Vaelluksella Suomen poikki - osa 9: Valkeinen - Utajärvi
Heräsin Sanginkylän Valkeisjärven rannalla teltassa aamupäivällä ihan hyvissä voimissa, hämmästyksekseni. Edellispäivän viidenkympin tallaamisesta ei seurannut sen kummempaa ylimääräistä väsymystä. Tosin oli syytä pitää päivällä pidempi lepotauko, koska päivälämpötila paukkui +25 asteen paikkeilla.
Ei ollut mitään järkeä jatkaa matkaa Utajärvelle ennen alkuiltaa. Etenkin kun rinkka oli jälleen seuralaiseni.
Kuumuus oli päivän tunnussana. Nestetankkauksesta olisi huolehdittava. Tutustuin päivänvalossa Valkeisen alueeseen - kalastajia oli vesillä, porukkaa uimassa - ja odottelin kaikessa rauhassa vettä siemaillen, että virkistysalueen grillikahvio avautui puolen päivän maissa. Aamiais-lounaakseni nautin epäkevyesti lihapiirakan kaiserwurstiviipaleella ja jälkkäriksi jäätelön. Sen jälkeen oli vain käytävä odottamaan, että päivän kuumin aika menisi ohi.
Söin mustikoita. Otin nokoset teltassa. Luin kirjaa. Tarkistin rakkolaastarit ja lisäsin kuituteippiä. Pakkasin tavarat uudelleen. Kello oli vasta viisi iltapäivällä - ei ihan vielä liikkeelle. Menin kirjoittamaan retkipäiväkirjaa ja syömään lähtöeväitä kotaan ja kun lapsiperhe tuli paistamaan makkaraa, jäin suustani kiinni; oli hauska jutella retkikokemuksista kaikessa rauhassa. Olinkin tien päällä jälleen vasta iltakahdeksan maissa, jolloin pahin helle oli jo laantunut.
Utajärvelle oli Sanginkylältä ihastuttavasti matkaa enää 20 kilometriä; edellisen päivän maratonin ansiosta tulisin tosiaan taltuttamaan noin 70 kilometrin Puolanka-Utajärvi -pätkän vain kahdessa päivässä. En halunnut edes kuvitella, millaista olisi ollut viettää kolme hellepäivää rinkka selässä tämän osuuden masentavan pitkillä suorilla.
Vaikka edelleen lämmin olikin, oli aurinko jo alempana ja sää todella kaunis. Joka ikinen talo oli minulle tällä iltakävelyllä nähtävyys. Kuten myös kaarre tiessä!
Piennarkasvustoon ilmestyi myös puna-apilaa. Vähän ikävöin Kainuun maariankämmeköitä, vaikka nämäkin olivat kivoja väriläiskiä.
Itäoja oli niin kaunis, että sitä tuijottamaan olisi voinut jäädä pidempäänkin. Vaikka aurinko olikin liki inhokkini päiväsaikaan, kestin kuitenkin kohtalaisen hyvin ilta-auringon säteitä tällaisessa paikassa.
Sanginkylän ja Utajärven väliin mahtuu melkoisesti myös suota ja turvetuotantoalueita, joten puusto ei aina tarjonnut tien varressa varjojen suojaa.
Tälle tieosuudelle mahtui myös unohdusta - unohdettuja entisiä koteja, joiden ympärillä oli kasvanut heinää ja vaikka mitä jo vuosikausia. Elämänmuutoksia,vapaaehtoisesti tai pakon edessä, joiden vuoksi maisema muuttuu vääjäämättä.
Samasta maaseudusta halutaan kuitenkin useimmiten tallentaa romanttisempia muistikuvia...
Kun ohitin taloja, ohitin samalla erilaisia tarinoita ja kohtaloita, joista en tiennyt mitään. Mikä oli saanut tämän talon asukkaat lähtemään?
Isotalvikki kukki suloisesti pientareella. Tienvarsikävelyille pitäisi älytä joskus ottaa kukkaopas mukaan.
Vieläkö tätä jatkuu pitkään? Onneksi ei enää... Anteeksi Utajärvi, mutta tämä ei ole mikään paras mahdollinen kävelytie ;) Siitä kuitenkin iloitsin, että näin sunnuntai-iltana se vähäinenkin autoliikenne kunnioitti kävelijää ja väisti aina reilusti.
No joko? Ihan kohta.
No vihdoinkin melkein perillä! Enää kahden sillan ylitse ja sitten edessäni oli Utajärven keskusta. Kello oli jo yli puolenyön, joten oli etsittävä yöpaikka. En tosin aikonut yöpyä ulkosalla, vaan olin varannut majapaikan Utajärven pappilasta, mihin olin tervetullut jopa keskiyön jälkeen.
Käännyin joen jälkeen oikealle ja tallasin kävelytietä eteenpäin, kunnes näin oikealla Vanhan pappilan soikean kyltin ja seurasin koivukujaa pihaan saakka. Avasin kuistin oven, sitten löysin emännän minulle jättämän tervetulotoivotuksen eteisen pöydältä. Aivan mahtavaa! Rakastuin paikkaan heti.
Seuraava päivä olisi ihan kokonainen lepopäivä, enkä jatkaisi matkaa vielä illan tullen. Jäisi aikaa olla yli vuorokausi turistina Utajärvellä.
Vaelluksella Suomen poikki - osa 1: Raatteen tiellä
Vaelluksella Suomen poikki - osa 2: Raatteen tieltä Suomussalmelle
Vaelluksella Suomen poikki - osa 3: Suomussalmelta Venäläisaholle
Vaelluksella Suomen poikki - osa 4: Venäläisaholta Kattilavaaralle
Vaelluksella Suomen poikki - osa 5: Kattilavaaralta Ukkohallaan
Vaelluksella Suomen poikki - osa 6: Ukkohallasta Syvälammelle
Vaelluksella Suomen poikki - osa 7: Syvälammelta Puolangalle
Vaelluksella Suomen poikki - osa 8: Puolanka-Valkeinen
Lepopäivän ratoksi: Utajärven kulttuuripolku
Terve Upe! Kun näkee noita hylättyjä taloja ja tiloja unohdetuissa paikoissa, tulee aina mieleen se, millä ylpeydellä ja tulevaisuudenuskolla nuo torpat on joskus rakennettu. Hartiavoimilla ja ehkä talkoilla on seinät ja katto nostettu paikoilleen. Työllä ja hiellä on pellot raivattu ja opetettu jälkipolvi hoitamaan tila ja elikot...
VastaaPoistaMaamme historia voi olla Arkadianmäellä, mutta tuolta metsästä ja raivatun pellon laidasta me oikeasti olemme kotoisin.
t.Tiina
Hyvin sanottu, Tiina! Ja sitten Suomi alkoi muuttua.
PoistaNoita autiotaloja ohittaessani tuntui haikealta, vaikka toisaalta ymmärsin: ei ehkä ollut tilalle jatkajaa, nuori väki lähti kouluun, opiskelemaan ja töihin kylille tai kaupunkiin koska kotiseudulta ei olisi enää itselle tai perheelle riittävää elantoa irronnut; ehkä iski sairaus ja oli lähdettävä lähemmäs palveluita, tai viimeisenä taloa asunut vanhus oli sukunsa viimeinen. Se suvun rakas kotitalo jäi liian kauas, tai kukaan ei jaksanut siitä enää huolehtia. Autiotalot ovat kuitenkin joskus olleet koteja, täynnä elämää.
Pääkaupunkiseudun väestömäärä on kasvanut hurjaa vauhtia, syrjemmällä väki ja palvelut vähenevät. Muutoksen tajuaa noista hylätyistä taloista niin konkreettisesti. Autiotaloja kohdatessani en ollut latte-Suomessa.