joten virtaava vesi piti kävelysillan ajlla ja välittömästi sen jälkeen uoman sulana. Polkua oli ajettu jonkin matkaa moottorikelkalla, mutta jalanjälkiä oli vähänlaisesti perille asti. Ehkäpä olivat huristelleet tai kävelleet Värikallioille suorempaa talvitietä eli jäätä pitkin.


Satoi lunta hiljakseen. Pysähdyin katsomaan vastarannalle, Mieskallionvaaran suuntaan. Nuo jylhät kalliot lumosivat minut edelleen, lumen kuorruttaminakin. En kaivannut edes sinitaivasta kalliorinteen taustaksi, mustavalkoinen maisema riitti minulle.

Somerin jäälle saakka kantautui edelleen vetokoirien reipas haukunta - jossain lähimaastossa täytyi olla liikkeellä koiravaljakko tai useampi - mutta tulisivatkohan ne meitäkin ilahduttamaan? Vai oliko reitin loppupää koiravaljakoille liian jyrkkä?



Tällä kertaa en astunut Värikallioiden metalliselle ponttoonisillalle kuin hetkeksi, sillä luikahdin heti tilaisuuden tullen suoraan jäälle, jotta pääsin tarkastelemaan kalliomaalauksia lähempää. Siinä ne olivat, nämä ikivanhat taidonnäytteet, taitavan kotikemistin sekoittama punamaali edelleen kalliossa kiinni, kertomassa tarinaansa meille nykyihmisille, jotka tulkitsemme kuvia parhaamme mukaan. Ihmishahmot, shamaanit, hirvi, ja ties mitä muuta. Eivät nämä jaksa lakata hämmästyttämästä.


Palasimme Värikallioiden jättilaavulle (joka valmistui syksyllä 2016 ja vetää bussilastillisen väkeä suojaan niin sateelta kuin muilta sääelementeiltä) ja ajatuksenamme oli toki tehdä makkaranpaistotulet. Karu totuus paljastui: makkarapaketti oli unohtunut jääkaappiin. Hieman nuivin miettein tartuimme eväspiirakoihin - olisi tässä mennyt makkarakin - ja jätimme tulet tekemättä. Ei sitten. Onneksi tee ja taukotakki lämmittivät ja kylmätkin eväät antoivat energiaa noin kolmen kilometrin paluumatkaan Lihapyörteen parkkipaikalle. Muistin lisäksi, että paluureitin alussa olisi heti mukava nousu...


Kun paluumatka alkoi, katselin hetken mietteliäästi lumeen painautuneita uria. Moottorikelkat menivät tuonne, tuossa saattaisi olla lumikenkäilijöille oikoreitti... Vaan mitä sitä suotta oikomaan! Niinpä kapusimme keltamaalireittiä ylös, eli pitkiä, lumisia portaita seuraten, ja olimme Värikallioiden vastarannan kallioiden laella. Jos olisi ehtinyt tulla tauolla kylmä, nyt olisi tilanne korjaantunut! Nämä rappuset jäivät mieleen jo sulan maan aikaan.

Paluureitti mutkitteli tämän hilpeän nousun jälkeen helpompana mänty- ja kuusivoittoisessa metsässä. Lumisade oli hieman yltynyt alkumatkasta, mutta ei haitannut menoa eikä näköä. Kun vastaan tuli koiravaljakon tuoreita jälkiä, tiesimme että ei ollut enää toivoa nähdä haukkurekiä.


Lumikengät olivat kyllä mitä parhain talvikulkupeli Värikalliopolulle. Saattaa olla, että polun pohja olisi kestänyt upottamatta kulkemista myös ilman lumikenkiä, mutta siihen ei voi luottaa. Joka tapauksessa säärystimet ovat ihan ehdoton juttu lumella kuljettaessa - eipä sitten luikahda lumiryöpsähdyksiä ei-toivotusti kenkien sisäpuolelle.


Hossan metsät ovat karun kauniita, koruinaan komeat kelot, kierteillä ja ilman.


Loppumatkasta keltamaalilla merkitty polku oli osa myös pyöräilyreittiä - näinköhän läskipyöräilijöitäkin liikkuu Hossassa talvella? - mutta saavuttuamme jo ihan lähelle Lihapyörrettä oli edessä hiihtäjäporukka kelpo varusteineen. Ahkioista saattoi päätellä, että ihan päiväretki ei ollut kyseessä! Oppaan luotsaama ranskalaisryhmä oli viiden yön / kuuden päivän hiihtovaellusreissulla, josta jäljellä oli enää yksi yö. Rupattelimme iloisen porukan kanssa, joka täydentyi pikku hiljaa yhdeksän hiihtäjän kokoonpanoksi, kun viimeisetkin suksivat paikalle. Ryhmä oli yöpynyt maastossa ja ainakin joku tunnusti jo odottavansa sisämajoitusta, mutta hilpeissä tunnelmissa kaikki olivat edelleen.


Laskeuduimme itse lumikenkinemme alamäen Lihapyörteen P-paikalle ensin ja pohdin, miten sujuvasti hiihtäjät tulisivat perässämme, mutta he laskivat iloisesti mäen joko yksin tai kahdestaan ahkioidensa päällä kyytiä samalla ottaen. Suurin osa selvisi alamäen pystyssä, mutta viimeinen parivaljakko onnistui laskemaan urasta sivuun ja ahkio kellahti, heilauttaen sen päällä istuneet hiihtäjät hankeen... Naurunrätkätystä riitti koko porukalla. Ei kun pystyyn vaan, lumen pudistelu ja matka jatkukoon...

Siinä oli hilpeän hyväntuulinen päätös myös meidän retkellemme :)

Kommentit

  1. Upea luontoretki. Tuo vimppa kuva toi kyllä hymyn suupieliin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiihtojengillä oli aivan ihana retkiasenne :)

      Poista
  2. Nuo Hossan kalliomaalaukset on kyllä selkeitä. Ei tarvitse arvailla mitä kuva esittää.
    Tuo uusi laavu on ihan samanlainen kuin Kiutakönkään. Kyllä nyt sopii evästelemään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jättilaavut ovat kyllä hulppeita eväiden nauttimiseen isommallekin porukalle. Kun noin ison laavun näkee, tietää, että ollaan melkoisessa kohteessa.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit