Jalkaisin

Aaltomaista valoa

2012-01-29T20:37:00.002+02:00

Jyväskylän Aalto-salille virtaa sunnuntaiaamuna väkeä pääoven koristeellisen katoksen alitse. Moni muukin lienee sunnuntaikävelyllä, vaikka kylmä päivä onkin.

Alvar Aallon suunnittelema työväentalo (1925) on tänään politiikan näyttämönä, kun toinen vaalien finaaliin päässeistä presidenttiehdokkaista pysähtyy kaupungissa.

Työväentalolla voi kokea monenlaisia valaistumisen hetkiä. Heti A-salin sisääntuloaulassa eli naulakkokerroksessa ainakin yhdestä kattolampusta huomaa, että Aallon muotokieli oli 1920-luvulla vielä iloittelevan koristeellinen!

Ylös johtavia portaita reunustavat pylväät on yläosastaan naamioitu riemastuttavan värisiksi, klassisen mallisiksi ruukuiksi.

Korkeutensa puolesta avaraa (muutoin kapeahkoa) yläaulaa valaisevat kultalehvin koristellut kattokruunut - ja näin päiväsaikaan valo tulvii tilaan korkeista, kapeista ikkunoista.

Aalto-salin takaseinä on täältä aulan puolelta kaareva ja seinää peittävät ornamenttisomisteiset nelikulmiot. Hmm, tämä lyhty muistuttaa Tapionkadulla sijaitsevan Aira-talon ulkolyhtyjä!

Täyttä Aalto-salia valaisevat alkuperäiset, tähden muotoiset kattolamput, joiden alla tilaisuuden tähti puhuu ja kohtaa kannattajiaan.

Salin peräseinällä ojentautuvat pehmeästi kaartuvat, simpukkahattuiset pienet valaisimet.

Presidenttiehdokas Pekka Haavisto poistuu kampanjatilaisuudesta tyytyväisen näköisenä kohti Kuopiota. Minä puolestani jatkan matkaa kävelykatua pitkin ja olen kiitollinen lämmitetystä kadunpätkästä vain siltä osin, että sillä ei ole huopikkaille liukasta jäätä. Lumeton katu kun tuntuu turkasen kovapintaiselta huopatossun alla.

Kirkkopuistosta löytyy yksi iloisten lintujen koristama sähkönjakokaappi. Virallisesti sähkökaappien ulkoasua ei Jyväskylässä ole tietääkseni koskaan saanut parannella taideteoksin - vielä. Toivossa on hyvä elää; jotain piristystä nämä pömpelit kaipaisivat muuallakin.

Luvattoman huonoon kuntoon päästetty Suojeluskuntatalo - tai Valtiontalo - (Alvar Aalto, 1928-29) on nyt huputettu, koska sen remontti on viimeinkin alkanut.

On tosi ilahduttavaa, että Kilpisenkadun puolella pressua kuvittaa tyylikkäästi rakennuksen julkisivua mukaileva piirros ja Vapaudenkadun puoleisella seinällä puolestaan on piirros (ilmeisesti) rakennuksen valmistumisajankohdalta. Kyllä tämä peruslainapeitteet voittaa...

Kirkkopuiston penkkejä peittää paksu lumikerros. Tuohon mukavasti istuakseen tarvitsisi takamuksen alle vähintään solumuovialustan tai lampaantaljan, mutta onhan siihen näemmä voinut istahtaa ilmankin.

Yliopiston kampuksella Aallon suunnittelemat rakennukset heijastelevat modernimpaa maailmaa. Punatiiliseinistä saa etsiä tyystin toisenlaisia yksityiskohtia kuin arkkitehdin 1920-luvun töistä. Kulmikkaasti taittuvia seiniä, yksi ainoa ikkuna ylimmän kerroksen nurkkauksessa, yksinkertaisia ovenkahvoja.

Pakkaslumi peittää visusti koko kampusaluetta puistoineen. Aallonpuistoon auringon säteet osuvat talvisin iltapäivällä, joten silloin on paras aika kuljeskella näillä yliopiston kävelyteillä. Pudotan huomaamattani lapasen, mutta takanani kävellyt herrasmies palauttaa sen huomaani jo ennen kuin ehdin sitä kaivata.

Kauniilta kampusalueelta ei nyt pääse kulkemaan suoraan Moirislammen vieritse Voionmaankadulle, koska alueen kunnostustyöt jatkuvat. Toivottavasti reitti avautuu pian takaisin.

Jäämuodostelmat kimaltelevat auringossa. Pitkäkadulla lyhtypylvään mainospaikka on tyhjänä, mutta kehyksiin syntyy näkökulmasta riippuen esimerkiksi jääpuikkoinen taideteos, naapuritalon räystään ja syöksytorven avustuksella.

Taas tulee todistettua, että pakkaspäivänä parhaimmat kävelyjalkineet ovat perinteiset huopikkaat - kumipohjilla varustettuna - joissa varpaita ei palele!

Lumikenkäretki Hailuodossa

2012-01-27T21:40:00.000+02:00

Edessä on kohta itselleni eksoottinen, talvinen autolauttamatka Oulunsalosta Hailuotoon. Jaloittelen hetken lautan lähtöaikaa odotellessa, tuulivoimaloiden alla; ovat aika huima näky läheltä katsottuna.

Avomallinen autolauttamatka kestää reilut 20 minuuttia. Yllättäen pilviverhon lomasta pilkistää esiin aurinko, hetken ajan. Lautta puskee tasaista vauhtia eteenpäin kapeahkoa avointa väylää.

Lautan kannella vallitsee pakkaspäivän raikkaus, mutta jään silti toviksi katsomaan autolautan jättämissä vesipyörteissä pyöreäreunaisiksi hioutuneiden jäälauttojen keinahtelua.

Saapuminen Hailuotoon puoli kahden lautalla tammikuisena iltapäivänä ei jätä lumikenkäretkelle montaa valoisaa tuntia. Ajelemme saaren halki länsirannan tuntumaan; Sumpuntieltä on viitoitus retkeilyreitille.

Polku on nyt tietenkin lumen peittämä, joten lähdemme tarpomaan kohti laavua lumikengät jalassa. Ihmettelen aluksi sitä, miten lumikengät tuntuvat lipsahtelevan sivuun, kunnes hoksaan että paikoin astelen pitkospuilla - ja lumikengät yltävät niiden reunojen ylitse.

Tasamaalla on helppo kulkea, eikä erinomaisesti keltaisilla maalimerkeillä merkityltä reitiltäkään voi eksyä. Ensimmäisellä kulkijalla on rankin osa, mutta jonon viimeisenä voi tassutella hyvinkin kevyesti valmista uraa.

Lunta on sen verran sopivasti, että sauvoja ei tarvitse. Koska päivänvaloa on jäljellä vain rajallisesti, päätämme kävellä mäntyvaltaisen kangasmetsän halki vain ensimmäiselle laavulle Hannuksenlammen lähelle.

Siistillä ja hyväkuntoisella laavulla ei ole selvästi käyty tänään. Laavun sivuseinustalta löytyy kuivia polttopuita nuotiota varten, enää pitää puhdistaa tulipaikka lumesta.

Evästauon ajan lumikengät saavat levätä laavun penkkejä vasten. Kuuma mehu ja rieskat maistuvat...

...mutta makkaranpaisto lumikenkäretkellä se vasta mukavaa onkin! Lähes huomaamatta alkaa hämärtää, onhan aurinko jo kellon mukaan laskenut. Kiepautan lumikengät jalkaan ja lähden marssimaan takaisin lähtöpaikalle, onhan ehdittävä nähdä edes vilaus Hailuodon länsirannasta ennen kuin on aivan pilkkopimeää!

Pujahdan Rantasumpun parkkipaikalta lomamökkien ohitse rantatöyräälle ja edelleen kolmen uimakopin vierestä rantamaisemaan. On hyvin hämärä sininen hetki, valoa kajastaa ainoastaan takaani Rantasumpun piha-alueelta. Tuuli puhaltaa raitista ilmaa mereltä; siinä on tämän hetken äänimaisema.

Sain ennen laavulta lähtöäni ohjeen täällä aiemmin käyneeltä retkiseuralaiselta: kun saavut rantaan, käänny oikealle ja seuraa rantaviivaa Marjaniemeen. Maisemaa valaisevan lumipeitteen ansiosta rantaa pitkin näkee kulkea hämärässäkin, kohti Marjaniemestä erottuvia valopisteitä ja majakkaa. En kuitenkaan lähde seikkailemaan jään puolelle, veden rajaan - missä se lieneekin - vaan pysyttelen tummien rantahiekkaläiskien ja hiekkadyynien puolella. Kun lumipeite ohenee olemattomaksi, riisun lumikengät jalasta, mutta kohta on syytä kiinnittää ne jälleen vaelluskenkiin.

Marjaniemen majakan valokeila halkoo hetkittäin maisemaa. Lähemmäs päästyäni erotan myös niemen kärjestä saaren läntisimmän tuulivoimalan, joka pyörittää väsymättä talteen tuulienergiaa. Talvipäivä on kääntynyt syvänsiniseksi illaksi ja tähdet alkavat erottua taivaalta. Olipa mahtavaa päästä ensivisiitille Hailuotoon!

Ouluinen iltapäivä

2012-01-23T00:33:00.001+02:00

Kävelen Saaristonkatua kohti Torinrantaa. Oulun tori viettää hiljaiseloa perjantai-iltapäivällä, joten ohitan sen ja astelen suoraan jäätyneen veden ääreen. Oikealla puolella kävelytie ohjaisi vanhojen punamultapintaisten makasiinien ohitse

ja vasemmalla odottaisi Kanavarannan modernien asuintalojen ohitse kulkeva reitti. Kumpaan suuntaan lähden? Otan miettimisaskeleet suoraan eteenpäin. Kiikelinrannassa erotan lumen peittämältä nurmikolta kylttejä Siisti ympäristö, mukava olla. Ystävällisesti sanottu "älä roskaa"!

Rannan opastekartta ehdottaa esimerkiksi 4,5 kilometrin Suiston kierrosta, mutta päätän kuljeskella ilman karttaa ja valmista reittiä.

Makasiinien suunta houkuttelee enemmän; hienoa nähdä lähempää vanhoja hirsirakennuksia, jotka ovat vähintään 1800-luvulta, ellei jokunen ole vieläkin vanhempi. Ravintolana (Uleåborg 1881) toimivan makasiinin seinää koristaa 1881-kyltti, joka muistuttaa varastomakasiinin rakennusvuodesta. Hauskan niminen Lentävä lammas -puoti on nyt talvilomalla.

Vasemmalle jäävät betoninharmaat laatikot kaupunginteatteri ja kirjasto, jotka ovat toivottavasti riemukkaampia sisältä kuin ulkoa. Edessä siintää kävelysillan päässä Linnansaari ja sen kohokohtana hempeänvärinen puuhuvila torneineen. Äkkään saareen saavuttuani ensinnä Leverkusen-kyltin. Onko tämä jokin futispuisto?

Ehei, Saksan Leverkusen vain sattuu olemaan yksi Oulun ystävyyskaupungeista ja olen nyt Linnansaaren ystävyydenpuistossa.

Linnansaaren komistus on vaaleanpunervaan asuun maalattu Tähtitorni, jonka kahvila on talvisin kiinni. Ei tulisi ensimmäisenä mieleen, että huvila toimi oikeasti tähtitornina vuodesta 1875 vuoteen 1912 saakka, jolloin se muutettiin kesäkahvilaksi. Tähtitorni rakennettiin Oulun (jo aiemmin tuhoutuneen) linnan vanhan ruutivaraston päälle.

Käännyn Linnansaaresta takaisin kohti Oulun keskustaa. Seuraan edelleen rantalinjaa ja saavun Pokkisenpuistoon, missä Plaanaojan eli Kaupunginojan uoma laskee kohti Oulujoen suistoaluetta. Pakkanen on muotoillut hienoja jääpuikkoja vesiportaan reunamille.

Rantakadun viehättävien puutalojen rivistö houkuttaa kävelemään takaisin torin suuntaan. Oja- ja Rantakadun kulmauksen kivitaloon siirtyivät (seinälaatan mukaan) vuonna 1900 Kuopiosta sekä piispanistuin että tuomiokapituli. Pohjakerroksesta notkollaan olevassa vaaleansinisessä puutalossa asui toimittaja ja kirjailija Erkki Kivijärvi.

Pakkahuoneenkadun kohdalla ihailen ensin Susiteetin hienoa kylttiä (ravintola?) ja ihmettelen sitten, mikä mahtaa olla Potnapekka. Todennäköisesti kaupunkijuna. Keltaseinäinen rakennus kylttien takana tunnetaan Teräksen talona ja sen rakennutti 1885 merikapteeni Johan Petrell.

Koska tori on vaitelias, astun sisälle Oulun viehättävään punatiiliseen kauppahalliin, missä tarjolla on hyvä valikoima kala- ja lihatuotteita, vihanneksia ja juureksia, juustoja, mausteita, leivonnaisia ja villatuotteita sekä käsitöitä, kahvilaa unohtamatta. Täältä olisi mukava ostaa vaikka tuoretta siikaa viemisiksi kotiin, jos ei olisi kylmäkuljetusongelmaa.

Kauppahallin edessä tori- ja rantamaisemaa vartioi ponteva Toripolliisi-patsas, jonka somistaman leiman voi saada kauppahallin postilaatikkoon jätettyyn postiin. Kuvassa yllä pilkottaa vasemmalla myös uusi Toripolliisi-niminen ravintola, jonne tämän lainvartijan silmä ei yllä.

Astelen rantamaisemista Kauppurinkatua takaisin keskustan suuntaan ja poikkeilen sivukaduille, sopivaa taukokahvilaa etsien. Löydän houkuttelevan oven Pakkahuoneenkadulta.

Kofeiinikomppanian ikkunoita somistavat tarrat ovat viehkoja, mutta silmäys sisälle lupaa vielä enemmän. Astun sisään kahvin ja teen maailmaan, jossa loistava teevalikoima tekee vaikutuksen jo ensisilmäyksellä

ja joudun tuumailemaan hetken lukuisien houkuttelevien teevaihtoehtojen edessä. Saan kohta tuoksutuksen purnukoista. Vihreä-kirpeä omena vai vihreä-vanilja?

Kohta saan nauttia oikeassa lämpötilassa, oikean ajan haudutettua pehmeän makuista teetä, pöytään tarjoiltuna. Lisäplussa valkoisista kupeista, joista teen värin näkee hyvin! Kullan ja ruskean sävyillä maalatuille seinille on nyt ripustettu Lauri Ahtisen taidenäyttely. Taustalla soi tunnelmallinen jazz, sivuseinän senkin päällä porisee samovaari. Vessaan poikkeava saa taidevessaelämyksen: tarjolla on mm. tunnelmavalaistus - myös kattokruunu - ja kävijöiden liitutauluseinälle jättämiä kuvallisia ja sanallisia tervehdyksiä. Liidut löytyvät talon puolesta. Loistoidea!

Kofeiinikomppanian ikkunalaudan yllä kiemurtelee virkatuista lappusista muodostuva kiemurainen polku; Irina Kylmänen ja Kaikki kuut -teos (2011).

Plyysisohvalla viettämäni teekannullisen mittaisen tuokion jälkeen tassuttelen taas kaupungin katuja. Saavun kävelykatu Rotuaarin aukiolle, missä tyylikäs ruosteisten, tähtkoristeltujen metalliseinämien ympäröimä lava on tyhjä, mutta sen edessä tapahtuu. Presidentinvaalien ehdokkaiden kampanjointi on vielä käynnissä ja aukiolle pystytettyjen vaalikampanjakojujen edessä seurustellaan höyryävät kupposet kädessä. Moni muukin tykkää pysähdellä kävelyllä!

Unelmien sunnuntaita

2012-01-18T23:05:00.000+02:00

Sunnuntai valkenee ja valaistuu hämmentävän kauniiksi; aurinko saa lumen kimmeltämään kuin kevättalvella konsanaan. Harmaina päivinä ei huomaakaan, miten koreita pellon laitaan kuivahtaneet sekalaiset heinänkorret voivat olla. Ovat sonnustautuneet ihan kristalleihin...

Myös Kortesuon pellon laidan pajut on kuorrutettu ohuella huurrepitsillä. Täydellinen sää olla kävelyllä!

Viitaniemen jousiammuntakentän ja palstaviljelmäpellon rajalla on maagisen kaunis tunnelma. Pakkaspäivän välkehtivän hangen lumoissa alan unelmoida jo hankiaisista...

Kun saavun yliopiston kampusalueelle, seuraa hetkeksi paluu haaveista arkeen. Laskeudun Seminaarinmäen harjanteelta katsomaan, mitä Moirislammella tapahtuu. Moirislampi on nyt kaivettu auki ja sen yläpuolisella rinteellä on harvennushakkuussa kaadettuja puita pinossa, joten jokin maiseman avartaminen ja kunnostustyö täällä on menossa. Hupsis, olen kielletyllä alueella, mutta onneksi työmaa seisoo näin pyhäpäivänä! Luikin polkua pitkin pois uimahallin suuntaan, jonkun toisen laittoman kulkijan jäljissä.

Pakkassää ja punaiset posket oikeuttavat kävelytaukoon Aalto-museon Café Alvarissa; kaakaon seuraksi valitsen raparperipiirakan palasen ja se todella sulaa suussa. Nam! Olinkin toivonut, että tarjolla olisi tänään jotain oikein herkullista! Sitä paitsi tästä saa sopivasti lisäenergiaa, kun jatkan kävelyä Seminaarinkatua ylös ja edelleen Kauppakadulle. Mukaan tarttui myös ripaus ilmaista designia: Aalto-museolta voi poimia rintapieleensä sinivalkoisen World Design Capital Helsinki 2012 -rintanapin.

Kauppakadun yläpäässä, divarin viereisessä huoneistossa, lukee näyteikkunassa Lounge. Tähyän ikkunasta sisälle; pieni myyntitiski ja vanha kassakone, istuimia, pieniä pöytiä. Onko tässä toteutunut tai toteutumassa jonkun unelma uudesta kahvilasta? Ainakin tiskin takaa näkyy pinokaupalla kuppeja, espressokeitin ja (masentavaa kyllä) laatikko keltaista Liptonia. Jos kyseessä on kahvila, rohkenen toivoa että sinne hankittaisiin valikoima oikeaa, hyvänmakuista teetä. Ne onnettomat Lipton-jämäpurupussit saa nakata mäkeen.

Seuraava kortteli. Lähtisinkö kapuamaan kohti Harjua? Vai keskustan kautta kotiin? No jospa sittenkin jatkan Kauppakatua... Ja vaihteeksi tätä Kirkkopuiston laitaa. Lähestyn Kauppakadun ja Kilpisenkadun kulmaa, kun äkkään jalkakäytävän laidalla kyltin. Hyvä arki. Lisää kylttejä on edempänä ja niiden äärelle on kokoontunut ryhmä ihmisiä.

Sunnuntaina 15.1. on Martin Luther Kingin päivä ja sen kunniaksi Jyväskylän torikokous on järjestänyt tänne Unelmien sunnuntain: täällä voi jakaa unelmia. Saan käteeni monisteen, jossa kerrotaan lisää. Joku meistä tallaajista on jo ehtinyt unelmoida lisää lämpöä maailmaan.

Myös Kain Tapperin Yö-veistoksen lumipintaan on kirjoitettu unelma: toivo. Yksi unelmoiva pehmopupu toivoo kovasti LISÄÄ LUNTA ja kainommilla kirjaimilla lisää kavereita. Kannatusta kaikille unelmille!

Martin Luther King: I have a dream (teksti, mp3)
Lisää kuvia unelmista torikokouksen sivulla

Nukkeja, vessoja ja hiljentymistä

2012-01-15T20:52:00.001+02:00

Lumipyry löyhyää naamalle, pipolle, takille kun kävelen Jyväskylän yliopiston kampuksen halki. Lozzin ja urheilukentän välissä olevien syreenipensaiden lomitse kulkee tavallisesti polkuja, mutta tuoreeseen lumeen niitä ei ole vielä tallattu. Hiutaleiden peittämien oksien kärjistä erottuu yllättävää kyllä silmuja, jotka ovat erehtyneet vuodenajasta. Leuto talvi on sekoittanut syreeniraukkojen sisäiset kellot.

Koska on perjantai-iltapäivä, on hyvä tilaisuus nauttia ilmaisesta sisäänpääsystä Keski-Suomen museoon. Onko täällä taidevessaa? Naistenhuoneen taideteokset tehkööt tästä taidevessan. Jos aiot tehdä taidetta täällä, ota omat paperit. Hädän edessä käytä talon paperia. Ja sama englanniksi toisessa taulussa.

Kuvateos leikittelee valkoisella wc-paperilla hieman toiseen tyyliin kuin eräs television wannabe-morsian -tarinainen wc-paperimainos. No niin, sitten näyttelyn puolelle.

Pohjakerroksen näyttelytilassa on Jyväskylän 175-vuotissynttärivuoden kunniaksi Eletty eilinen -näyttely, joka koostuu nukketaiteilijoiden ja museon yhdessä työstämistä nukkeasetelman sekä kuva-tarinaseinäkkeen kokonaisuuksista, kaupungin varhaisista vuosikymmenistä viimeisimpiin.

Pikkutarkka työ näkyy muun muassa siinä, että jopa ravintolavieraan pitelemä, miniatyyrikokoinen Seurahuoneen ruokalista sisältää oikean menun - niin suomeksi kuin ruotsiksi! 1960- ja 1970-lukujen vaateparret ovat mainioita... Taustaseinäkkeiden valokuvissa alkaa jo näkyä rakennuksia, joista moni on edelleen paikallaan. Saisiko kuvateksteihin maininnan siitä, mistä katunäkymä on, kiitos!

Viimeinen nukkeasetelma ikuistaa Jyväskylän maalaiskunnan entisen kunnantalon edustalla Taulumäellä, kun kuntalaiset kannattelevat 1.1. 2009 historiaan jäävää vaakunaa. Vieressä myhäilee nykyinen kaupunginjohtaja Markku Andersson.

Ylemmässä kerroksessa portaiden takana yllättävät kangaspuut. Tekeekö tässä joku ihan oikeasti räsymattoa matonkuteista vai ovatko kangaspuut vain näytillä? Huomaan miettiväni myös, olenko käynyt useinkaan ylimmän kerroksen avarassa taidehallissa, jossa 13.1. vielä viimeistellään lauantaina avautuvaa arkkitehti Aarne Ervin näyttelyä Tilaa ihmiselle... Halliin on katettu myös pieni pöytä vaaleansinisine kahvikuppeineen. Wau, Arabian kupit näyttävät siltä että ne voivat olla peräti 1960-luvulta, museon alkuajoilta!

Hei hei museo, minä lähden nyt kampukselle.Yliopiston kirjastolla kun pääsee kätevästi ennakkoäänestämään...

Seminaarinmäellä on aikamoinen mylläys käynnissä. Athenaeum-rakennuksen ympäristö on aidattu kokonaan, mutta kiertoreitin sijasta oikaisen ja kahlaan hangen halki mäelle ja Pajalle.

S-rakennuksen viereinen, järeistä graniittilohkareista rakennettu Paja (alkujaan seminaarin miesopiskelijoiden käsityöluokka) on nykyään hiljentymishuone, jonka ovi on ystävällisesti auki. Napsautan valot päälle ja alttarimainen etuosa paljastuu.

Terrakotanväriset seinävaatteet ovat kaunista huopakangasta. Hartaushuoneelta täällä tosiaan näyttää, tilan asetelmasta johtuen, mutta erityisiä uskonnollisia tunnusmerkkejä ei ole. Vieraskirjan mukaan täällä on pidetty aamuhartauksia, zen-meditaatiota ja menty jopa kihloihin!

Entä mitä löytyy naapurista? Restauroidun Seminariumin alakerran invavessaa koristaa valokuvataide, kuvamuisto seminaarin ajoilta.

Viimeinen visiittikohde löytyy Seminariumin toisesta päästä, yliopiston museon näyttelytilasta, missä esittäytyy valokuvaaja Matti Salmi valokuvanäyttelyllä Jyväskylä yliopiston promootiojuhlista. Upeissa mustavalkokuvissa on tunnelmaa, kuten tässä kauniissa tilassa, jossa juhlava musiikki soi. Sitten takaisin lumipyryyn.

Lämmittävä Lutakko

2012-01-11T20:46:00.001+02:00

Tammikuu on tuonut auringon takaisin, ainakin hetkittäin. Kopistelen Jyväskylän Matkakeskuksesta Lutakkoon johtavaa kävelyputkessa aidolla puulattialla, joka on uusittu sileämmäksi jo kerran, koska sitkeiden oksankohtien ympäriltä ehti puuaines kulua matalammaksi... Kävelysillan ulkoseinämiä koristavat sunnuntain kunniaksi upeat jääkiteet.

Ratapiha Mattilanniemen suuntaan erottuu kuitenkin auringonvalossa tämän jähmettyneen "lumimaiseman" lävitse.

Lumipeite kattaa kauniisti myös Jyväsjärven rantaan asti yltävän Lutakonpuiston. Pitkään piilossa ollut harvinainen valoilmiö antaa uskoa siihen, että talvi on muutakin kuin pimeyttä, kaamosta ja harmaita päiviä.

Kyltti rannassa muistuttaa: Uiminen sallittu rajatulla alueella. Jää ei ole vielä järin vahvaa, joten uintiretki saattaisi huonolla tuurilla hyvinkin olla edessä, mikäli jäälle jo uskaltautuisi kävelemään. Rannan wc-kopit eivät kenties ole tiheässä käytössä sydäntalvella, mutta silti kiva, että ne ovat olemassa.

Puntaroin kävelyseuran kanssa jääpeitteen vahvuutta, kun huomaamme vastarannan edustalla, Suuruspään kohdilla muutaman ihmisen jäällä. Päättelen heidät pilkkijöiksi, jotka osaavat tarkistaa kairalla jään vahvuuden. Siksi sataman puolelle saavuttua sydäntä kylmää, kun yksi ulkoilijatar astelee jo tyynesti Kuokkalasta jäätä pitkin Lutakkoon. Kantaako jää jo ihan varmasti, näin mietojen pakkasten jälkeen, kun lähistöllä on virtapaikkojakin? Uskaltaisinko itse hivuttautua jäätä pitkin auttamaan, jos kävelijä rysähtäisi jäiden läpi? Lähellä roikkuu pelastusrengas... Onneksi jää tällä kertaa kantaa, mutta silti!

Pohdin jään kantavuutta vielä kulman takana, Kotakahvilan kohdalla. On iloinen yllätys, että tiimiakatemialaisten pyörittämä Kotakahvila on auki viikonloppuna, vaikka Jyväsjärven jäälle ei pääse vielä luistelemaan.

Ei siis ole kovin vaikea päätös astua sisään ja nauttia kuppi kuumaa sekä kuuma makkara, kun saa vieläpä istuskella ihanan elävän tulen ääressä

istuskellen lämpimällä porontaljalla. Rupattelemme mukavan tovin sekä iloisten yrittäjien että muiden asiakkaiden kanssa; tästä on kiva jatkaa kävelyä!

Loppiaisen vapaaelämyksiä

2012-01-07T20:21:00.001+02:00

Uusi vuosi, uusi lumi, joka tuntuu jalkojen alla lähes ensilumelta; maa ehti olla musta ja kurainen niin pitkään. Tämä kaunis valkoinen on parhaasta päästä luonnonvaloa talvella.

Tuore lumi on tarttunut kerroksittaisena kuorrutteena muutamiin puunrunkoihin.

Lumen ja jäätyneen hyhmän alle jääneet pitkospuut eivät tarjoa sileää ja leveää väylää oikopolun kulkijoille.
Väistän Viitaniemeen polkevaa fillaristia, joka tuhahtaa polun kapeudesta. Mutisen takaisin, että tämä on lähinnä kävelypolku... Ja pysähdyn katsomaan vähitellen jäätymässä olevaa puroa hentojen puiden keskellä.

Taidepolun varressa päivystää rivitalon etupihalla matalakasvuinen lumiukko. Böö!

Nousen Jaroslavlin aukiolle, Viitatornin varjoon. Aukion oikean laidan matalassa rakennuksessa taisi vuosikymmeniä sitten olla Spar-ruokakauppa, jos muistan oikein. Suurten lasi-ikkunoiden edessä, Tuomiojärven puoleisessa päässä, roihuaa ulkotuli telineessä. Suorastaan kutsuvasti, kenties? Astun lumisen pihan poikki lähemmäs ja uskaltaudun kokeilemaan ovea.

Avoinna on! Kauko Sorjosen säätiön omistama Galleria Variantti on muutenkin avannut ovensa aivan vastikään, 4.1.2012. Avausnäyttely on kotiseutuneuvos Kauko Sorjosen 70-vuotisjuhlanäyttely Ihmisiä ja mielenmaisemia. Galleristi toivottaa minut iloisesti tervetulleeksi ja ojentaa näyttelyluettelon. Valoisassa huoneistossa on esillä sekä maalauksia että pieniä veistoksia Sorjosen suomalaisen taiteen kokoelmasta. Wilho Sjöströmistä en ole ennen kuullutkaan, joten on kiva nähdä muista näyttelyn töistä pirtsakoin värein erottuva Kylpijä-maalaus.

Muuten viehätyn eniten pienistä maalauksista, jotka palauttavat mieleen muistoja kesäilloista: Hjalmar Munsterhjelmin Järvenranta kuutamossa ja Ellen Favorinin Elokuun ilta. Ajatukset harhailevat heti järville ja melontaretkille...

Olen ollut siinä harhaluulossa, että loppiainen on pyhäpäivä. Ostoskasseja roikottavat kävelijät astelevat vastaan jo lähellä Harjua, mutta kauppahyörinä ei ole tänään minua varten. Laskeudun Harjulta Kilpisenkatua alas ja huomaan, että rahakukkaroni on kotona (se siitä kupposesta kuumaa!), joten saan joka tapauksessa tyytyä ilmaishuveihin.

Onneksi on Kilpisenkadun Näytönpaikka-ikkunagalleria! Eija Koski on luonut aivan upeita kransseja, joiden ripustus näyteikkunaan tekee niistä joulukransseja. Yksittäisinä useimmat niistä sopisivat mihin vuodenaikaan hyvänsä, mutta pajunkissoilla päällystetty suloisenpehmeä kranssi (yllä) vie tietenkin ajatukset pääsiäiseen. Muita käytettyjä materiaaleja ovat esimerkiksi tuohi, kuivatut sienet ja siemenkodat.

Herkät himmelit jouluistavat toisen ikkunan.

Mitä luonnonainetta ovatkaan pienet punaiset, ryppyiset pallerot, jotka somistavat suurta himmeliä? Taitavat olla ruusunmarjoja. Koski on tehnyt tarkkaa työtä.

Ylitän Kilpisenkadun ja astun Kauppakadulle. Taidemuseo Holvi näkyy sekin olevan auki, mutta...Ei mutta hetkonen, nythän on perjantai! Siispä visiitti sisätiloihin onnistuu myös rahatta! Onnenpäivä. Alakerran tilan ovat vallanneet Noora ja Kimmo Schroderus suurella, mustanpuhuvalla Maailma-työllään. Mustia vuoria, terästeitä, autonromuja, patsaiksi jähmettyneitä ihmishahmoja. Lohduton näky.

Taidemuseon toisessa kerroksessa mieli rauhoittuu. Istahdan alas noin kuudeksi minuutiksi hiljaisuuteen, jossa seuraa pitää seinän vallannut, oudon kiehtova sini-sinipunaisissa väreissä virtaava elävä kuvateos. Jaana Partanen ja Mielen alkemiaa - Harry Potter layer ei iskenyt minuun näyttelyn nimenä (turhana pitämäni Potter-viittauksen takia) mutta alan lumoutua... Sitten vielä yhdet rappuset ylös ja olen Partasen kuvien jännittävässä kolmiulotteisessa maailmassa. Aika huikeita valokuvateoksia, joissa jokaisessa on mietityttävä tarina. Kuvatarinoiden moniulotteisuus ja loisteliaat värit täytyy kokea paikan päällä! Tiede ja unimaailma yhdistyvät taiteessa? Jää fiilis, että tänne voisi tulla vaikka uudelleen.

Taidemuseo Holvin ikkunassa on yksi taideteos, jonka tekijöistä ei ole esillä tietoa. Kauppakadun puoleisessa näyteikkunassa on vielä nyt jouluinen koristelu, mutta kuulen lipunmyyntitiskiltä, että pian esillepano muuttuu; museon työntekijät ovat luoneet tämän teoksen ja vaihtavat somistusta mielensä mukaan. Kiitos siitä museon omille anonyymeille taiteilijoille!

Hautausmaiden joulurauhaa

2011-12-25T11:53:00.000+02:00

Tänä vuonna ei jouluaaton kävelyllä narsku lumi. Jyväskylän joulu on niin haurasta lumipeitettä, jäälaikkuja, kuuraa kuin paljasta, kohmeista maata. Viitaniemen ja Nisulan rajamaastossa omakotitalojen piha-alueilla näkyy sekä vihreää että valkoista. Tuomiojärveä suojaa jääpeite vain paikoin aivan rannassa. On aika luontevaa toivottaa tuntemattomille, harvalukuisille vastaantulijoille Hyvää joulua.

Kävelymatkalla Lohikosken taa on hyvää aikaa katsella reitin varren kotien jouluvaloja ja ulkotulia, ennen kuin pääsen sytyttämään omat kynttiläni Lahjaharjun hautausmaalla (entinen Jyväskylän maaseurakunnan Seppälänkankaan hautausmaa).

Vaikka lunta on Lahjaharjun hautausmaan kankaalla vain hiven siellä täällä, on kynttilälyhtyjen meri silti yhtä vaikuttava kuin ennenkin. Ihmisiä lipuu edesmenneiden läheistensä haudoille tasaisena virtana, joku pysähtyy sytyttämään kynttilänsä muualle haudattujen graniittimuistomerkille.

Kivipaasien juurella on jo niin täyttä, että useampikin kynttilälyhty on sytytetty viereisten tuijien juureen. Joulun lämpö tiivistyy.

Yleensä Lohikoskentien vartta ei ole niin mukava kävellä vilkkaan autoliikenteen vuoksi, mutta nyt autot soljuvat melko harvakseltaan ohitse, kun kävelen Taulumäelle ja juhlavalaistun kirkon ohitse.

Astun Vanhalle hautausmaalle siunauskappelin portista. Karjalaan jääneiden muistoa kunnioitetaan muistomerkin edessä lukuisin kynttilöin ja esimerkiksi Jyväskylän seudun Suojärveläiset Ry on jättänyt seppeletervehdyksen. Menetetty kotiseutu ja sodan muistot eivät ole unohtuneet vuosikymmentenkään jälkeen.

Myös Vanhalla hautausmaalla on yhteismuistomerkki, johon voi sytyttää kynttilän esimerkiksi toisaalle haudatuille läheisille. Sankarihaudoilla neljä sotilasta on vartiossa. Muistomerkin takana, kumpua kiertävällä kehällä on myös Tuntematon sotilas saanut muutaman kynttilälyhdyn kivilaattansa viereen.

Kello 18 sankarihaudoilla suoritetaan vahdinvaihto. Katse eteen päin! Ojennus! Muistomerkkiä vartioineet sotilaat rynnäkkökivääreineen poistuvat paikaltaan. Tilalle kunniavartioon astuvat uudet lumipukuiset vartiosotilaat, jotka eivät nähdäkseni kanna asetta.

Kävelen hautausmaalta autioituneeseen Jyväskylän keskustaan. Old Bricks on juuri avannut ovensa niille, jotka kaipaavat lämmikettä, seuraa tai edes oleskelua samassa tilassa muiden kanssa iltana, jolloin tulisi olla maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Kauppakadulla Kompassin yllä loistaa tähti. Joulurauhaa.

Rantarauhaa Hangossa

2011-12-18T20:00:00.000+02:00

Joulukuinen päivä huviloiden Hangossa. Kävelen Appelgrenintietä ja hidastan askeleitani, kun ohitan upean villan toisensa jälkeen. Monikohan niistä on talvilevolla? Toivottavasti useimmissa on asukkeja myös talvella.

Hangon kaksitorninen Casino (1879) näyttää uljaalta säässä kuin säässä. Talvimatkalaisen kohtalona on, että rakennuksen ovet eivät aukea, vaikka nurmikko on taatusti nyt aivan yhtä vihreä kuin kesällä.

Rantahietikko Casinon edessä ei ole tietävinäänkään, että nyt on joulukuu. Edes pienen pientä jäätä tai hyhmää ei näy. Iloitsen siitä, että aurinko pilkahtelee oikulliselta taivaalta.

Voisi melkein luulla, että kalliolla rantaa vartioiva painava tykki olisi ampunut ystävällistä valoa yläilmoihin, piristämään muutoin harmaata päivää.

Jalkani johdattavat minut kuin itsestään Itälahden itäiseltä laidalta alkaville Puistovuorille, pitkin Rakkauden polkua (ent. Lemmenpolku tai kihlajaispolku), joka on useimmissa kohdissa sen verran kapea, että sitä voisi olla vaikea kulkea käsi kädessä. Vaan tarkoitus lienee, että kulkija malttaa pysähdellä armaansa kanssa...

Männynneulasten peittämässä maassa on merkki siitä, että joku lemmenpari on täällä kulkenut; G&J:n jäljiltä löytyy koukeroilla koristettu laatta. Asetan askeleeni varovasti, kun laskeudun kaiteen ympäröimälle hiidenkirnulle. Onneksi kalliot eivät ole nyt jäiset, ainoastaan märät. Pysähdyn bunkkerin viereen hengittämään meri-ilmaa ja katsomaan horisonttiin. Täällä on tilaa.

Rakkauden polku mutkittelee eteenpäin. Nyt kuivan uoman ylittävän puusillan kaiteessa on teinien tussittamia lemmenviestejä. Jag elskar Dig!

Laskeudun tuulisilta kallioilta kivirappusia alas. Vasemmalla puolellani pitkä kallioseinämä on lähes kauttaaltaan sammalen peitossa, kuin sammalmuuri. Polku muuttuu pikkutieksi ja huomaan sen ympärillä lukuisia linnunpönttöjä. Niitähän on tiheässä kuin lomamökkejä leirintäalueella. Tässä taitaakin olla lintujen lomakylä.

Jatkan matkaa Långsandan kävelytietä pitkin, kohti Kolavikenin toista laitaa ja Neljän Tuulen Tupaa. Jännittää, tuleeko taivaalta kohta sadetta vai ei.

Pitkältä näyttävä rantapolku sujahtaa nopeasti, onhan sen varrella katseltavaa. Oikealla puolella pilkistävät mäntyjen lomasta isot ja pienemmät rantahuvilat, vasemmalla hiekkarannan tuolla puolen velloo meri. Seuraan tovin katseellani suurta rahtilaivaa, joka on juuri lähtenyt Hangon satamasta ylittämään Itämerta.

Pääsen kuivana kesäkahvila Neljän Tuulen Tuvalle, joka on tietenkin talvilevolla, luukut kiinni. Tuvan mantereen puoleisen päädyn kukkalaatikoissa sinnittelevät vielä rosmariini, timjami ja persilja aivan vetreinä. Ihan totta, nyt on joulukuu!

Mietin, onko rantakallion vakaa pyöreä kivipöytä ollut paikallaan jo Mannerheimin omistaessa kahvilan, vai onko se uudempi tekele. Joka tapauksessa, nerokas ratkaisu, sillä heppoisat muovikalusteet eivät tuulten armoilla kauaa pysyisi. Aallot lyövät yhä tuimemmin rantakallioihin, joten on aika lähteä takaisin Hangon keskustaa kohti.

Juuri silloin alkaa armoton raekuuro, joka muuttaa maiseman yhtäkkiä. Valkoiset rakeet täplittävät maan valkoiseksi. Edelläni kulkenut pariskunta siirtyy puiden katveeseen odottamaan kelin rauhoittumista, minä nyöritän hupun kiinni ja jatkan matkaa.

Aivan kuin joku olisi ropsauttanut ison pussillisen raesokeria Hangon ilmatilaan! Tällä kävelytiellä löytyy sekä hyvin pientä että isoa katsottavaa...

Raekuuro on ohi muutamassa minuutissa ja tuulikin alkaa laantua. Hetken ajan aurinko valaisee taas aaltoja ja Långsandan raesokerin kuorruttama hiekka näyttää aivan epätodelliselta. Pysähdyn katselemaan katselen edessäni etelään avautuvaa merta. En osaa edes kuvitella, millainen tämä ranta on kesäaikaan. Nyt maisema on kuin yksin minun, ja äänet vain luonnon ääniä.

Hangon keskustaan palattuani alkaa iltapäivän hämärä; pihavalot alkavat jo valaista. Kurkistan sisäpihalle, jolla näyttää aivan joululta, vaikka lumi puuttuukin.

Kuljen Bulevardia, kun sadepisarat alkavat pitää seuraa. Taitaa olla jo aika mennä toviksi lämmittelemään... Suuntana tietenkin Alan's Café, ja kohta edessäni on kuppi kuumaa sekä ihana tuore sämpylä. Antaa hämärän laskeutua.

Turku: sävyjä, värejä ja muotoja

2011-12-13T23:54:00.003+02:00

Pimeys laskeutuu Turkuun, valot syttyvät. Tuomiokirkon joulukuusi näyttää läheltä muhkealta, mutta pieneltä kauempaa, kun kuusipuuta vertaa kivikirkon korkeaan torniin.

Kiviseiniä ei valo läpäise, mutta Brahenpuistossa, aivan kirkon vieressä, hohtaa valo omalaatuisen rakennuksen sisäpuolelta. Aivan kuin siinä olisi jättikokoinen lyhty.

Hunajakenno on Reino Koivulan suunnittelema Pimeyden kota, toinen kahdesta marras-joulukuussa pimeyttä valaisevasta teoksesta, jotka ovat osa Pimeyden 876 sävyä -teossarjaa. Vastarannalla häämöttää Kokka, veneen puolikasta muistuttava teos. Niiden sisälle pääsee visiitille vain iltapäivisin.

Kävelen tois puol jokke, pois Turun vanhasta keskustasta. Rantakadulle välkehtii kirjaston pihalta toisenlaista valoa, joten astun portista sisälle. Miina Äkkijyrkän lehmäveistoksen takana seinällä välkehtivät elävät kuvat, Pimeät otukset, Turun Anikistien eri taiteilijoiden teokset niin väreissä kuin mustavalkoisina.

Mikä mainio valkokangas yötaiteelle! Tämäkin teos on Pimeyden 876 sävyä -teossarjaa. Sävyjä alkaa löytyä heti lisää, kun laitetaan valoja peliin...

Seuraavana päivänä kapuan takaisin Turun taidemuseolle, onhan suuri Carl Larsson -näyttely nähtävä. Museon edustan suuressa joulukuusessa välkehtivät valojen lisäksi lukuisat eriväriset heijastimet ja mitä erilaisimmat käsintehdyt joulukoristeet, joita navakka tuuli ei ole onneksi vienyt.

Vasemman oven suoraselkäistä, pitkää kahvaa lämmittää iloinen, raidallinen neulegraffiti.

Mutta voi, tämä ovi on lukossa, eikä siitä voi astua taidenäyttelyyn.

On siis käytettävä oikeanpuoleista ovea, josta astuakseen on otettava äreän oloisesta kissapedosta tukeva ote keskeltä selkää.

Aika huima ovenkahva! Tervetuloa Turun taidemuseoon...

Carl Larsson -näyttely on juuri niin hienoa katseltavaa kuin voi olettaakin. Aluksi esitellään Larssonin maalauksia Ranskan ajoilta, sitten ovat edessä postikorteista ja julisteista tutut ja tunnelmalliset kotimiljööt ja läheiset ihmiset ihka aitoine väreineen, sekä tummempisävyiset kuvitustyöt.

Taidemuseolta Aurakatua alas kävellessä voi oikealla huomata yllättäen Lenin-patsaan, lahjan Leningradin kaupungilta. Kauniimpaa katsottavaa löytyy patsaan takaa upeasta jugendtalosta, jonka lasimaalauksin koristeltu ovi olisi mukava nähdä sisältäkin päin, mutta ovi on visusti lukossa.

Aurajoelta Yliopistonkatua reunustaviin kortteleihin saakka on levittäytynyt Kortteligalleria-teossarja, jonka myötä jokaisella näistä kortteleista on oma tunnusteos. Torin kulmilta löytyvät kivitalojen seinistä esimerkiksi Pyöriäinen (yllä; Jenni Tuominen) ja Mehiläispesä.

Brahenkadulla vastassa on kenkäliikkeen edustalla yksinäinen kenkä, joka ei näytä olevan matkalla minnekään. Ehkä en minäkään sinänsä ole, kunhan kuljeskelen...

Risteilen katsastamassa muutamia Kortteligallerian taideteoksia, kuten Jalohaukka ja Sirius. On kiva ajatella, että korttelilla on nimi. Kiitos Carl Ludvig Engel nimistä ja Meiju Niskala & co siitä, että teokset ovat nyt paikallaan!

Kävelen vielä takaisin toiselle Pimeyden kodalle katsomaan, miltä se näyttää päivänvalossa.

Aurajoen rantamaisemaan istutettu Kokka (Simo Helenius) on todella veneen kokan muotoinen kota. Kello ei ikävä kyllä ole vielä kahta, joten en vieläkään pääse kokkakotaan sisälle.

Vanhalla Suurtorilla, Brinkkalan talon edustalla, päivystävät joulumyyntikojujen rivistöt ja ostos- sekä katselu- ja hypistelykansa liikkuu hitaasti mukulakivillä. Joulupukki on istahtanut muusikoiden sekaan, taitaapa itsekin osallistua musisointiin.

Pujahdan portista vilkkaalle sisäpihalle. En voi kulkea partiolaisten puuropadan ohi pysähtymättä. Riisipuuro kanelin kera on kerrassaan mainio kävelijän eväs, ja jälkiruuaksi tietenkin jouluisasti maustettu bratwurst Suurtorin puoleisesta kojusta. Hetkinen, juuri samat herkut nautin viime vuonnakin! No, tämä olkoon kävelyn henkilökohtainen uusperinneosuus.

Minä tulin tänne kulttuurikävelemään. Kiitos Turku 2011!

Pieni itsenäisyyskävely

2011-12-06T23:55:00.000+02:00

Taivallan Jyväskylän keskustaan, kun sinervä hehku jo loistaa ohittamieni talojen ikkunoista. Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotto on jo alkanut, onhan kello liki iltaseitsemän. Harvemmassa akkunassa loistaa kaksi kynttilää, monessa sentään sähkökynttelikköjä.

Suomen käsityön museo, Kauppakatu 25, juhlii sekin itsenäisyyspäivää. Kristallikruunujen loisteessa on koolla varjovastaanotto, nukketaiteilijoiden loihtimin vierain.

Kutsuja isännöi vielä Tarja Halonen puolisonsa Pentti Arajärven kanssa. Nahkafrakissa on mielestäni Jorma Uotinen eikä suinkaan Urho Kekkonen, kuten joku ohikulkija taannoin arveli.

Sofi Oksanen on myös nukkevastaanoton kunniavieraiden joukossa. Suomen Nukketaiteilijoiden taiteilijat ovat Linnan juhlissaan tehneet tarkkaa työtä!

Jätän juhlatamineiset vieraat nauttimaan pöydän herkuista, seurustelusta ja mieskuoron selvästi reippaasti kajauttamasta musiikista ja nousen Kilpisenkatua kohti Harjua. Heti kulman takana, Kilpisenkadun puolella valkoinen kerrostalo on jo juhlavalaistuksessa; joka ikisen parvekkeen reunaa koristavat valoköynnökset.

Harjun uuteen uskoon korjattujen Neron portaiden alapäässä kivimuurin päällä kutsuvat porraskävelylle yksinäiset myrskylyhdyt, mutta itse portaat on perinteiseen tyyliin valaistu ulkotulin, yksi jokaisella askelmalla.

Ulkotulivalaistus on partiolaisten järjestämä, jo ties kuinka monetta kertaa. Kuinka mukavaa, että Harjun pimeyttä valaisee myös ohut, tuore lumipeite...

Portaita kulkevat saavat myös pohdittavaa, jos malttavat pysähtyä lukemaan kehyksiin ripustettuja ajatuksia. Anna meille / meidän jokapäiväinen / rohkeutemme / viisautta kulkea / oikeaan suuntaan, / ymmärrystä / olla liikkeellä ja / pysähtyä / oikeaan aikaan. (Pia Perkiö).

Harjun portaiden huipulle päästyäni tervehtivät kynttiläpolun päätteeksi vielä partioliikkeen isän, lordi Baden-Powellin sanat: Vaella ryhmässä, mutta kun pääset huipulle, istahda alas yksin, ja anna aikaa ajatuksille. Kun tulet takaisin alas, huomaat, että olet kuin uusi ihminen, ruumiiltasi ja hengeltäsi.

Kiitos partiolaisille juhlavalaistuksesta ja itsenäisyyspäivän ajatuspolusta!

Turku: neliskanttista taidetta - BOX

2011-12-05T23:30:00.000+02:00

Turku ei ole vielä talviasussa, kun lähden etsimään kaupungin keskustasta neliskanttista kadunvarsitaidetta. Kaksikymmentäviisi perusharmaata sähkökaappia on saanut koristuksekseen BOX-teossarjan taidetta kulttuuripääkaupunkivuoden kunniaksi.

Teosten takana ovat taiteilijat Kati Immonen ja Minna Maija Lappalainen; BOX on Turun taiteilijaseuran tuottama, yhteistyössä Turku Energian kanssa. Puolalankadun ja Yliopistonkadun kulmauksessa, kävelykadun puolella sähkönjakokaapin kyljessä voi tarkastella upeita vihreitä kaakeleita, lukea tiilenpäitä tai

etsiä syksynpunaisten villiviinien lomasta kurkistavia ikkunoita. Kävelen seuraavaksi Yliopistonkadulta Aurakatua ylös Taidemuseolle, mistä pitäisi löytymän kaksi taidekoristeltua sähkökaappia.

Hauska, mitä erilaisimpia hauveleita ikuistanut "Koiratapetti" koristaa sähkönjakokaappia Taidemuseon massiivisten kiviportaiden vasemmalla puolella. Kaappiteoksia pitäisi kuitenkin olla näillä tienoin kaksi, joten kierrän museota ympäröivän puiston ja etsin toista, tuloksetta. Poikkean lopulta museoon kysymään, onko siellä tietoa toisesta koirakaapista.

No ei ole, mutta kärsivällinen lipunmyyjä etsii netistä muistamani listauksen taidekaapeista ja paljastuu, että molemmat teokset ovat teemalla "tapettikuvio puistossa käyvistä koirista". Vasta sitten hoksaan, että kaksi ihan vierekkäin olevaa, samalla idealla koristeltua sähkökaappia ovat erillisiä teoksia! Jaahas. Lohdutukseksi pysähdyn museon viehättävään Victor-kahvilaan, erinomaisen tuoreen kanelipullan houkuttamana. Täällä neliskanttimuoto löytyy ikkunan lumihiutalekoristeesta.

Valun Aurakatua alas kohti toria. Seuraava BOX-teos löytyy aivan torin yläpuolella, läheltä ortodoksikirkkoa - kulmauksesta jossa aikoinaan sijaitsi vuonna 1920 perustetun Turun yliopiston (siitä kadun nimi) käytössä ollut, entisen Phoenix-hotellin rakennus. Siihen saakka, kunnes rakennus vuonna 1959 purettiin. Talvisilla vanhoilla valokuvilla leikittelevä teosta ei ole kiinnitetty vain sähkökaapin molemmille pitkille sivuilla, vaan myös kaapin harjalle.

Torin yläpuolen maisemia pääsee tarkastelemaan seuraavassa valokuvateoksessa, joka on Yliopiston- ja Kauppiaskadun kulmassa. Nämäkin kaksi jakokaappia kannattaa katsastaa molemmilta puolilta. On mielenkiintoista nähdä, miten seutu on aikojen saatossa muuttunut.

Suuntaan seuraavaksi Aurajoen rantaan, Läntiselle Rantakadulle. Ylläoleva lahjalaatikko ei suinkaan ole BOX-teos, vaan kauppaliikkeen viehkon epäkaupallinen mainoskyltti...

...ja Linnankadun kirjaston viereisellä aukiolla Torikokous-mielenilmausteltan seiniä vasten taas piristetään ohikulkijoita ylistyskylteillä: YOU ARE GREAT / Sinä olet UPEA.

Rantakadun ja sitä risteävien katujen kulmauksissa on useampikin läheisten rakennusten koristekuvioilla tuunattu sähkökaappi. Poikkean rannasta hetkeksi kaupungintalon ja matkailuinfon edustan pihakulmaukseen, missä arkkitehtiopiskelijoiden Pudelma-paviljongin ympärillä on peräti kolme sähkökaappiteosta. Ensimmäisessä komeilee Suomen Joutsen -aluksen hahmo,

toisessa Turun linna ja kolmannessa kirmaavat Paavo Nurmet. Vasta läheltä katsoessa hoksaa, että kaikkien näiden varjojen takana on jäkälätausta!

Korttelin verran ylempänä, torin laidalla ja Svenska Teaterin seinustalla on klassisempaa taidetta, alas vajonneita pylväiden ornamenttikoristeita.

Palaan takaisin Aurajoen rantaan. Täältä löytyy vielä jokunen BOX-teos, kuten tämä kasviaiheinen työ.

Palaan kävelysiltaa pitkin joen eteläpuolelta tyhjin toimin, etsittyäni teatterin nurkilta sähkökaappiteosta (joko en vain nähnyt sitä tai sitten se on otettu pois). Olisiko tässä harmaassa sähkökaapissa kenties ollut BOX-teos? Joka tapauksessa, taiteeton sähkönjakokaappi näyttää aika aneemiselta tämän kävelyn jälkeen...

25 sähkökaappiteosta ei ihan tullut täyteen... Ei se mitään. On aika lepuuttaa silmiä pyöreämmissä muodoissa. Katutaidekävelyn päätteeksi astelen Cafe Artin kahvikeitaaseen nauttimaan täydellisen taiteellisen ja upean makuisen kahvin, jonka pinta on kuin siveltimellä koristeltu ja maku samettia.

Saarijärvi: Julmat lammit

2011-12-02T00:30:00.000+02:00

Saarijärven Julmat Lammit -luonnonsuojelualueen retkeilypolun aloituspisteessä Kokkolantien varressa huomautetaan topakasti: Polku on erittäin vaativa. VARO JYRKÄNTEITÄ! Kulku omalla vastuulla. Siis ihan hyvä, että maa ei ole jäässä tai lumipeitteinen, vaikka tänä marraskuisena aamuna on pakkaskeli.

Kolmen kilometrin mittainen reitti on merkitty erittäin hyvin maalimerkein. Hyvin pian edessä on ensimmäinen julma lampi, jota voi katsella vaikka kallion reunalle rakennetulta näköalapaikalta, kaiteen takaa.

Sieltä puunjuurakkojen juovittama polku kapuaa ylös harjanteelle ja laskeutuu sieltä jyrkästi alas rinnettä. Tämä ei tosiaan ole tyypillinen kepeäkulkuinen luontopolku, vaan hienoa ja vaihtelevaa maastoa.

Laskeudun jyrkkiä puurappusia alas. Oikealla siintää pitkulainen lampi, jonka pinta on tuskin havaittavasti jäässä. Ajattelen: alkutalven päivän vähäiset valoisat tunnit on käytettävä hyvin... Tällaista keliä on niin harvoin!

Aamukymmenen maissa liikkeellä ei ole vielä muita, joten saan nauttia nousevan auringon seurasta ja maisemista pakkasaamun hiljaisuudessa. On hyvää aikaa kumartua katsomaan vaikka yön jäljiltä huurteisia puolukanvarpuja

tai torvijäkäliä, enkä muista ennen nähneeni tätä kaunista punakoristeista (jälkiselvitys: punatorvijäkälä), jota löytyy toisen lammen kalliolta. Lammen tummaa, ohutta jääpeitettä koristavat valkoiset lumiviirut, jotka näyttävät melkein siltä kuin joku olisi luistellut lammella.

Aamuaurinko maalaa vähitellen lisää vihreän ja kullan sävyjä esiin. Ohitan hassun, pienen pyöreän metsälammen, joka on kuin vedellä täyttynyt ja sammaloitunut kraateri. Lopulta saavun retkipolun päähän, katetulle nuotiopaikalle männikön keskellä.

On aikamoisen mukavaa tehdä tulet ja istuskella penkillä kaikessa rauhassa, siemailla mukista evästeetä ja ajatella vaikka sinisiä ajatuksia. Tästä ei ole kiire mihinkään.

Käyn vielä rannassa kelluvalla laiturilla katsomassa kirkasta, julmaa lampea, jonka pinta ei värähdäkään.

Vastarannalta kuulen jo ääniä; en olekaan enää ainoa näitä lampia kiertävällä polulla. Kanervikko kimmeltää kuuran sulaessa, kun päivä etenee pidemmälle.

Lammen toisessa päässä riite peittää vettä. Auringon säteet eivät ole yltäneet tänne saakka.

Julmia Lampia kiertävä polku on maalimerkkien lisäksi merkitty myös sinivalkoisilla Runebergin eräpolku -tolpilla, onhan reitti osa noin 12 kilometrin pituista Runebergin erä- tai luontopolkua, joka kulkee Kolkanlahden alueella.

Polku palaa takaisin lähtöpaikkaa kohti kallioita pitkin ja saapuu jyrkänteelle, joka viettää kohmeiseen lampeen. Naava roikkuu suurina töyhtöinä kallion reunan puussa.

Pieni suo nukkuu. Vastapäisen kallion laella on näköalapaikka, jolta katselin maisemia ihan alkumatkasta. Nytpä näen, miten korkealla olin.

Loppumatkasta polku poikkeaa vehreään, kosteampaan maastoon. Aurinkoraukka ei osaa nousta yhtään korkeammalle edes keskipäivällä...

Vesala ja luontopolku

2011-11-26T18:49:00.001+02:00

Saavun Vesalaan, joka on Jyväskylän seurakunnan omistama leirikeskus 15 km Jyväskylästä länteen, eli löytyy Keuruulle johtavan valtatie 23:n varrelta. Vesalan laajalta alueelta löytyy myös parin kilometrin pituinen luontopolku. Parkkipaikalta viitta ohjaa Hiljaisuuden polulle, pikkutielle, joka johdattaa läheiselle Riihikirkolle.

Riihikirkko on tehty ihan oikeasta riihestä, joskin ikkuna-aukkoja on seiniin puhkottu reilusti, jotta luonnonvaloa riittäisi kirkkokansalle.

Koska riihikirkon ovi ei hievahdakaan kokeillessani takorautaista ovenkahvaa, päättelen että sisälle pääsee vain tilaisuuksien aikana. Sivuikkunasta näkee kuitenkin osan "alttaritaulusta": suurista päätyikkunoista näkyy Vähä-Vesanka -järven maisema.

Myös kirkon eteen pystytetty suuri risti on harmaantunut riihen seinien väriseksi. Katson veden äärellä auringon hetkeksi kultaamaa vastarantaa ja seuraan sitten kapeaa polkua takaisin leirikeskukselle, ohi kodan. Vesala on tuttu paikka esimerkiksi monille rippikoulun käyneille jyväskyläläisille, joille Rysä, Nuotta ja Verkko merkitsevät kalastusvälineiden lisäksi leirikeskuksen rakennuksia.

Lähden seuraamaan luontopolulle johtavia viittoja, kohti Syvälahtea. Hirsiseinäisen Rysän jälkeen on mukava laskeutua järven rantaa seurailevalle kävelytielle ja kuunnella hiljaisuutta. Ihan kohta on kuitenkin kavuttava jyrkkää rinnettä ylös.

Rinteen päällä on aikoinaan Seurakunnan Siniset -partiolippukunnan käytössä ollut partiomaja. Nyt majalla ei ole ketään, vaikka on viikonloppu! En siis pääse tiedustelemaan, ketkä paikkaa nykyisin käyttävät. Kenties nimeä vaihtaneen Seurakunnan Siniset -lippukunnan seuraaja, Siniset Samoojat?

Laskeudun takaisin rantaan ja jatkan matkaa kohti Syvälahtea, vaikka vasemmalle nousisi houkuttelevia polkuja. Lahden päässä on päätettävä, menenkö suoraan luontopolulle vai vasta kohta. Aurinko on jo alhaalla, mutta päätän tehdä ensin pienen kierroksen Syvälahden niemessä.

Laskevan auringon värjäämät pilvenhaituvat heijastuvat upeasti järven pinnasta. Polku tuo minut lähelle niemen kärkeä, kumman oloiseen kuusikkoon.

Pähkin hetken, mikä kuusikossa tuntuu niin oudolta. No se, että kuuset kasvavat viivasuorissa riveissä ja niiden alaoksat on karsittu, joten kuusikoksi tämä on aivan liian valoisa...

Niemen toiselta laidalta löytyy alueen toinen riihi - ei aavistustakaan, missä käytössä - ja ilta-auringon suuntaan katsova laavu. Lähden palaamaan luontopolun lähtöpaikan suuntaan, sillä valon määrä hupenee koko ajan. Viereisen punaisen mummonmökin pihapiirissä opettelevat nuoret sinihuiviset partiolaiset halonhakkuun taitoa. Ehkä he ovat tulossa tekemään illaksi tulet laavulle.

Löydän merkityn luontopolun lähtöpisteen Vesalantien varresta. Kangasmetsään suuntaava polku on aito kapeahko metsäpolku, jota on mukava kulkea.

Paikoin polku-ura levenee ja muutenkin huomaa, että nyt ei olla luonnonsuojelualueella; ympärillä on talousmetsää. Huomaan nopeuttavani askeleitani, sillä alkaa jo uhkaavasti hämärtyä.

Polun varressa on luontorasteja, joiden opastauluissa kerrotaan mm. puustosta ja eläimistöstä, mutta aika on ikävä kyllä tehnyt monellekin opasteelle tehtävänsä. Osa opasteista on kunnossa, mutta joistakin selostukset ovat joko kokonaan tai osittain tuhoutuneet.

Metsästä, yhden kerran hiekkatien ylitettyään, luontopolku saapuu hakkuuaukealle, missä painan pipon paremmin päähäni. Tuuli tuntuu korvissa, kuivat heinät kahisevat ja kaartuvat tuulessa jaloissani. Tunnen lähestyvän talven, vaikka lunta ei näy.

Hakkuuaukean jälkeen polku käy metsän puolella ja nousee sitten kankaan poikki kulkevalle Neulakankaantielle, jota pitkin suurin osa loppumatkasta sujuu. Auringonlasku on maalannut taivaalle yhä lisää värejä.

Luontopolun reitti kääntyy lopuksi hiekkatieltä oikealle, missä polulla on yhä hämärämpää, puiden väliin tehdystä aukosta huolimatta. No, olen jo hyvin lähellä Vesalan leirikeskusta, joten valon vähyys ei haittaa. Tähän vuodenaikaan saa olla tarkkana, että ei tule lähdetyksi liikkeelle liian myöhään, sillä metsässä ei saisi koskaan olla kiire! Ensi kerralla otsalamppu mukaan kaiken varalta?

Imatra: Mellonlahden luontolenkki

2011-11-22T20:26:00.001+02:00

Imatran Mellonlahden luontolenkki alkaa Kruunupuistosta upean Valtionhotellin vierestä, jonka linnamaisia yksityiskohtia on hauska tarkastella vaikka kiertämällä vuonna 1903 valmistuneen, Suomen senaatin rakennuttaman jugendhotellin ympäri. Hotellin suunnitteli arkkitehti Usko Nyström, joka käytti mielikuvitusta mm. ripotellessaan ulkoseiniin mitä erilaisimpia ikkunamalleja. En ole koskaan edes yrittänyt laskea, kuinka monta erinäköistä ikkunaa hotellista löytyy.

Luonto pilkottaa hotellin seinistä sekä graniitin muodossa että pääsisäänkäynnin viereisestä seinäreliefistä, johon on arvatenkin tyylitelty kosken suuta. No niin, takaisin itse reitille Imatrankosken luonnonuoman varteen.

Imatrankosken lähes rutikuiva uoma näyttää rajun rujolta hurjine kallolohkareineen. Korkean sillan takaa erottuva pato on niin suuri, että on vaikea kuvitella, miten huimalta Vuoksen täysin vapaana kuohunut vesi on mahtanut näyttää ennen kosken patoamista.

Rantapenkereen varren kallioiden ja kivien kohdalla kannattaa hidastaa askeliaan, sillä visiiteistä on jätetty muistoksi lukuisia mielenkiintoisia kaiverruksia. Paikalla on poikennut esimerkiksi Brasilian kuningas Pedro II, mutta kuuluisin Imatrankoskea ihailemaan matkanneista vieraista oli Venäjän keisarinna Katariina Suuri vuonna 1772.

Aurinko lähes häikäisee silmiä hetken, kun saavun kosken uoman partaalla olevalle huvimajalle. Valoilmiötä ei kuitenkaan kestä kauan, onhan marraskuu.

Reitti ohittaa Imatran kesäteatterin talvehtimassa olevan katsomon ja laskeutuu lähemmäs koskiuoman alajuoksua, missä Vuoksen pinta on matalalla. Vuoksi laskeutuu tähän tasoon nyt viereistä voimalaitoksen kanavauomaa pitkin.

Päättelen, että taidan kävellä nyt Vuoksen muinaisuoman pohjalla, koska polun viereiset kivet näyttävät aivan vesistön pohjakivikolta. Rantaa myötäilevän hiekkatien varrelta löytyy reitin rastipisteitä, mutta vailla opastetauluja. Täällä pitäisi kuljettaa mukana opasvihkosta, joita saa Imatran nettisivujen mukaan lainata mukaan useammastakin paikasta (itselläni tärppäsi vasta kirjastolla). A4-kokoinen vihkonen ei kuitenkaan ole näppärää kävelyseuraa, joten kuljen tekstittämätöntä reittiä.

Mikä ihme on tämä pieni "metallinappi" luonnonkiven kyljessä? Paljon isompia mötiköitä löytyy erityisesti yhden vanhan koivun kyljestä: lukuisia pahkoja.

Reitti ohjaa minut kohti Kuukansaarta ja Honkasaarta, jotka eivät ole olleet enää oikeita saaria pengertien rakentamisen jälkeen. Vuoksen puolella lepää hiljainen mattolaituri, tuonnempana etenee hitaasti yksinäinen kalastaja. Vuoksesta erotetulla Mellonlahdella on kalastus kielletty.

Reittimerkit eivät tässä kohtaa opasta, mutta onneksi otin lähtiessä kameraan kuvan myös lähtöpaikan kartasta ja siitä selviää, että täällä pengertien päässä on syytä tehdä täyskäännös ja palata takaisin päin jatkamaan Mellonlahden luontoreittiä.

Entisen Honkasaaren kohdalla on pieni harjanne ja penkki levähtämistä varten. Poikkean pengertieltä kävelysiltää pitkin Kuukansaareen, jonka pienellä laavulla voisi tehdä tulet - mikäli polttopuita sattuu olemaan mukana, sillä puuhuoltoa ei paikalla ole. Melko siisti huussi kuitenkin löytyy. Seuraan ex-saaren polkuja takaisin aidolle mantereelle, missä polku kaartaa vasempaan.

Mellonlahti näyttää uinuvan marraskuista unta. Venerannassa mies kampeaa yksin venettä talvisäilytysasentoon. Käyn tiedustelemassa, kelpaisiko apu, mutta onnistuu kuulemma hyvin ihan itse. Kun olen takaisin polulla, kuulen veneen rojahtavan takaisin alkuasentoonsa. Ei väkisin...

Oikealle jää korkea kuusien muodostama aita harjanteella. Kapuan rinnettä ylös ja kohta jyrkästi puurappusia alas rantaan. Täällä olisi pari merkittyä rastia - mistähän on kyse? Arvaan, että kenties kapean, lähes kuivan puron uoman pienistä ja ahkerasti pulputtavista lähteistä, jotka pitävät pienimuotoista vesimeteliä. Puusilta ylittää puron uoman ja polku tuo minut asvalttitien varteen.

Mellonmäen näköalat houkuttavat, joten ylitän tien Hevosmiehenkadulle, mistä sinisiä maalimerkkejä jälleen löytyy. Pikkutie tuo minut vähitellen mäen huipulle yli 100 metrin korkeuteen, mutta se ei riitä; parhaat näköalat saa kiipeämällä puiseen mäkihyppytorniin.

Etäältä erottuu savu- tai höyrypilviä; rakennuskompleksi piippuineen on Venäjän puolella sijaitseva Svetogorskin tehdas. Tässä tajuan, kuinka lähellä itärajaa nyt seison.

Kun käännän katseeni oikealle, on edessä silmänkantamattomiin loppusyksyistä Venäjän metsää. Mäkihyppytorni huojuu hieman tuulessa ja pitelen kaiteesta huolellisesti kiinni, kun laskeudun tornista alas. Joskus Mellonmäellä vielä lasketeltiin, nyt paikka vaikuttaa hylätyltä. Mellonmäen päällä luontolenkin päätepisteessä oleva laavukin on kärsinyt vaurioita aikojen saatossa. Laskeudun metsäpolkuja pitkin alas ja päättelen pääseväni autotien vartta helposti takaisin Kruununpuistoon.

Olen jo aika lähellä Valtionhotellia, kun huomaan kävelytien oikealla puolella heinikossa, takiaispuskan vieressä vanhan kivipylvään.

Astun lähemmäs ja paljastuu, että kyseessä on Ruokolahden ja Joutsenon vanha rajapyykki. Kiva, että tätä osaa Imatran historiasta ei ole hävitetty. Imatran taustalla on pääosin itärajan taaksen jäänyt Jääsken kunta, jonka rahoilla perustettu Imatran kauppala syntyi naapurikuntien maista 1948 ja siitä tuli kaupunki vasta 1971. Kun ajattelen matkailusuosiosta pitkään nauttinutta Imatrankoskea, olisin luullut Imatran olevan kaupunkina paljon vanhempikin.

Marraskuussa, kun luonto viettää tietynlaista hiljaiseloa, Mellonlahden luontolenkki tuntuu ehkä enemmän rakennetun luonnon lenkiltä, mutta mukava kävelyreitti joka tapauksessa.

Imatra: Muinaisuoman luontopolku

2011-11-21T00:05:00.000+02:00

Ei uskoisi, että olen nyt Suomen ensimmäisellä luonnonsuojelualueella, jonka vahvisti peräti Venäjän tsaari Nikolai I - ympäristönsuojelija siis. Olen Imatrankoskella kahdella tapaa: Imatran keskustaksi nimetyssä kaupunginosassa sekä sähköntuotantoon padotun Vuoksen uoman äärellä. Imatran kuuluisinta koskea ympäröivä Kruununpuisto perustettiin luonnonsuojelualueeksi jo vuonna 1842, jotta tämän Suomen vanhimman matkailunähtävyyden ympäristö pysyisi turvassa. Koski itse koki kuitenkin myöhemmin muodonmuutoksen. Muinaisuoman polku kulkee Voimalaitoksen niemellä (kuvassa vasemmalla), joka oli sekin joskus Vuoksen pohjaa.

Muinaisuoman luontopolku on merkitty maastoon sinisin käpy- ja maalimerkein ja se alkaa voimalaitokselle virtaavan kanavan puolelta. Alkuperäistä luonnonuomaa saa ihastella veden täyttämänä vain koskinäytöksissä. Alkuun voimalaitoksen vieritse kulkevalla reitillä kerrotaan rastitauluissakin voimalasta, kunnes pääosaan nousee alueen vapaa luonto.

Polku kohoaa kuusten leveiden juurakoiden peittämänä harjanteelle ja suuntaa sitten Voimalaitoksen niemen kärkeen. Tähän aikaan vuodesta on vaikea arvata, minkä verran kuusikossa kasvaa käenkaalia.

Niemen päästä, jossa voimalalta laskeva alakanava ja luonnonuoma risteävät, häämöttää aiemmin ohittamani voimala. Tämä Vuoksen uoma on oikeasti kaivettu kanava.

Polku kulkee kuivassa kangasmaastossa leppeästi Vuoksen rantaa pitkin kohti vanhaa luonnonuomaa. En yhtään ihmettele, että koiranulkoiluttajat näyttävät viihtyvän täällä. Vesillä soutelee yksinäinen kalastaja.

Imatrankosken kuivan luonnonuoman puolella on Vuoksi matalaa kivikkoa. Kun polku nousee puiden katveesta ylemmäs, saavun oudon tasaiselle hiekkakankaalle, jolla kasvillisuus on melko niukkaa. Selviää, että allani on läjityskenttä, johon koottiin voimalaitoksen kanavan ruoppauksesta tullutta maa-ainesta. Jos tämäkin on ollut luonnonsuojelualuetta 1980-luvulla, on ollut aikamoinen päätös peittää läjityksellä luonnontilainen niemi. Saa nähdä, millaiseksi alue muuttuu, kun luonto tekee työtään.

Rannasta erottuu punaisista kivistä koottu spiraali, tuntemattoman tekijän ympäristötaideteos.

Laskeudun jälleen alemmas, uomaan, johon voimalan yläpuolinen ylisyöksykanava laskee - tapauksessa, jolloin vesi tulvisi yläkanavan reunavallin yli. Kosteikon ylittävien pitkospuiden töröttää komea ryhmä syysauringossa kuivattelevia osmankäämejä.

Kuusten suojista paljastuu vehreää kasvustoa. Kallioilla kasvaa saniaista, sirolehtistä kallioimarretta. Sitten alkaa ilmestyä tutkittavaa itse kallioissa: koska vesi on tehnyt täällä töitään pyörittelemällä kiviä pyörteissä, on kallioihin hioutunut hiidenkirnuja silloin, kun Vuoksi vielä virtasi vapaana ja vuolaana.

Hiidenkirnuja tulee vastaan polun varrella useammassakin paikassa; isoimpia niistä on huomioitu muistolaatalla.

Polku saapuu Imatrankosken noin 5000 vuotta sitten syntyneelle luonnonuomalle, jonka vastarannalta Imatran Valtionhotelli erottuu uljaana. Edes valokuvia ottamaan ei kannata mennä kaiteen toiselle puolelle, siitä on sen verran ilkeä pudotus uoman lohkareiselle pohjalle.

Ikikuusikon vieressä, muutaman metrin ylempänä kulkee Imatrankoskentie. Luontopolku alittaa sen nokkelasti entistä tukinuittoränniä pitkin ja saavun Patopuistoon.

Imatran impi (Taisto Martiskainen, 1972) lojuu siellä hieman orpona kylpyaltaassaan, joka on jo tyhjennetty talveksi...

Tampere: Taidetta jakokaapeissa 3

2011-11-19T10:35:00.000+02:00

Taittelen auki aanelosen Tampereen rautatieasemaa vastapäätä Rautatienkadulla. Lähteäkö oikeaan vai vasempaan eli mistä numerosta aloittaisin? On aika lähteä syynäämään Taidetta jakokaapeissa 3 -taidenäyttelyä kaupungin kaduilla (kiitos hietzu), kourassa 20 teoksen reitin paikat paljastava kartta.

Sähkönjakokaappigallerian voisi kiertää vaikka takaperoisessa numerojärjestyksessä 20-1, mutta päätän tehdä rengaskävelyn, taidetta myöten takaisin. Sanna Kauppisen Maastouma-valokuvassa "tuohtunut" neito tervehtii minua mykkänä, Kristian Tuomaisen piirros saa kiiltävään pintaansa vaihtuvia värejä iltavalojen heijastuksista.

Kun saavun Koskikeskuksen vastapäätä, törmään taide-esteeseen. Hans Viebrockin metsäinen Piiri on jäänyt työmaa-aitojen keskelle, enkä pääse näkemään sitä ihan vierestä.

Hämeensiltaa valaisevat tanssivat valohevoset ja muutenkin iltakävelyä valaisevat hienosti tähän pimeyteen sopivat Valoviikot; ylitän sillan ja käännyn Keskustorin bussikatosten takaa vasemmalle Aleksis Kiven kadulle. Kävelykatuosuudella Väinö Linnan tekstinpätkä graniitissa vielä muistuttaa siitä, että Hämeensillalle voi pysähtyä ja katsella ympärilleen. Haa, tottelin oma-aloitteisesti...

Anna Alapuron punaiset kukat tekevät nyt joulutunnelmaa, etenkin kun viereisen liikkeen somistus on jouluinen ja kynttilät palavat ovenpielen lyhdyissä.

Kohotan kohta katseeni vähän ylemmäs, kerrostalon seinään: Lauri Viidan tunnelmallinen teksti On valo syttynyt ikkunaas/Olet kotona taas/Olen kaivannut sinua sinne on yksinkertaisesti koskettava.

Laukontorilla olen hämmentynyt. Kymppiteosta ei näy, ja viimeksi taidejakokaappi oli mielestäni...Niin, se oli juuri tässä kadunkulmassa. Missä kerrostaloa on pistetty pakettiin ja pressut peittävät myös sähkönjakokaapin ja siinä olevan Janne Laineen teoksen.

Tallustan possumakkaralenkkareiden (Jaakko Himanen) kautta takaisin Hämeenkadulle, missä Anne Lehtelän vahvan sininen Matka ja Harri Rauhaniemen riemunkirjava Hatakambari eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Rauhaniemen työn suloinen hilpeys alkaa jopa tarttua. Johanna Havimäen nappisilmä pienjyrsijä Eila tuijottaa ylöspäin kuin yllätettynä.

Hämeenpuistossa saan hymyillä Tessa Ojalan ihanalle Mummon kengissä -valokuvalle ja miettiä, mikä painaa Hannamari Matikaisen herkkää, pörhöistä Korppia. Kauppakadulla Petri Niemelän utuinen teos näyttää ensin valokuvalta, mutta...

Tommi Musturin Speed Gun täräyttelee railakkaasti psykedeelisiä värejä Anttilan takana Puutarhakadulla. Rauhoitun niistä saavuttuani Finlaysonin luo, missä Satu Syrjäsen hämmentävä Tai saa miettimään, mistä verkosta oikein on kyse.

Paluumatkalla Tammerkosken toiselle puolelle pysähdyn jälleen katselemaan tummaa, valonheijastuksissa välkehtivää vettä. Tummentuneella yötaivaalla loistaa hieno kuu. Hotelli Tammerin edestä löytyy tunnelmaan sopivasti Marja-Liisa Torniaisen vedenheijastuksia, mutta hämärä valaistus estää näkemästä sävyjä kunnolla. Etsin Vera Arjoman teosta (n:o 13) pitkän tovin, mutta huomiokykyni ei taida olla terävimmillään, sillä en yksinkertaisesti löydä sitä (*palaan rikospaikalle seuraavana aamuna ja vasta silloin tärppää...).

Sen sijaan Petri Niemelän Paradoxal Pellavatehtaankadulla ei jää huomaamatta. Ikävä kyllä myös töhrijät ovat huomanneet teoksen ja syöksyneet sen kimppuun. Mutkittelen vielä Tuula Alajoen Annin baariin ja sieltä illan viimeisille taideteoksille.

Kirsti Tuokko on selvästi valinnut huolellisesti Sinisilmä Bratzin paikan seksikaupan kulmalla; tämä herättää ajatuksia. Rautatieasemaa vastapäätä istuu mustalla kankaalla peitetyssä tuolissa viehkeä neitonen, punainen kirja kädessään; Kristiina Sarion teoksessa väijyy isoäitimyssyinen Iso paha. Mitä mielessä? Hauska taideiltakävely!

Nisulan kartano in memoriam

2011-11-15T20:58:00.001+02:00

Vakikävelyreittini varrella vallitsee suru. Nisulan (tai Jyvälän) kartanona tunnettu rakennus Jyväskylän Kortesuonkadulla joutui lauantain ja sunnuntain vastaisena yönä tuhopolton kohteeksi, eikä taloa enää pysty korjaamaan ennalleen. Nisulan tilan päärakennuksen vanhimman osan oli siirrättänyt paikalleen piirilääkäri Wolmar Schildt vuonna 1865 ja kaksikerroksinen pääty rakennettiin hänen poikansa Aatos Schildtin aikana.

Vielä syyskuussa 2011 talon pääty näytti tältä ja

pääoven edustalla kukkivat vielä silloin kukat ja kapusivat köynnökset.

Ainoastaan talon kaksikerroksisesta osasta on jäljellä jotain; hiiltyneet hirret vanhimmasta osasta ovat surullisissa kasoissa tontilla.

Jyvälän setlementti joutuu nyt etsimään osalle toiminnastaan aivan uudet tilat, sillä tulipalossa tuhoutunut rakennus oli sekä lastentarhan ja koululaisten iltapäivätoiminnan (jälkkäri) että Jyvälän kansalaisopiston käytössä. Kartanolla oli myös kansallispukuvuokraamo, jonka arvokkaat puvut tuhoutuivat palossa.

Ainoastaan pihapiirin punamullalla sivellyt aitat jäivät eheinä jäljelle Nisulan talon historiasta.

Toivottavasti ihmiskäsi ei näitä aittoja enää tuhoa. Jyväskylästä on hävitetty historiaa jo kylliksi ihan kaivinkoneella, joten kauniin ja täällä harvinaisen arvorakennuksen tuhopoltto tuntuu siksikin käsittämättömältä. Entä millaista on selittää lastentarhan lapsille tulipalon tuhoja?

Jyvälän pihapiiri oli julistettu savuttomaksi, mutta tuhopolttaja ei kylttejä uskonyt. Nisulan taloa tulee ikävä. En ihmettele, että porttiin on ilmestynyt kukkanippu Nisulan kartanon muistolle.

Petäjävesi: Syrjäharjun retkipolku

2011-11-13T23:01:00.000+02:00

Pengerjoen sillalta avautuu vähävärinen näköala alas loivasti kaartavalle joelle. Petäjäveden-Multian tien varresta alkava Syrjäharjun retkipolku seuraa alkumatkan joen ylittävää Penkkalantietä, kunnes kääntyy vasemmalle, kapeammalle pikkutielle.

Tien kosteaan pintaan on painautunut hevosenkengän jälkiä. Ohitan muutaman rakennuksen. Ehkä nämä piharakennuksen seinään kiinnitetyt hevosenkengät tuovat minullekin onnea? Ainakin vastaan ajavan hirviseurueen autoletka vaikuttaa onnekkaalta; oletan että kuomullinen peräkärry ei ole tyhjä.

Tie jatkuu ja jatkuu. Onneksi opastenuoli vahvistaa, että en ole vahingossa jättänyt kääntymättä metsäpolulle, sillä kieltämättä se olisi jo houkutellut; jo retkipolku-sana loihtii silmien eteen kapeahkon metsäpolun, eikä autonmentävää hiekkatietä...

Kun reitti viimein tekee selkeän käännöksen oikeaan, kaivan taskustani kartan ja päätän käydä vilkaisemassa lähimaastoa. Aivan oikein, täällä on kota - josta tupruaa savu... Hirviporukka on selvästi lähtenyt äsken juuri täältä. Nautin tovin kodan lämmöstä ja hiipuvasta tulesta. Hevosenkengät toivat onnea!

Kapeammaksi muuttuva pikkutie tuntuu jo enemmän retkipolulta. Kuiva kangasmaasto ja sorakuopan laita antavat jo lupausta itse harjusta, vaikka reitti kulkeekin melko tasaisella maalla.

Ympäröivän luonnon hiljaisuudessa on hyvää aikaa kuunnella jalkojen alla kahisevien lehtien rahinaa ja rapinaa. Entä olisiko tuo laulaja sinitiainen?

Sitten tulee viitta vasempaan ja ihan oikealle metsäpolulle. Kivaa! Kapea polku kapuaa ylös rinnettä ja saavun viimein itse Syrjäharjulle. Harjualueesta kertovat opasteet toteavat Syrjäharjun olevan tärkeää pohjavesialuetta.

Koko harjumuodostelma on seitsemisen kilometriä pitkä, mutta Syrjäharjun retkipolku taivaltaa tämän harjun laella melko lyhyen matkaa. Ihmisille alue on ollut tärkeä jo satojen vuosien ajan, onhan täällä ollut pitkään mm. eränkäyntiä, metsästystä, tervanpolttoa, asutusta ja viljelystä.

Harjun laelta alas katsoessaan huomaa, kuinka jyrkät harjun rinteet ovat. Rinteitä peittää hieno sammalmatto.Tässä maisemassa kulkisin mielelläni pidempäänkin, mutta ikävä kyllä reitti kääntyy pian harjulta alas oikealle ja tovin kuluttua löydän itseni taas autonmentävältä tieltä.

Sähkölinjan leveän aukon jälkeen tien laidassa on kyltti tervahaudoille. Ilman opastetaulua en hoksaisi niiden paikkaa ollenkaan, ja sittenkin on haastavaa hahmottaa tervahautoja maastosta. Varmaankin siis nuo epämääräiset ojantapaiset rajaavat tervanpolttopaikkaa...

Loppumatka jatkuu edelleen pikkuteitä pitkin ja saavun takaisin Penkkalantielle. Tienvarren omakotitalossa on kaunis, perinteiseen tyyliin tehty pistoaita. Harmittavaa kyllä alkaa hämärtää jo siihen malliin, että läheinen lintutorni Petäjävesi-Multian tien toisella puolella jää nyt käymättä.

Petäjävesi: Karhunahas

2011-11-11T11:11:00.000+02:00

Laitan repun selkään metsäautotien laidassa Töysänperällä, Petäjäveden ja Multian rajamaastossa. Karhunahdas, sanoo tien varteen pystytetty kyltti, mutta sanotaan nyt tuttavallisemmin Karhunahas. Edessä on pieni kävely metsän halki tälle rotkokanjonille, johon karhujahti on eränkäyntiaikana päättynyt, mesikämmenen kannalta onnettomasti.

Polku johdattaa minut pääosin kuivan kangasmetsän lomitse tänne kallioiden äärelle, missä on itse Karhunahas. Eikä tuossa kallion reunalla kannata turhaan keikkua, pudotus rotkokanjoniin on sen verran jyrkkä...

Rotkon reunalta on opastus 700 metrin kierrokselle alueen ympäri, punaisin maalitäplin merkittyä Karhunpolkua pitkin. Syysmetsän sammalet, jäkälät ja varvut ovat edelleen upea näky tässä havuvoittoisessa metsässä.

Naavatupsujen koosta päätellen täällä on selvästi hyvin puhdas ilma. Mikäs sitä on siemaistessa tässä leppoisassa hiljaisuudessa!

Pieni kierros, sitten polku kääntyy takaisin lähtöpaikan suuntaan ja vastaan tulee asutuksen jäänne. Paikalla oli aikanaan mylly, jonka taukotupana toiminut vaatimaton myllytupa on vielä pystyssä, tosin jo ajan hampaan syömänä.

Pienen harmaantuneen tuvan pärekatto on kokenut kovia, eikä ole välttynyt muutamalta reiältä katossa. Todennäköisesti piippukin on hapertunut puhki, joten tulia kaminaan ei enää kannata tehdä.

Komea koskiputous keskellä metsää yllättää iloisesti! Vesi pärskii vauhdilla kivien lomitse alas ja eteenpäin puiden siimeksessä. Polku nousee putouksen vieritse ylemmäs ja ylitän virtaavan veden riukuja pitkin. Koskiputouksen luona on Petäjäveden ja Multian raja.

Kun vesi on virrannut putouksesta eteenpäin mutkan taakse, odottaa yllättävä näky: vaahtomatto on jotakuinkin puuroutunut paikalleen suvantoon. Mistä tämä johtuu? Virta kuitenkin siilautuu puuropisteen jälkeen kirkkaan näköiseksi ja jatkaa tästä matkaansa Karhunahtaan rotkokanjoniin.

Kanjonin toiselta puolelta näkee vastarannan kallion, jonka laavulta tämä kiertopolku alkoi. Juuri kun olen saapumassa täydestä hiljaisuudesta takaisin laavulle, alkaa kuulua ihmisääniä. Iso seurue on juuri saapunut taukopaikalle. Osa lapsikatraasta lähtee heti tutkimaan Karhunpolkua, pari aikuista jää virittelemään tulia, huomattuaan tuoda parkkipaikan pienestä puuvarastosta poltettavaa mukanaan.

Paikan kirves on äskettäin ikävästi kadonnut, todennäköisesti veteen rotkon pohjalle, mutta kätevä tulentekijä saa kalikan halkaistua puukollakin (viheliäistä on tuo yhteisten paikkojen ja varusteiden tuhoaminen tai hävittäminen!). Tuli syttyy ja pääsen siivellä nauttimaan liekkien loimotuksesta, kun nautin omia retkieväitäni. Kerrassaan hieno Karhunahas, kiitokset Töysänperän kylätoimikunnalle!

Levollinen Lutakko

2011-11-09T22:50:00.000+02:00

Aamuliikenteen metelöittämä Kuokkalan silta heijastuu tyyneen Jyväsjärveen. Jos olisi kesäaamu, edessäni pörisisi vähintään jokunen vene, mutta kuka olisi aavistanut, että vielä marraskuussa on tällaista.

Käännyn ympäri satamalaiturilla. Laiturille on lennähtänyt lähikoivuista pudonneita lehtiä. En ole aiemmin huomannut, että laiturin betonireunustaa koristavat jähmettyneet aaltokuviot. Ehkä täällä on kesäaikaan liian paljon muuta katsottavaa...

Kohdassa, josta Kuokkalan silta lähtee kaartumaan Jyväsjärven yli, on sillan alla kuin piilossa isokokoinen taideteos, jota ylhäältä satunnaisesti valuva vesi, töhryt tai lintujen roiskeet eivät ole vielä kauheasti ehtineet sotkea. Kesällä teosta suojasi katseilta jäätelökioski...

Kävelen sataman suunnasta muutaman askelen verran Kuokkalan sillan alitse ja saavun Kari Alosen Kajo-kiviveistokselle. On mysteeri, mitä toisiinsa liitettyjen kivikuutioiden sisällä on, sillä vihertävien lasisaumojen läpi ei näe. Kun katson Jyväsjärvelle, tekisi mieli kytkeä ympäristön kaikki äänet pois.

Palaan sillan ali takaisin sataman puolelle, missä enää muutama alus on parkissa. Ruusupensaat puolustavat urheasti värejään maiseman harmaasävyjä vastaan.

Tilausristeilyjä tekevä Päijänne-laiva lepää laiturissa. Olisi itse asiassa aika hauskaa käydä marraskuussa risteilyllä Jyväskylän ympäristössä juuri tällaisessa säässä!

Sitä voisi käydä pyörähtämässä esimerksi Jyväsjärven eteläisimmässä kärjessä Mattilanniemessä, yliopiston kampuksen tuntumassa ja kauniin kävelysillan luona.

Kävelen matkustajalaivalaiturin päähän ja käännyn katsomaan ikuiselta rakennustyömaalta tuntuvaa Lutakkoa. Asuinkerrostalojen lisäksi työn alla on myös hotelli. Autot on ohjattu uudelle, mutkikkaalle tienpohjalle Rantaväylän ja Kuokkalan sillan välillä tietyömaan alta.

Uutta nousee siis koko ajan. Mikä on vanhaa? Satamapaviljonki vuodelta 1909, mutta se ei ole alkuperäisessä paikassaan, onhan Jyväsjärven rantaa muokattu hyvinkin rajusti. Rakennuksen alkuperäinen sijaintipaikka on käsittääkseni jäänyt selkeästi lähemmäs keskustaa, Rantaväylän alle. On kuitenkin hatunnoston arvoista, että satamapaviljonkia ei vain tylysti purettu.

Sitä mukaa kun usva alkaa väistyä sekä järven että kaupungin yltä, alkaa Lutakon aamu kirkastua päiväksi. Uusiksi muotoiltu ja päällystetty Rantaraitti kutsuu aamutuimaan kävelijää.

Lounaispuisto

2011-11-06T14:35:00.000+02:00

Kävelen Vapaudenkatua kohti Älylää, mutta pujahdankin Lounaispuiston lavan viereisestä pikkuportista sisään. Nyt autio puisto näyttää talviunille nukahtaneelta. Esiintymislavassa (1954) ovat pirteää lähinnä takaseinän sinivärit (onneksi seinä ei ole harmaa!) ja katoslipan pyöristetyt kulmat.

Nykyisen paikalla aiemmin sijainneet lavat olivat tyystin erilaisia rakennelmia, edustivathan niin 1887 Jyväskylän laulujuhlien laululava kuin sitä seurannut 1899 Yrjö Blomstedtin suunnittelema laululava vielä koristeellisen puurakentamisen aikaa.

Puupäällysteisten penkkirivien yläpuolella puisto jatkuu nurmikkovaltaisena aina Seminaarinkadulle, jonka varressa olevasta Jyväskylän yliopiston Rehtoraatista (vasemmalla) sekä yliopiston kirjaston yläkerroksista on tänne esteetön näköala, lehdettömään aikaan.

Puiston keskiosassa on esiintymislavan takaseinän sinistä värimaailmaa toistava, puiston uudistuksen yhteydessä (1994) valmistunut katos, jossa on haettu ehkä jopa Aalto-maista muotoa.

Lounaispuisto kunnioittaa suomalaisen musiikin historiaa. Puiston keskiosan nurmikkoalueella patsastelevat 30 vuotta seminaarin musiikinopettajana toiminut, säveltäjä ja kuoromies P.J. Hannikainen (1854-1924)

sekä opettajan työnsä ohella kotiseuturunoilijana, kuorojohtajana ja säveltäjänä kunnostautunut Martti Korpilahti (1886-1938), joka sanoitti Keski-Suomen kotiseutulaulun. Männikkömetsät ja rantojen raidat, laaksojen liepeillä koivikkohaat...

Runoilleen Korpilahden ohella täällä on muutakin kirjalliseen kulttuuriin liittyvää: pojanpääkaruselli on esillä Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanissa Harjukaupungin salakäytävät. Jatkan matkaani hiekkakäytävää pitkin puiston yläosaan, jossa kunnioitetaan kolmatta musiikkimiestä.

Suomalaisen musiikkielämän ja kuorolaulun kannalta merkittävä herra oli Erik August Hagfors (1827-1913), joka aloitti musiikinopetuksen Jyväskylän seminaarissa ja perusti Jyväskylän seminaariin suomenkieliset kuorot. Seminaarikuorot olivat mukana myös Suomen ensimmäisillä laulu- ja soittojuhlilla Lounaispuistossa 1884. Kivenhakkaajan kirjaintyylittelystä johtuen muistomerkissä lukee selvästi "C.A. Hagfors"; ensimmäiseksi kuuluva E-kirjain on joutunut uhraamaan väliviivansa...

Nousen leveitä rappusia ylös Seminaarinkadulle, missä Lounaispuiston kioskille voisi pysähtyä nauttimaan vaikka kahvin + letun ulkoilmassa. Ken tarkenee.

Kortesuon aamu

2011-11-04T08:05:00.003+02:00

Kortesuon aamu on mustavalkoinen. Mietin, ehdinkö Tuomiojärven rantaan ennen kuin usva liukuu pois, mutta ehdin onneksi näkemään täydellisen tyynen järven ajoissa. Vain muutama kulkija kulkee rannan kävelytiellä. On vaikea kuvitella, että olen vain kahden kilometrin päässä Jyväskylän keskustasta.

Huomaan kauempana järvessä vaalean kiven. Paitsi että eihän se ole kivi, vaan joutsen - joka nousee kohta jaloilleen ja lipuu sitten veteen. Minne sitten? Puolisoa kohti tietenkin. Katson pariskunnan äänetöntä uintia.

Usvan keskeltä erottuu Jyväskylän seurakunnan omistama Lehtisaari, jonne pääsee kesäisin soutuveneen kyydissä viettämään aikaa. Tältä vuodelta kausi on jo ohi ja saari hiljennyt.

Aamu on niin vähävärinen, että ainoita väriläiskiä tuntuvat olevan kellastuneet, järveä kohti kurottuvat ruohonkorret jalkojeni juuressa.

Sitten sumu alkaa hälvetä. Maisema muuttaa muotoaan ja värit alkavat varovasti puskea esiin. Ylitän Haukanniemeen johtavan puusillan; järven harmaus on vaihtumassa sinerrykseen.

Katson koiranulkoiluttajan reippaita kumisaappaita kaihoten. Omat retkeilykenkäni tulevat saamaan kurakylvyn mutaisilla poluilla...

Käännyn syrjään leveältä polulta, rantapuuston seassa mutkittelevalle pikkupolulle. Maata peittää ruskeiden pudonneiden lehtien matto, mutta sieltä täältä erottuu myös muita värisävyjä.

Sieniä! Mahtavaa, täältä saa siis mukaan evästä. Onneksi taskusta löytyy pieni muovipussi, johon poimin parhaita, madottomia yksilöitä. Tiedän, mitä syön tänään illalliseksi.

Nämä väri-iloittelijat eivät kuitenkaan ole syötäviä sieniä, mutta pirteä väri ilahduttaa silmää. Oranssi on kuin auringon pilkahdus marraskuisessa metsässä. Jatkan matkaa kohti Haukanniemen pohjoispäätä. Korjatun pellon laidassa vastaan tulee toinen koiranulkoiluttaja iloluontoisen nelijalkaisen ystävänsä kanssa - juuri niin, palaapa nyt emännän luo!

Metsäkurjenpolvet eivät ole kukkineet enää aikoihin, mutta koivikon keskellä nämä lehtikaunottaret ovat kauniita kuin syksyiset vaahteranlehdet konsanaan.

Monenlaista sienikasvustoa täältä ainakin löytyy, niin kirkasväristä kuin ankeampaa. Kaatuneen puunrungon yllä kiemurtelee röyhelöisen pitsin lailla todella koristeellinen vaalea lahottajasieni.

Haukanniemen keskellä, tunnelmallisessa lehtikuusimetsässä peittää maata lehtikuusen neulasten matto, joka pehmentää askelten äänen.

Luonnon väriloisto himmenee syksyn lähetessä loppuaan, mutta ei häviä aivan kokonaan. Ei edes harmaana marraskuisena aamuna, jolloin aurinkoakaan ei erota. Silloinkin jotain pientä ja kaunista voi löytyä jalkojen juuresta.

Pisan vuorella

2011-11-01T20:44:00.000+02:00

Pisan tornille voi reissata myös tekemättä Italian-matkaa. Lähdemme matkaan Nilsiän Lastukosken tuntumasta, Koskenalan parkkipaikalta, josta syksynkostea polku vie ensin hakkuuaukean kautta metsän laitaan. Punatäpläinen, viistoon vasemmalle osoittava opastekyltti polun oikeassa reunassa hämää aavistuksen ja valitsemme hölmösti leveämmän uran (eikä polulta tiukemmin vasemmalle kaartavaa kapeaa) - virhe!

Tovin kuljettuamme ihmettelemme opasteiden puuttumista - pitäisikö kääntyä takaisin? - mutta kun saavumme hiekkatielle, voi kartasta päätellä että löydämme sen kautta helposti takaisin reitille. Pian olemme jälleen polulla ja väistämme vastaantulijoita. Hirvimetsällä asteleva mies ei ole vielä kohdannut saalistettavaa.

Enemmän tai vähemmän lahoja lankkuja sekä maalla pitkospuina että ojien tai purojen ylityspaikoissa riittää. Pieni kohennus olisi paikallaan... Sateinen syksy on sen verran tarkkaan kastellut maata, että täällä on parasta kulkea kengissä, jotka eivät vettä tai kuraa kavahda.

Saavumme erämaatunnelmaiselle Isolle Pisanlammelle, jonka pintaa hivelee vain leppoisa tuulenvire, eikä yhden yhtä ranta-asumusta näy, vaikka vastarannalta pilkottaakin laiturintapainen.

No, olemme luonnonsuojelualueella. Pisanlammen vieressä saa käyskennellä lempeän satumetsän tunnelmassa, ennen kuin reitti siirtyy joksikin aikaa pikkutielle. Lammen pohjoispäästä polku kääntyy takaisin etelään päin ja lähtee kohoamaan jyrkästi ylös Pisan vuorelle.

Kun saavutamme kallioita, alkaa jalkojen juuresta löytyä myös valkoisia kivenmurikoita, ukkoskiviä. Ja sitten oikea nähtävyys, Pirunkellari.

Pirunkellari ei ole luonnollisesti syntynyt luola, vaan ihmisten kovertama; seinistä on hakattu korukiviksi puhdasta kvartsia, vuorikristallia. Pujahdan kurkistamaan luolaa kallion sivuseinältä alakautta; hyvin sinne mahtuu. Nyt tänne ei parane jättää jälkeäkään; luola on rauhoitettu.

Sitten alkaa varsinainen kapuaminen; rappusten jälkeen jyrkkää rinnettä ylös Pisan vuoren laelle.

Maisemia näkyy hienosti jo ennen tornia, mutta toki tähän Pisan torniin kannattaa kiivetä aivan ylös asti, jotta näköaloista pääsee nauttimaan ihan kunnolla.

Lännen-luoteen suuntaan Nilsiään on kaikkein avarin näkymä puiden latvojen yli. Puuttomat Tahkovuoren rinteet erottuvat hyvin tänne saakka. Niin, Tahkovuori on 220 metriä korkea

eli selvästi matalampi kuin tämä 270,6 metriä korkea Pisan vuori, jossa näkötornin ansiosta olemme nyt vielä korkeammalla. Koillisessa näkyy lähinnä Valkeinen-järvi, jonka takana on Ala-Siikajärvi.

Kun kapuan tornista alas, olen iloinen, etten hermoile puisissa näkötorneissa, sillä muutama tukiparru näyttää kaipaavan huoltoa, ettei tästä tulisi Pisan kalteva torni...

Pienen matkan päässä tulee vastaan historiaa: Täyssinän rauhan rajan (1595) muistona kaiverrukset kalliossa.Vuosiluvut, Ruotsin ja Venäjän edustajien nimikirjaimet ja kruunut eivät kaikki enää kovin hyvin erotu. Selittävä opaste on jo sen verran kulunut, että kaipaisi uusimista. Aika hauskaa olla Savossa, mutta Ruotsin ja Venäjän entisellä rajalla!

Jälleen on edessä jyrkkä rinne, tällä kertaa alaspäin. Rappusten jälkeen rinne loivenee ja metsän siimeksessä tulee vastaan puupenkki. Tapani Parviaisen (1948-1997) muistoksi ovat omaiset lahjoittaneet tänne hienon penkin levähdystä kaipaavalle. Todella kaunis ajatus.

Poikkeamme paluumatkalla vielä katsomaan rauhoitettua isoa mäntyä, jonka ympäri kahden aikuisen kädet eivät aivan riitä. Onneksi tämä mahtavajuurinen puu on saanut kasvaa rauhassa. Kaunis retkipäivä Pisalla!
(Kävelypäivä 29.10.2011)

Kuopio: Niuva

2011-10-30T19:26:00.001+02:00

Lähden aamukävelylle Kuopiossa: Puijonlaaksosta kohti Kallaveden rantaa. Koska en muistanut katsoa karttaa, on kuljettava teitä, joiden ilmansuunta tuntuu oikealta. Saavun metsän reunaa seurailevalle kävelytielle, joka tuo kohta pellon laitaan, ja pian käännyn pellon halki kulkevalle polulle. Ohitan pienen lammen, sitten mietin minne jatkaa.

Niuvanniemen sairaala-alueen parkkipaikan viereinen Kävelyreitti-kyltti näyttää lupaavalta, joten lähden seuraamaan viittoja.

Psykiatrisen sairaalan alueella on upeita vanhoja kivirakennuksia; osa aivan kulkemani tien varressa, osa korkean häkkiaidan takana.

Vasemmalla puolella on toisen kyltin mukaan terapiatuotteiden myynti, mutta koska puodin ovi ei näy olevan houkuttelevasti auki, en poikkea polulta.

Entä punaisen puuverhotun sivurakennuksen pariovet? Aivan upeat!

Niuvanniemen sairaalan vanha ja arvokas miljöö on näin sivusta katsottuna todella kaunis, myös näin harmaana päivänä, kun syksyn väriloistokin on jo ehtinyt himmetä. Aidat muistuttavat siitä, että niiden sisällä on ihmisiä, joiden asiat eivät ole hyvin.

Seuraan kävelyreittiopasteita Kallaveden rantaan. Rannan pukukopin kyltti muistuttaa, että se on vain sairaalan henkilökunnalle. Pitää siis pysytellä kiltisti tiellä.

Rantaa seuraileva kävelytie ohittaa soman huvimajan ja hienoin mosaiikein koristellun kaivonrenkaan, joka lienee ollut kesäkukkien täyttämä. Järvenrantamaisema on syysasussaan rauhoittava. Olisipa aikaa jatkaa kävelyä pidemmällekin!

Mustesieniperhe poseeraa ystävällisesti rantanurmikolla, eikä välitä hieman alakuloisesta säästä. Käännyn kasvihuoneiden jälkeen kuusiaidan kohdilta takaisin ja palaan sairaalalta Niuvantietä pitkin Fagernäsin kartanon luo.

Selkäni taakse jäävät sairaala-alueesta kertovat kyltit, joissa kielletään läpikulku. Jään miettimään, olenko kävellyt alueella luvattomasti? Entä viitoitettu kävelyreitti, onko se siis avoin kaikille vai vain sairaalan väelle? Ehkä läpikulkukielto koskee vain autoja? Kävelyturisti ei voi arvata, jos kyltit puuttuvat. Toisaalta oletan että mm. myymälään saa astella ihan laillisesti. Toivottavasti kävelin ihan luvallisella reitillä...

Viitaniemen valonjuhla

2011-10-26T00:10:00.001+03:00

Iltakävely Viitaniemen ympäri on ollut aiemmin hämärää touhua, sillä niemen kävelyteillä ei ole ollut valaistusta. Jo muutaman viikon ajan tilanne on ollut toinen: uudet valotolpat ilmestyivät väylien varsille. Kun lähestyn niemen kärkeä, näkyy sieltä enemmänkin valon kajoa, lyhtyjä ja kynttilöitä näiden uusien lamppujen lisäksi.

Ohikulkijatkin toivotetaan iloisesti tervetulleiksi pysähtymään Viitaniemen asukasyhdistyksen Valon juhlaan / mehukesteihin. Saan mehumukin kouraani ja tarjolla on myös pikkuleipiä sekä kettukarkkeja. Kuinka ystävällistä :)

Valon juhlan syynä ovat juuri uudet lyhtypylväät, joiden ansiosta on mukavampi lähteä myös hämärän laskeuduttua iltalenkille. Valaistusta kuulemma toivottiin noin parikymmenen vuoden ajan.

Päiväsaikaan valaisimien ulkomuoto ei ehkä silmiä hivele, mutta ne tekevät tehtävänsä pimeällä. Asukasyhdistys luo tänne kynttilälyhdyillä kieltämättä lisää tunnelmaa...

Tuomiojärven tyyni pinta heijastaa vastarannalta kauniisti Kortesuon valoja. Tervetuloa iltakävelylle Viitaniemeen!

Muuratsalon maisemaluontopolku

2011-10-25T17:57:00.000+03:00

Muuratsalon luontopolku, tai Paljaspään luontopolku (kuten se on Jyväskylän nettisivuilla nimetty) alkaa Muuratsalon rinteeltä Rusakontien päästä.

Alkumatkan maasto on pitkälti ruskean sävyjä täynnä, mutta metsän muutamien jalopuiden lehdet lisäävät väriä maisemaan, toistamalla reittimerkin keltaista.

Polku kiipeää loivasti ylemmäs, mutta en arvaakaan, mitä on edessä...

Kerrassaan mahtava, avara kallio: Paljaspää. Kallion laella on tilaa katsella ja taivastella edessä avautuvia Päijänteen maisemia. Tässä on meidän mini-Kolimme, 146 metriä merenpinnan yläpuolella.

Ei ole tullut mieleenkään, että näin hieno maisemapaikka löytyy nykyään Jyväskylän alueelta (ennen kuntaliitosta Muuratsalon pohjoispää oli osa Säynätsalon kuntaa). Ollapa vielä aurinkoinen päivä... Tänne voisi hyvin kuvitella kivan piknikin.

Jatkan polkua pitkin kalliomännikköä, jonka maaperää värittävät iloiset mustikanvarvut. Polun poikki on kaatunut yksi opasviitta; toisen kaatuneen saan kammettua takaisin pystyyn. Viitoissa ei saa roikkua...

Alempana kallioilla tulee vastaan jyrkkä sammalien peittämä seinä, jota peittävät kaikenlaiset viheriät kasvustot. Kallioseinän äärellä pitäisi olla mukana sammalista kertova opaskirja, sillä opastaulussa ei ole lajien kuvia. Mikä ihme on kiharainen omenasammal?

Lehtomaisemassa poikkeamisen jälkeen polku kääntyy jälleen ylöspäin ja polku kapenee. Edessä on lisää kallio- ja kivimaisemaa: erikokoisia siirtolohkareita riittää.

Useimmat isot kivenmurikat ovat ehjiä, mutta mahtuu joukkoon yksi haljennutkin kookas yksilö. Tämäkin on muistumaa jäämassojen liikkeistä ja Muinais-Päijänteestä.

Ohitan opasteviitan ja vastaan tulee haarautuva polku, eikä keltatäpliä näy puissa tai kivissä lähellä tai kauempana. Alueella on oltu metsätöissä harventamassa, olisikohan reittimerkitty puu joutunut kaadon uhriksi? Hetken tutkailun ja pähkimisen jälkeen arvelen polun jatkuvan ylärinteen puolelle oikealle ja kohta merkitty polku-ura taas löytyy.

Mäen päällä palkitsevat jälleen Päijänne-maisemat, tällä kertaa etelään päin. Metsäpolku yhtyy leveään kärrytiehen, jota kannattaa seurata oikealle - sieltä löytyy jonkin ajan päästä myös reittimerkkejä. Rastitauluista yksi, numero 10 tosin jää minulta huomaamatta.

Vasemmalle jää kännykkämasto, edessä siintää hieno koivikko. Koivut ovat aina kauniita, oli niillä lehtipeite tahi ei.

Reitin viimeisen mäen rinteeltä saa vielä kerran katsella alhaalla siintävää Päijännettä. Tästä onkin mukava lasketella takaisin luontopolun alkupäähän!

Tourujoen kaupunkiluontopolku

2011-10-23T21:00:00.001+03:00

Tourujoen luontopolku oli pitkään virallisesti suljettu, koska sen yläpuoliselta Jyväskylän vanhalta hautausmaalta oli jyrkkä törmä paikoin romahtanut. Onneksi reitti taas korjattu kulkukelpoiseksi. Nyt kaamean näköiset opastekyltit reitin päissä menevät uusiksi vasta 2012.

Astun Tourujoen laaksoon laskeutuville pitkille rappusille Kankaankadulta parin viehättävän vanhan puutalon katveesta, Taulumäen kirkon takaa.

Auringonvalo kirkastaa kepeät pikkupisarat laakson lähes tyhjenneiden lehtipuiden oksilla. Polun vieressä näkyy vielä vihreää; kortetta kasvaa tiheässä. Laskeudun hissukseen märkiä portaita alas, missä pitkospuut odottavat.

Pitkokset johtavat aivan Tourujoen varteen, mistä näkee joen toisella puolella jo hiljenneen Kankaan tehtaan ranta-alueelle. Tässä voi miettiä, millaiseksi kuvittelee tai haluaisi vastarannan maiseman tulevaisuudessa muuttuvan.

Ohikulkeva kävelijä vaihtaa kanssani muutaman sanan. Hän kertoo selvittäneensä lämpövoimalan korkean punatiilisen piipun tarkan korkeuden tehtaalta, mutta unohdan luvun saman tien. Lähemmä sata metriä?

Tourujoen laakson puusto on jo niin ilkosillaan, että luontopolun maisemia näkee katsella nyt paremmin kuin kesän vehreydessä. Olen kuin kuolleiden lehtien laaksossa.

Syksy ei ole paras mahdollinen vuodenaika ihastella jokilaakson kasveja, eikä pääosin tuhotuista rastitauluista löydy alueesta lisätietoa kuin pienen historiikin verran. Opasteita on käytetty lähinnä tägien pohjina. Täällä tulee hieman haikea mieli...

Kun ylitän puusiltaa pitkin ruskeapohjaisen sivu-uoman, mietin onko allani Tourujoen alkuperäistä kulkureittiä.

Saavun lopulta paikkaan, jossa sortuma aiheutti luontopolun taannoisen sulkemisen. Ihmettelen ensin, miten hautausmaalle jyrkästi kapuava rinne on saatu niin hyvään kuntoon, kunnes tajuan että työn on mahdollistanut vastarannalle tehdyn uuden tien hyödyntäminen; sieltä koneet ovat päässeet hommiin. Maisema on toistaiseksi aika rujon näköinen, mutta luonto tehnee osansa maisemoinnista.

Polun varrella on muutenkin tehty töitä; saha on laulanut ja puunrunkoja lepää maassa. Myös jalkapohjan muotoinen, kaksisydämisen koivun runko. Vain varpaat puuttuvat.

No, ovat täällä olleet ahkerina muutkin puu-urakoitsijat kuin ihmiset. Terävät nokat ovat tehneet aikamoisia koloviritelmiä rannassa töröttävään runkoon.

Poikkean sivupolun nähtyäni luontopolulta joen rantaan. En todellakaan odota näkeväni täällä rähjäistä sohvaa ja roskaläjiä! Kaupunkiluontokulttuuria? Harmittaa... Palaan takaisin viralliselle polulle.

Tourujoen pinnan upeat heijastukset saavat kohta unohtamaan roskat ja töhryt. Polun päätepiste lähenee; kuulen jo vastaantulijoiden ääniä läheltä lavaa, jolta voi katsella uneliasta jokimaisemaa.

Värin voimaa Helsingissä

2011-10-19T22:38:00.002+03:00

Jos hämärtyvän vuodenajan värit alkavat himmentää mieltä, lupaa Helsingin taidemuseon Tennispalatsin näyttelytarjonta värin voimaa.

Venäläismestarien näyttelyä mainostetaan Marc Chagallin työllä, joka näkyy kaupungilla näyttelyjulisteissa - ei niin kauhean värikkäänä (paitsi kun pariskunta uppoaa kaupungin valoisiin heijastuksiin) - mutta houkuttaa silti...

Lähden siis kohti Tennispalatsia. Kävely ei sinänsä ota voimille, mutta kaipaan yhtä istuinta. Simonkadun ja Mannerheimintien kulmauksessa ei ole enää Rafael Saifulinin ihanaa pronssituolia, jolle saattoi kuvitella istahtavansa lepäämään, jos ei vain tutkaillut teoksen yksityiskohtia.

Taideteoksen entiseltä paikalta löytyy kuitenkin aito huilipaikka, hauska Camionette-kahvila

jonka jakkaralle voi pysähtyä nauttimaan makoisan krepin. Ah, nutellaa! Herkun turvin jatkan matkaani kohti Kamppia, mutta pysähdyn Simonkadun jalkakäytävällä hetkeksi

villisian jalanjälkien äärelle. Sorkankuvien uurteissa uiskentelee tupakannnatsoja ja lehmuksenlehtiä. Kampissa, Narinkkatorin laidalla, rakennetaan 2012 avautuvaa hiljaisuuden kappelia. Kuinkahan monen ohikiitäjän askeleet tulevat ohjautumaan vilkkaalta väylältä sivuun hiljentymään?

Tennispalatsin toisessa kerroksessa avautuu luvattu värien maailma. Taidemuseon Värin voima -näyttely, jossa on lainassa teoksia venäläisestä Tretjakovin galleriasta, esittelee värikylläisiä maalauksia 1900-luvun alusta. Ihastun Mihail Vrubelin Syreeniin ja sen kukkien keskellä piileksivään salaperäiseen neitoon ja avantgardisti / kubisti Aristarh Lentulovin töihin, joista löytyy kaikkia sateenkaaren värejä ja muotojen leikittelyä; olen aivan myyty Vasili Autuaan kirkko -maalauksen edessä. Sitten vielä muutama Marc Chagallin työ! Tunnelmallinen ja luonnossa unelmanvihreä Huvilan ikkuna, kolme Moskovan juutalaiseen teatteriin tehtyä teosta (Draama, Kirjallisuus, Tanssi)...

Värien maailma jatkuu vielä museon yläkerrassa, missä huikea, laaja Akseli Gallén-Kallela -näyttely valloittaa. Tuntuu upealta nähdä kuvista tuttuja töitä ihan oikeasti ja tajuta, miten upeat sävyt alkuperäisissä teoksissa on. Kuinka kaunis valo, hieno veden pinta, oli se tyyni, liplatteleva tai kuohuva. Ja kas, enpä ole ennen hoksannut Aino-tarun Ainon edessä polskivia pulskia ahvenia!

Näyttelyvisiitti 1900-luvun taitteen vuosikymmenille sekä rauhoittaa että piristää. Rautatieasemalla julisteet palauttavat taide-elämyksen mieleen uudelleen :)

Harjun ympäri

2011-10-16T19:05:00.001+03:00

Jyväskylän Harjun kesäkahvila ja -teatteri ovat hiljentyneet jo ajat sitten, mutta uusia käyttäjiä ulkoilualueelle on nyt löytynyt frisbeegolfaajista, joille äskettäin valmistui tänne rata. Useita pelaajia näkyy nytkin heittelemässä liitokiekkoa kohti maalikoreja. Viereisellä stadionilla valmistaudutaan vielä iltapäivän JJK-VPS -otteluun, kun kävelen kentän ohi.

Jyväskylän Harjua ajattelee ensisijaisesti mäntyjen valtakuntana, mutta puusto on oikeasti monipuolista. Rinnemaastoa värittävät vielä myös kellastuneet lehtipuut. Käännyn Pitkäkadulta Mäki-Matinkadulle ja sieltä Oikokadulle, joka on laskeutunut joskus nykyistä leveämpänä väylänä Yliopistonkadulle.

Harjua vastapäätä Yliopistonkadulla on viehättävän kyltin alla paperikauppa Harjun Paperi, joka tunnetaan nykyisin hienosta korttivalikoimastaan. Kyltti taitaa olla jo vuonna 1954 aloittaneen paperi- ja toimistotarvikekaupan peruja.

Täällä on näköjään myös perinteisistä turistikorttien nähtyvyysaiheista poikkeavia, vuodenajan henkeen sopivia Jyväskylä-postikortteja. Yksinkertaisesti iloisia kuvia kaupungilta!

Harjun portaiden remontti alkaa ilahduttavaa kyllä olla loppusuoralla. Toivottavasti työmaa-aidat voidaan poistaa pian, jotta rappusia pääsee testaamaan.

Kun kävelen Yliopistonkatua alas, alkaa vastaan tulla ihmisiä, joiden käsipuolessa roikkuu mm. omenoita, viipurinrinkeleitä ja karpaloita muovikasseissa. Joko torilla tai kävelykadulla on selvästi syysmarkkinat.

Arvaukseni paikasta osuu oikeaan: torilla on runsaasti sekä sekä myyjiä että asiakkaita, ja tuotevalikoimaa on ruisleivästä vaatetavaraan. Voi kun tämän näyn, vilkkaan torin, näkisi Jyväskylässä useammin! Kävelykatu on onnistunut imaisemaan kaupunkilaiset promeneeraamaan korttelin verran alemmas, ja onhan paikallisbussien pääpysäkkialue on kahden korttelin päässä... Entinen kaupungin sydän on siten turhan monelle jo "liian kaukana". Paitsi näin poikkeuspäivinä.

Harjukadun puolella on ainoa aito jäänne vanhan linja-autoaseman (nykyinen Matkakeskus valmistui 2002) ja torin ajoilta: nyt rakennustyömaa-aidan taakse teljetty mukulakiveys Harjukadun ja Väinönkadun kulmauksessa.

Tässä nurkassa, vanhalla käsin ladotulla kiveyksellä, pysäköi linja-autoaseman aikaan asemalla asioivia henkilöautoja tai seuraavaa ajovuoroaan odottavia linja-autoja. Pelkään pahoin, että kaunis kiveys katoaa, kun kadunkulmaan alkaa nousta seuraava korttelin kerrostaloprojekti, Jyväskylän Harjunportti. Toria peitti ihan samanlainen kiveys ennen kuin sen alle rakennettiin pysäköintitalo. Kun katselen huolellisesti paikalleen naputeltuja kiviä, tajuan että minulle tulee niitä vielä ikävä.

Harjunkulman kerrostalo tulee sulkemaan tulevan umpikorttelin Harjukadun puolelta, jolloin myös Väinönkadulta ja rakennuksen takaa katoaa tämänhetkinen näkymä Harjulle.

Nousen Sepänkadun puolelta stadionille. Urheilukentän päädyssä, Vesilinnaan loivasti kohoavien portaiden lähellä rinteessä huomaan vanhemman rouvan etsivän jotain pensaiden seasta. Sieniä? Ehei, kohta hän nostaa maasta pari yhteenliitettyä lankkua ja vie ne portaiden viereisten kivipaasien päälle. Penkki asettuu (tosin hieman keikkuen) takaisin alkuperäiselle paikalleen, ja rouva jatkaa tyylikkäästi matkaansa. Kiitos!

Elämänkoulun ilta

2011-10-15T10:06:00.002+03:00

Iltakävely johdattaa minut paikkaan, jonka näin viimeksi päivänvalossa. Jyväskylän Ammattikorkeakoulun pääkampuksen Kari Alosen Elämänkoulu -veistoskokonaisuus on myös yksi Valon kaupungin valaistuskohteista. Ahaa, täältä Eeronkadun suunnasta ja koulun pihalta katsottuna kaksi veistosta korostuu kolmatta enemmän...

Luottamus esiintyy uljaana, Luovuus erottuu myös hyvin, mutta matalalinjainen Vastuu-veistos tulee esiin vasta Rajakadun ja Eeronkadun kulmauksesta katsottuna.

Vastuun kantaminen painaa joskus todella raskaasti...

JAMKin laajalle leviävä julkisivu hohtaa avaran piha-alueen perällä veistosten taustalla, sekin mietitysti iltavalaistuna.

Luovuus. Kohdevaloissa kimaltelevissa teräslankapalloissa on jotain kiehtovaa. On hauska nähdä, miten erilaisilta veistokset näyttävät, kun niiden ympärillä vallitsee pimeys ja kohdevalot nostavat teosten muodon esiin.

Luottamus kantaa näkyvästi myös huomiovalonsa. Kuinka moni veistos jääkään hämärän laskeuduttua huomaamatta ilman valaistusta. Toisaalta, nyt on energiansäästöviikko. Toivottavasti nämä valaistukset on tehty energiatehokkaasti.

Käyn vielä katsomassa lähempää itse JAMKin julkisivun valaistusta. Hauska valojen ja varjojen leikki tekee tepposet ja sileä seinä näyttääkin veistosmaiselta...

Elämänkoulu

2011-10-13T16:55:00.000+03:00

Saavun Rajakadun ja Eeronkadun risteykseen, missä autovirta humisee ja suhahtelee tauotta ohi. Kävelijä voi pysähtyä katsomaan tarkemmin sitä, mitä kaasua painavat autoilijat voivat nähdä vain vilaukselta: Jyväskylän ammattikorkeakoulun (JAMK) avaran piha-alueen kulmaukseen pystytetyn veistoskokonaisuuden.

Taiteilija Kari Alonen on työstänyt oppilaitoksen pihalle teräksestä kolmiosaisen teoksen Elämänkoulu (syyskuu 2011). Veistosten taustalla nurmikko kumpuilee kuin taideteoksen muotoja myötäillen.

Vastuu? Ruosteenvärinen lonkero - mieleen tulee jopa norsun kärsä - pitää sylissään röpelöistä teräslankapalloa.

Luottamus? Teräspallo on luottavaisena korkealla kärsälonkeron kannateltavana.

Luovuus? Hento mutta vahva teräslankapallo on ylös kurottavan teräslonkeron tukena, mutta samalla myös suojassa. Jossain vaiheessa elämää olemme joko kannattelemassa tai kannateltavina.

Sammaleenvihreä Touruvuoren luontopolku

2011-10-10T21:32:00.001+03:00

Touruvuori sijaitsee Palokassa, muutaman kilometrin Jyväskylän Tourulan kaupunginosasta ja Palokka- ja Jyväsjärven yhdistävältä Tourujoelta pohjoiseen. Liekö näillä "touruilla" muuta yhteyttä toisiinsa? Ainakin se, että sekä Tourulan Tourujoelta että Palokan Touruvuorelta löytyy luontopolku.

Touruvuoren luontopolku alkaa Palokan Pappilanvuoren alueelta, Raivaajantien päästä, mistä heti muutaman askeleen päästä kulkija astahtaa pitkospuita pitkin pienen suolämpäreen läpi.

Kun astun tunnelmalliseen kuusikkoon, tulee tuttu tunne: olen äskettäin kulkenut paria muutakin luontopolkua kuusten katveessa. Suomalaiset luontopolut taitavat useasti kulkea joko tiheiden ja hämärien tai avarammaksi harvennettujen kuusimetsien kautta.

Sitä voi miettiä, millaisten puiden vallitsema metsä on omaa sielunmaisemaa. No, ehkä sielunmaisemaa ei ole metsä, tai suo, vaan jokin aivan muu. Reitti yhtyy hetkeksi kuntopolkuun ja kääntyy siitä pitkoksille.

Lenkkipolkujen väliin sijoittuva luontopolun rasti 3 on luontotiedoista paljas. Tässä voi viettää vaikka hiljaisen hetken luontopolkujen opastetaulujen muistolle.

Ja tietenkin voi pysähtyä katsomaan suloista sammalta ihan läheltä. Puronvarsimetsän kosteudessa sammalet voivat hyvin. Ylitän leppoisasti virtaavan puron kapeaa siltaa pitkin, sitten polku alkaa nousta.

Rinteessä yläpuolellani on laudankappaleista kyhätyn majan jäänteitä ja viheriän sammalmaton suojaamia kivenlohkareita sekä kalliota. Maata peittää kuusenneulasten täplittämä sammal.

Kalliolla, polun tuntumassa suuren männyn suojassa yrittää sitkeästi kasvaa myös pienen pieni tammentaimi. Onko joku tipauttanut tammenterhon kulkeissaan?

Iloiset haavanlehdet ovat myös laskeutuneet pehmeään sammalikkoon nauttimaan syysauringon viime säteistä ennen iltaa. Jossain haukahtelee koira, toinenkin. Vastaantulijan kädessä roikkuu sienisaalista täynnä oleva pussi.

Polku alkaa kohota yhä jyrkemmin. Kuusten rungot luovat harmaudessaan hienon kontrastin Touruvuoren rinteiden sammalien peittämälle kivikolle, joka tässäkin lienee Muinais-Päijänteen rantakivikon jäänteitä.

Alkaa reitin porrasosuus: useammatkin hyvin jyrkät rappuset tuovat askel askeleelta lähemmäs Touruvuoren huippua (201 m). Touruvuoren laella ei kuitenkaan ole tilan tuntua, sillä opastaulu on puiden keskellä. Vähän ennen huippua kalliolta voi nähdä pilkahduksen maisemista, mutta hieman enemmän näkee alas laskeuduttaessa.

Polun varressa on suuri siirtolohkare, jonka päälle kavuttuaan (kiitos tikkaista!) voi erottaa mäntyjen lomasta Palokkajärven ja sen takaa Jyväskylän maamerkeistä ainakin Viitatornin.

Touruvuoren luontopolku on pääosin merkitty suorastaan erinomaisesti punaisin maalimerkein; vain parin siirtolohkaretta seuraavan rastin välillä on maalitäpliä niukalti, mutta kauas erottuvat rastitaulut pitävät oikealla polulla. Sinitiaiset pyrähtelevät ja lurittelevat musiikkia iltapäivän ratoksi. Nekin taitavat viihtyä sammalmetsissä!

Jääskelän syysluontopolku

2011-10-07T23:48:00.000+03:00

Syysmetsään! Jääskelän luontopolku löytyy entisen Jyväskylän maalaiskunnan alueelta Vaajakosken eteläpuolelta. Polku Tontunvuorten suuntaan on lähtöpaikalla osin kätkössä vastikään kaadetun lepän alla, mutta kiepautan puuvainaan polulta pois.

Väljä kuusikko voi näyttää karulta, mutta puiden juurelta löytyy myös satumaisia sammal- ja jäkäläkasvustoja. Tuntuu mukavalta, kun jalkojen alla on oikeasti kiemurainen ja kapea polku, eikä leveä ja tasoitettu väylä. Polku kohoaa välillä kuusten keskeltä mäntykankaalle, mutta laskeutuu jälleen tiheämpien havujen tykö. Opastaulut kertovat sopivan harvakseltaan reitin luonnosta.

Paikoin syksyn lehdet ovat jo tehneet joukkohyppyjä maahan ja alkaneet luopua kirkkaankeltaisista syysasuistaan. Tästä olisi turha etsiä sieniä...

Polku saapuu pirunpellolle, kiviröykkiöiselle aukiolle, jolla on opaskyltin mukaan sijainnut Muinais-Päijänteen ranta. Nykyinen Päijänne on paljon alempana ja sen rantaan on paikasta matkaa.

Ylitän entisen rannan pitkospuita pitkin ja saavun kosteikon jälkeen kirkasvetiselle purolle, jota polku tovin myötäilee. Virtaavan veden solinaa säestää puiden latvoista kuuluva tuulen humina, mutta olen täällä puuskilta suojassa.

Lepäslammen rannassa ei ole tuulesta juuri tietoakaan. Suomaisema tuoksuu ja näyttää syksyltä.

Hassunhauskat kirkkaanvihreät lehtikasvustot verhoavat sammaleista kiveä. Mikä lie onkaan sinun nimesi, kaunis kasvi.

Tontunvuoret jäävät taakse ja reitti tuo minut takaisin puron varteen. Täällä kiire unohtuu. Puron tuntumassa iso joukko vielä matalia kuusenpoikasia suunnittelee kaikessa hiljaisuudessa alueen valloitusta.

Luontopolku ylittää Jääskelän tien, koivikoksi kasvaneen entisen niityn ja saapuu jyrkän kallion alapuoliselle kosteikolle. Märillä pitkospuilla saa astella varovasti.

Pitkospuiden viereinen laaja lammikko näyttää kauempaa siltä, kuin se olisi jäätynyt. Ehei, pienet vihreät lehtinystyrät täplittävät liikkumattoman veden pintaa.

Veden vihreät minipallerot eivät ole kylmästä kohmeessa, mutta ehkä ne eivät vain mahdu liikkumaan. Tuulen tipauttamat lehdet jäävät juuri siihen, mihin ovat ensiksi laskeutuneet.

Kapuan suolta ylös Sammalistonkalliolle, missä tuuli puhaltaa voimalla ja erotan puunlatvojen välistä jopa alhaalla siintävän Päijänteen vaahtopäitä. Joku taiteellinen sielu on askarrellut luonnon aineksista sienitaideteoksen.

Aurinko kirkastaa maiseman värit, kun taivallan kalliolla ja sen rinteillä eteenpäin. Alan laskeutua Päijänteen tyrskyjä kohti. Mutkitteleva polku vaihtuu välillä leveäksi uraksi, kunnes kapenee jälleen ja saavun rantaan.

Teerilahden rantapolku tarjoaa vastarannalla hienon ruskamaiseman iloisen kirjavine puineen. Rantakaislikko taipuu viuhuvassa tuulessa. Saavuttuani nuotiopaikalle huomaan, että tulitikut jäivät kotiin, mutta eipä tässä tuulessa olisi ollut helppoa tulia tehdäkään. Onneksi tuli tehtyä tee valmiiksi termospulloon.

Lähtöpaikalle palaava polku kääntyy yksityiseksi muuttuvalta tieltä vehreiden sammalten kuusikkoon, mutta kohta on vastassa huimaavan kaunis koivikko. Liekö tässä ollut niitty vai pihapiiri, kun puiden lomassa on lukuisia villiintyneitä punaherukkapensaita.

Syksyn viimeiset punaviinimarjat! Jos olettekin pakkasen puraisulta välttyneet, kävelijältä ette.

Jossain Jääskelän tilan alueella on myös Jyväskylän kaupungin perustamisesta aloitteen 1823 tehneen Carl Christian Rosenbröijerin hautakappeli, mutta sen sijaintia luontopolun kartta ei kerro. Levätköön Rosenbröijer siis rauhassa.

Nyrölän luontopolku

2011-10-04T20:57:00.000+03:00

Nyrölän luontopolku löytyy Vesangasta, läheltä Jyväskylän ja Petäjäveden rajaa. Polun varsinainen lähtöpaikka on Sikomäentien varressa lähellä Nyrölän koulua, mutta yhdyspolkua pitkin reitille pääsee myös Kallioplanetaariolta. Sunnuntai-iltapäivänä lähtöpisteen parkkipaikalla on toistakymmentä autoa, joten ulkoilijoita riittää.

Opastaululta kulkijan lähettää matkaan Aaro J. Veijosen Luontopolku-runo, joka antaa vihjeen tulevasta: ...Saaren suuriin seikkailuihin / vetolossi ääneti vie / erämaassa erikoinen / kulkupeli, tämmöinen lie?...

Luontopolku seuraa aluksi pikkutietä, ennen kuin kääntyy valoisaan kuusimetsään, jossa on tehty harvennushakkuuta. Opastaulujen lomassa reitin varrelta löytyy myös luontoaiheisia kysymyksiä kulkijoille. Pysähdyn kuusikkoon lukemaan sinitiaisesta kertovaa opastaulua, kun kuulen linnun laulavan. Läheisellä kuusen oksalla keikkuu laulaa lurittelemassa... sinitiainen! Aikamoisen hyvä ajoitus...

Luontopolun vieressä Saparo-niminen lampi näyttää siltä, kuin se olisi ollut aina paikallaan, mutta tekolampi kaivettiin tähän 1930-luvulla. Pian polku yhtyy toviksi pikkutiehen, kunnes poikkeaa siltä jälleen metsään.

Ylämäessä polkua reunustaa aivan upea sammaleinen, avara kuusikko, johon tekisi mieli heittäytyä. Maistan metsän reunasta muutaman puolukan ja kapuan hakkuuaukion läpi mäelle.

Harjanteelta, ensimmäisen taukopaikan luota siintää vesi: Iso-Musta, jonka rantaan polku seuraavaksi laskeutuu. Vastaan tulee viisihenkinen perhe, joista jokaista tervehdin sivuun väistäessäni erikseen, mutta kulkijoista tuskin kukaan edes katsahtaa silmiini, saati että kuuluisi ääntäkään. Anteeksi vain, mutta tuntemattomankin tervehtiminen on edes metsäpolulla sallittua ja jopa suotavaa...

Polku muuttuu Iso-Mustan paikoin kuraisemmaksi, mutta kohta edessä ovat pitkospuut, joille tulen kääntyneeksi - hieman etuajassa.

Mikä upea laavu onkaan rakentumassa suon laitaan! Tulipaikka puuttuu vielä, mutta osaan jo kuvitella, millaista tässä olisi istuskella esimerkiksi tähtikirkkaana yönä. Pitkospuut johtavat suota pitkin Iso-Mustan rantaan ja pitkosten risteykseen. Äkkään vasta kartasta katsottuani, että oikaisin rantaan reitiltä turhan aikaisin ja laavusaari löytyykin vasemmalta puoleltani. Siis sinne.

Saarelta tulijat vapauttavat köydellä hilattavan vetolossin minulle ja kiskon kevyesti liukuvan menopelin laavusaaren rantaan. Vesi on täälläkin korkealla, mutta onneksi tilava, moniosainen laavurakennelma on muutenkin tehty terassityyppisesti soisen saaren rantaan.

Päiväretkellä oleva seurue paistaa tyytyväisenä makkaroita, minä tyydyn tuoksuihin ja levolliseen maisemaan. Joku onnekas kalastaja on äskettäin ripustanut järkälemäisen hauenpään voiton merkiksi laavun tuntumaan.

Palaan saarelta mantereen pitkospuille ja niitä pitkin luontopolku johtaa jälleen talousmetsämaisemaan.

Reitin varrella on näkynyt koko ajan tiheässä erilaisia linnunpönttöjä ja niitä riittää myös loppumatkalle, jonka leveää polkua on helppo astella. Kerrostalopönttöä en olekaan ennen nähnyt.

Kiitos Nyrölän kyläyhdistyksen talkooväelle, joka on tehnyt ison urakan polun hyväksi ja jatkaa arvokasta työtä polun kunnostamiseksi ja laajentamiseksi edelleen :)

Musiikkikampustaidetta ja vettä

2011-10-02T23:10:00.004+03:00

Vedet ovat nyt poikkeuksellisen korkealla Keski-Suomessa, myös Tuomiojärvessä. Kun astun Kortesuon ja Viitaniemen väliselle pitkospuupolulle, loiskuu kohonnut vesi kosteikossa jopa pitkospuiden päälle. On asteltava varovasti märillä lankuilla.

Saavun Mäki-Matin läpi huolitellumpaan ympäristöön, Pitkäkadun ja Voionmaankadun kulmaukseen, missä Jyväskylän ammattikorkeakoulun musiikin ja tanssin opinahjon remontti on onnellisesti ohi. Anteeksi, pitäisi näemmä opetella sanomaan Suomalainen musiikkikampus, kuten kyltissä lukee. No huh huh miten suurellista... Olisipa talolla konkreettinen, oma nimi? Rakennuksen aiemmassa elämässä sen suojissa toimi Keski-Suomen konservatorio.

Moirislammen puolelta rakennuksen uudistunut sisäpiha vaikuttaa mukavalta. Kaunis omenapuu paistattelee auringossa, vieressään rinteeseen tehdyt penkkirivit, joiden edessä sopisi pitää vaikka kesäkonsertteja Moirislammen rannalla.

Palaan rakennuksen julkisivun puolelle katsomaan, olisiko kadunkulman pääsisäänkäynnin yhteyteen sijoitettu taideteosta tai muuta kiinnostavaa yksityiskohtaa. Kivat syyskukat, ruskea pinta vaalean tiiliseinän alla - mutta kun sitä ruskeaa, ensisilmäyksellä "vain" yksiväriseksi luulemaansa seinää katsoo tarkemmin, näkee että taideteos on juuri siinä. Seinässä.

Sekä Pitkäkadun että Voionmaankadun puolella seinä tarjoaa yllätyksiä. Suurikokoisia ihmishahmoja, pala Jyväskylän rantamaisemaa... Ja kirjaimia. Paljon kirjaimia. Kirjaimet ovat horisontaalinen piilosanatehtävä, joten seinä tarjoaa loistavaa ajankulua, kun alkaa etsiä kirjainsokkelon seasta musiikkitermejä. Kuka tämän on suunnitellut? Ihana oivallus!

Löytyypä tekstiseinästä myös "musiikkikampus". Ehkä johonkin on piilotettu myös talon konserttisali, Hannikais-sali. Yllättävä nimi salilla, noin kielellisesti; nimi kunnioittaa muun muassa Jyväskylän seminaarin lehtorina toiminutta säveltäjä P. J. Hannikaista, mutta Hannikaisen sali -nimi sattuu olemaan jo käytössä ainakin säveltäjän syntymäpitäjässä Nurmeksessa.

Siirryn JAMKin katveesta takaisin Moirislammen puistoon, joka on villiydessään aivan lumoava. Tuntuu uskomattomalta, että olen aivan kaupungin keskustassa, kun tällä kaistaleella voisin kuvitella olevani lehtomaisessa metsässä ties missä. Sateiden ansiosta vesilammikko löytyy myös paikasta, jossa seminaarin aikojen alkuperäinen Moirislampi (tekolampi sekin) lie sijainnut.

Moirislammen puiston muhevassa maassa viihtyy moni upea, vanha ja kookas puu. Täältä löytyy myös jalopuulajeja. Olisikohan tuo jalava? Aurinko häikäisee silmiä, kun astun puistosta harvempien puiden kampukselle. Seminaarinmäki nauttii syksystä täysin siemauksin.

Kuljen kampuksen läpi ja laskeudun Ruusupuiston jyrkkää rinneportaikkoa alas. Ruusut eivät tällä hetkellä enää kukoista, mutta Aalto-museon Café Alvarissa voi täydentää hienoa päivää nauttimalla vaikka puolukkaista Alvarin kakkua...

Seminaarinmäen laitamilla

2011-10-01T23:37:00.001+03:00

Kävelen Seminaarinmäelle Moirislammen puiston läpi, kun kesää muistelevan syysperjantain aurinko on jo painumassa mailleen. Tuulessa kuivahtaneet keltaiset ja ruskeat lehdet rahisevat ja kahisevat kengänpohjieni alla.

Kohotan katseeni kohti sinitaivasta ja puiston laidan vaahteroita. Hassua, että tässä vaahteranlehdet ovat vain keltaisia, eikä punahehkua näissä lehdissä näy.

Entä mitä on maassa? Jyväskylän Norssin alakoulu sijaitsee aivan Moirislammen puiston lounaislaidalla. Ehkä sieltä on tultu muotoilemaan kotileikkiä metsän reunaan, eikä kukaan ole vielä potkinut seiniä rajaavia kiviä ja oksia pois paikoiltaan.

Siirryn keskemmälle Seminaarinmäen kampuksen tunnelmallista ja värikästä puistoaluetta. Aallonpuistossa, edelleen pikkuomenoita notkuvien omenapuiden katveessa, kukkii vielä muutama ruusupensas. Nappaan yhden omenan ja puraisen sitä kokeeksi. Hmm, koristeomenaksi ei hassumman makuinen!

Laskeudun Seminaarinmäkeä alas kohti Liikuntaa, kierrän Ylioppilastalon ja pujahdan Ilokivi-kiven vieritse Taavettilan riihen luo johtavalle polulle. Hetkeen ei kuulu edes autojen ääntä ja olen polulla kuin oikeassa metsässä. Villa Ranan puutarhan saavutettuani kuulen iloista naurua metsän reunan tuomien luota ylärinteestä. Puihin on ripustettu hilpeän värisiä ilmapalloja, ryhmän keskellä näkyy maassa lyhty ja joku pitelee kitaraa. Olisiko se synttäripiknik syysillassa? Toivotan mielessäni juhlijoille ihanaa iltaa.

Saavun Villa Ranan Seminaarinmäen puoleiselle sivuportille. Aina silloin tällöin kampuksella näkee koululaisten / opiskelijoiden suunnistusrasteja; tämä on harvinaisen hieno, ei vain hätäisesti kyhätty lappunen. Mikä lie yhteys kuvan ja sanan välillä? No, onhan tämä metsäkanalintu ulkosalla...

Harvardissa hauskasti

2011-09-29T18:05:00.002+03:00

Bostonin keskustaa reunustavan Charles-joen pohjoispuolella sijaitsee Cambridgen kaupunki, jossa sijaitsee Yhdysvaltojen vanhimman yliopiston eli Harvardin (1636) hieno kampus. Seison Cambridgen (aluksi Newe Towne) syntysijoilla Harvard Squarella, missä joukko meitä turisteja kokoontuu reippaasti kailottavan opiskelijan ympärille. Harvard University -kierroksen opas Josephin esittelee tömäkästi hänen pomonsa, joka julistaa ettei tämä saksanopiskelija tule koskaan saamaan töitä...

Käymme aukion laidalta kohti yliopistoalueen porttia. Oikealla puolellamme on kampuksen vanhin rakennus, Massachusetts Hall (1720), jonka alimmat kerrokset ovat yliopiston hallinnon käytössä, mutta yläkerrassa asuu ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Vain hiljaisia sellaisia - alakerran naapureiden takia. Joseph toteaa naureskellen, että Simpsonien luoja Matt Groening lensi asuntolasta metelin takia alle lukukaudessa. (Hmm. Jälkikäteen tarkistettuna Groening kyllä opiskeli ihan toisessa yliopistossa. Oi Joseph, Joseph!)

Massachusetts Hallin edustalla on myös runopylväs, yksi kahdeksasta kävelyreitin muodostavasta Poetry Posts -teoksesta, joilla kunnioitetaan 9/11 -terrori-iskuissa menehtyneitä Harvardista valmistuneita.

Naapuritalon paikalla oli alkujaan yliopistolle merkittävän raha- ja kirjalahjoituksen perinnöksi jättäneen John Harvardin (1607-38) kirjasto, joka kuitenkin tuhoutui tulipalossa ja tarinan mukaan vain yksi kirja pelastui; se, joka oli (luvattomasti) viety pois kirjastosta. Joseph kertoo, että lainan palauttanut opiskelija erotettiin yliopistosta kolmeksi kuukaudeksi rangaistuksena omin luvin otetusta lainasta...

Punatiilirakennusten keskellä on avara vehreä puisto ja runsaasti tuoleja vaikkapa lueskeluun. Puiston ympärillä on ensimmäisen vuoden opiskelijoiden opiskelija-asuntoloita.

Harvard Yardin toisella laidalla pysähdymme patsaalle (jalustan teksti: John Harvard, Founder, 1638), jossa on kolme virhettä: John Harvard ei perustanut yliopistoa, vaan se nimettiin hänen kunniakseen testamenttilahjoituksen vuoksi; perustamisvuosi oli oikeasti 1636 ja patsaan mallina oli eräs opiskelija, eikä itse lahjoittaja. Moni kuvauttaa itsensä sivelemässä patsaan oikeaa jalkaterää, mutta tämä rituaali ei kuulemma tuota onnea. Jalalle pitäisi virtsata.

Matka jatkuu vanhalta kampusalueelta ulos portista, jonka vieressä on tekstinpätkä entisen opiskelijan, Ralph Waldo Emersonin teoksesta yliopiston 200-vuotisjuhlavuonna 1836. Kyllä, myös Henry Thoreau opiskeli täällä, kuten moni Yhdysvaltain presidentti, nobelisti, kirjailija jne. ja esimerkiksi Conan O'Brian.

Kaikki täällä ei ole punatiiltä. Science Centeriin lahjoitti varat Kodak, mistä ööh, erikoinen polaroidkameramainen ulkomuoto. Upeampi yliopiston rakennus on aivan sen vieressä, tosin tulipalossa korkean torninsa huipun menettäneenä. Toisella puolella katua sijaitseva Cambridgen paloasema ei pitänyt erään kiistan takia kiirettä tornipalon sammutuksella...

Torsonakin Memorial Hall muistuttaa kirkkoa, mutta ei sitä ole. Rakennus on pystytetty Amerikan sisällissodassa pohjoisvaltioiden puolella taistelleiden muistolle. Matala siipi sisältää Josephin mukaan (sisustukseltaan) Harry Potter-henkisen ruokasalin, jossa ensimmäisen vuoden opiskelijat syövät. Eivätkä he sen jälkeen jää sapuskoita kaipaamaan.

Palaamme taas vanhojen rakennusten keskelle. Sisäpihalle mahtuu jopa parikymmenen tuhannen yleisö valmistujaisjuhliin, mutta nyt paikalle on kokoontunut vain pienehkö määrä erivärisiin t-paitoihin (Oak Yard, Elm Yard, Crimson Yard, Ivy Yard...) pukeutuneita opiskelijoita megafonihemmon ympärille.

Puistoaukion toisella puolella häämöttää valtava kirjasto, Harry Elkins Widener Memorial Library, jonka hänen äitinsä rakennutti nuoren, mutta merkittävän bibliofiilin upottua Titanicin mukana. Joseph kertoo, että sureva äiti asetti kirjaston säilymiselle Harvardissa kolme ehtoa: rakennusta ei saa purkaa, kirjastossa on oltava tuoreita narsisseja joka päivä ja jokaisen opiskelijan on osattava uida. Totta vai tarua?

Kävelemme opiskelija-asuntoloiden ohi ulos kampusalueen portista. Alueen laidalla Wigglesworth Hallin rakennusten opiskelija-asukit kärsivät sekä viereisen vilkkaan kadun että alla kulkevan junan melusta ja tärinästä. Oppaamme mukaan yliopisto maksaa vuosittain korvausta siitä, että junat hidastavat juuri tässä kohdassa tärinän vähentämiseksi...

Kierros päättyy lähelle opiskelijoiden ylläpitämää kirjakauppaa. Opastuksen päätteeksi Joseph kerää kävelijöiltä vapaaehtoisen tipin (suositus 10 USD/aikuinen). Rento ja hauska kierros, ja luultavasti ainakin osa jutuista piti paikkansa ;-)
(Kävelypäivä 17.9. 2011)

Boston: kirjallisia maamerkkejä

2011-09-28T20:04:00.001+03:00

Kävelyoppaat Gretchen ja Tom kokoavat ryhmää ympärilleen Bostonin entisen Borders-kirjakaupan edustalla School Streetin ja Washington Streetin kulmauksessa. Alkamassa on Literary Landmarks -kävelykierros kaupungin keskustan kirjalliseen historiaan.

Vain muutaman askeleen päässä meistä on Old Corner Bookstoren rakennus (1712). Tosin siellä ei enää myydä kirjoja, vaan burritoja! Kirjakauppahistoria alkoi talossa jo 1800-luvun alkupuoliskolla, jolloin erityisesti Ticknor & Fields -kustantamo nosti paikan maineeseen. Koska Ticknor & Fields maksoi kirjailijoille rojalteja, kustantamo edusti amerikkalaisten kirjailijoiden lisäksi mm. Charles Dickensiä, joka oli kärsinyt uuden mantereen piraattipainoksista.

Jatkamme matkaa kohti Beacon Hilliä. Paikalliset kirjailijat kokoontuivat sekä Old Corner Bookstoren tiloissa että School Streetin ja Tremont Streetin kulmauksessa Parker Housessa (alkuperäisestä jäljellä vain osa), jonka lauantaiklubin kokoontumisiin naiskirjailijat pääsivät mukaan vasta 1900-luvun puolella. Klubin jäseniä olivat mm. Ralph Waldo Emerson, Charles Dickens ja Henry Wadsworth Longfellow.

Pysähdymme Athenaeumin (1807) eteen. Gretchen kertoo, että Bostonia sanotaan Yhdysvaltain Ateenaksi (Jyväskylän serkku siis, kuten samaa nimitystä itsestään käyttävä läheinen Concord...!). Rakennustelineiden takana piileskelevä Athenaeum on edelleen huiman kokoelman omaava yksityinen, jäsentensä käytössä oleva kirjasto, jota käyttivät jo John Quincy Adams, Emerson ja Longfellow.

Punatiilitaloja, jokunen vanha kaksikerroksinen puutalo. Pinckney Street näyttää lähes tavalliselta asuinkadulta, mutta ei sittenkään. Kun pysähdymme numeron 4 edessä, kuulemme Henry David Thoreaun asuneen tässä.

Alcottin perhe asui tällä kadulla mm. numerossa 20, jonka toisessa kerroksessa (oik.) on ihastuttava erkkeri... Nuori Louisa May kirjoitti täällä ensimmäisen julkaistun tarinansa. Lähistöllä talossa 54 asui jonkin aikaa Nathaniel Hawthorne.

Beacon Hillin jalkakäytäviä peittävät paikoin perinteiset punatiilet, joiden eläväinen pinta aaltoilee petollisesti. Kannattaa siis katsoa välillä myös jalkoihinsa, eikä vain viehättäviä taloja...

Saavumme upealle Louisburg Squarelle, jonka numerossa 10 Louisa May Alcott ja hänen isänsä Bronson viettivät viimeiset vuotensa, menestyneen tyttären ansiosta. Aukion keskellä on kaupungin ainoa yksityinen puisto.

Numerossa 16 asuu nyt dekkaristi Robin Cook, jonka ulko-oven hummerin muotoinen kolkutin kannattanee tuntemattoman jättää rauhaan. Talossa asui aiemmin mm. kirjallisuus- ja kulttuurilehtenä aloittaneen The Atlantic Monthlyn (1857) päätoimittajaksi noussut William Dean Howells.

Kauniin Mount Vernon -kadun varrella numerossa 102 asui esimerkiksi Henry James, The Bostonians -romaanin kirjoittaja. Romaani on varmasti oivallista luettavaa kaupungista kiinnostuneelle. James kävi Parker Housessa aamiaisella ja palasi sitten kotiin kirjoittamaan.

Ohitamme luonnonkivipäällysteisen Acorn Streetin ja saavumme Chestnust Streetille, missä kuulemme Francis Parkmanista, joka kirjoitti mm. sioux-intiaaneista; Richard Henry Danasta (pitkä purjehdus länsirannikolle: Two Years Before the Mast) ja runoilija Julia Ward Howesta.

Kohta lähenemme Boston Common -puistoa ja Beacon Streetiä, jonka talossa 39 vihittiin Fanny Appleton ja kirjailija Henry Wadsworth Longfellow. Appiukko oli antelias: hän lahjoitti siitä kodin nuoriparille. Kirjallisuuspitoinen kierros päättyy - aikamoinen kirjallinen kaupunki! Alan miettiä, mitä kaikkea bostonilaista pitäisikään ottaa lukulistalle...

(Kävelypäivä: 17.9.2011)

Concord - askel menneisyyteen

2011-09-27T15:02:00.001+03:00

Paikallisjuna jättää minut Concord, Massachusettsin asemalle. En voi vastustaa tilaisuutta kävellä 1800-luvun puolivälin tienoon merkkihenkilöiden, kuten Henry David Thoreaun, kotikaupungin maisemissa. Täällä pohdittiin ja kirjoitettiin paljon viisaita, niinpä Concord kutsuu itseään Amerikan Ateenaksi.

Pikkukaupungissa ei ajatella onneksi vain autoilijoita. Kapea jalkakäytävä löytyy niin Thoreau Streetin, pääkadun kuin sivukatujen laidalta.

Ystävällinen Visitor Centerin rouva antaa kartan ja neuvoja - Sleepy Hollow'n hautausmaalle tulee käydä vasta Pritchard Gaten portista. Hmm, kummalle puolelle tietä ylittäisin suojatien?

Astun Sleepy Hollow'n hautausmaan portista korkeiden puiden katveeseen. Kyltit ohjaavat muutaman mutkan kautta kirjailijoiden harjanteelle, Author's Ridgelle, missä lepää kunnioitettava määrä tunnettuja nimiä.

Henry David Thoreaun (1817-62) hautakivi vaatimaton ja pieni aikakautensa tyyliin. Viereinen suvun muistomerkki on järeämpää tekoa. Pari kirjoittajafania on jättänyt kynänsä Henryn haudalle, mutta vielä useampi pienen kiven, kuten Thoreaun Walden Pondin rannalla sijainneen mökin paikalle. Me pyhiinvaeltajat. Olen iloinen, että tämän luonnonystävän haudan edustalla ei ole siloista vihreää hoitonurmea, vaan kahisevan kuivia ruskeita lehtiä ja käpyjä. Läsnä on metsän elämän kiertokulku.

Kirjailija Louisa May Alcottin hautakivessä lukee vain L.M.A. 1832-1888, joten faneja avittaa hautakiven taakse sijoitettu nimilaatta. Yhdysvaltain lippu seisoo haudan vieressä, kukkakimppu on kuihtumassa, ja jälleen kirjoittajat muistavat kirjailijaa omalla kynällään.

Pysähdyn muidenkin hautakivien kohdalla - ehkä osa heistäkin on kirjailijoita, tai näiden lähisukulaisia, mutta monessa lukee koruttomasti vain Father tai Mother. Yksinkertaista ja kaunista.

Harjun laelta löytyvät lopulta myös Emersonit: etenkin esseistään tunnettu kirjailija, filosofi ja runoilija Ralph Waldo Emerson (1803-82) ja hänen läheisensä. Aurinko paistaa transsendentalistille. Waldolla on komea luonnonkivi, hänen läheisensä saavat tyytyä tavallisiin kiviin, mutta niiden kaiverrukset ovatkin todella hienoja.

Ellen Tucker Emersonin hautakirjoituksessa on jotain hellyttävää. Sekä Waldo Emersonin Ellen-tyttären että hänen Lidian-vaimonsa hautakivissä on kirjoitusta myös takana - ensimmäinen kerta, kun sellaista näen. Täällä voisi viettää pitkän aikaa vain hautakiviä tutkimalla!

Palaan hautausmaalta takaisin Bedford Roadille ja suuntaan toisenlaisille historian muistomerkeille, Lexington Roadin varrelle. Aurinkoisessa säässä on mukava katsella vanhoja kauniita taloja (alkaen 1600-luvulta!) ja pihoja, miettimättä asuiko niissä merkkihenkilöitä tai ei. Taidegallerian pihaa vartioi slow-vauhdin hengessä kilpikonna - siinä olisi penkkikin puun katveessa...

Pian tulee vastaan ruskea, ulkoa hieman ankeankin näköinen talo, Orchard House. Täällä Louisa May Alcott kirjoitti ensimmäisen menestysteoksensa Pikku naisia, ja kirjan Amyn esikuvana ollut May-sisar taiteili jopa talon seiniin. Perheen isä Amos Bronson Alcott teki elämäntyönsä pitkälti opettajana, vastusti orjuutta sekä puolusti naisten oikeuksia. Hyvä niin, sillä vapauksia saanut kirjailijatytär auttoi ratkaisevasti perheen elatuksessa.

Orchard Housen pihan laidalla toimi Hillside Chapel-puurakennuksessa muutamia vuosia myös Concord School of Philosophy, jossa isä-Alcott opetti elämänsä loppupuolella. Orchard Houseen voi tutustua opastetuilla kierroksilla ja talossa toimii myös kirjoihin keskittynyt lahjapuoti.

Kävelen tietä eteenpäin - lisää upeita taloja. The Wayside, jossa ovat asuneet Alcottit sekä kirjailija Nathaniel Hawthorne ja Margaret Sidney. Viereisessä rakennuksessa Concordin kirjallista historiaa avaa hyvä ilmainen näyttely ja matkan varrella ulkoasumuutoksia kokeneeseen taloon järjestetään myös tutustumiskierroksia. Olisipa hauska käydä joskus Hawthornen rakennuttamassa ja suosimassa kolmikerroksisessa kirjoitustornissa...

Paluumatkalla kohti keskustaa on oikealla puolella metsäinen rinne. Tällaisissa maisemissa ovat siis kulkeneet ja inspiroituneet esimerkiksi Louisa May Alcott ja hänen kanssaan kävelyretkillä käynyt Henry David Thoreau.

Concordin museossa kerrottaisiin kaupungin historiasta. Museon suojissa on tallella mm. patriootti Paul Reveren lyhty, jolla oli tärkeä rooli varoitettaessa amerikkalaisia brittien hyökkäyksestä. Juuri täällä käytiin vuonna 1775 Amerikan itsenäistymiseen johtaneen vallankumouksen ensimmäinen taistelu. Mutta myöhäinen kulkija joutuu tyytymään vain museon aulaan, sillä ovet ovat kohta menossa kiinni. Ralph Waldo Emersonin talo on jo sulkenut ovensa.

Ollapa vielä keskipäivä, mukana lukemista ja eväitä, jotta voisin istahtaa Concordin museon pihan penkille, puun katveeseen, nauttimaan paikkakunnan kertojien sanoista. Toivottavasti vielä joskus!
(Kävelypäivä: 16.9.2011)

Boston: Freedom Trail

2011-09-25T22:45:00.002+03:00

Boston hellii kävellen kulkijaa lukuisilla valmiiksi mietityillä kävelyreiteillä, joita voi kulkea sekä omin päin että kävelyoppaan johdolla. Tunnetuin kävelyreiteistä on Freedom Trail, jonka varrella voi kurkistaa Bostonin historiaan 1600-luvulta 1700-luvun vallankumouksen päiviin, jolloin vapaustaistelijat nousivat brittihallintoa vastaan.

Vapauden polku alkaa Boston Common-puistosta, (nyt remontissa olevan) vierailijoita palvelevan Visitor Centerin vierestä. Reitillä pysymisestä huolehtivat hyvät opastekyltit sekä katuun upotettu punatiilinen tai punaisella maalilla vedetty reittiviiva.

Aloitan oman vapauskävelyni sen verran myöhään, että Old Granary -hautausmaan (1660) portit ovat enää kotvan aikaa auki. Monia hautakiviä koristavat huippuhienot pääkallokaiverrukset! Old Granaryssa lepäävät mm. Bostonin verilöylyn (1770) viisi uhria, patriootit Paul Revere ja James Otis sekä Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajat John Hancock ja Samuel Adams. Samuel Adams ei siis ole vain olutpanimo...

Paul Reveren pikkuruiselle hautakivelle sekä sen viereiselle muistomerkille on moni jättänyt kolikon.

Freedom Trail pistäytyy seuraavaksi King's Chapel-kirkolla ja sen viereisellä, Bostonin vanhimmalla hautuumaalla, kunnes kääntyy School Streetille, missä sijaitsi kaupungin vanhin koulu eli Boston Latin School (1645) ennen muuttoaan toisaalle. Pihalla patsastelee Benjamin Franklinin lisäksi nykyaikaa eli demokraattisen puolueen tunnus, aasi; republikaanien norsu on kuvattuna kengänpohjiin - "stand in opposition".

Seuraavalla aukiolla on edessä sekä kirjallista historiaa (Old Corner Book Store), Irlannin nälänhätää paenneiden siirtolaisten koskettava muistomerkki että yksi Amerikan vallankumouksen merkkirakennuksista, Old South Meeting-House, josta saivat alkunsa originellit teekutsut eli Boston Tea Party. Samuel Adamsin johtama joukko ei myöntynyt maksamaan brittien vaatimia teeveroja, vaan väki marssi täältä teelastissa olleille aluksille ja tyhjensi teelehdet mereen.

Old State House (1713) on Yhdysvaltain itärannikon vanhin julkinen rakennus. Päätyparvekkeen alla britit ampuivat viisi kaupunkilaista - Bostonin verilöyly - ja itse parvekkeelta luettiin Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus kaupunkilaisille heinäkuussa 1776.

Liikemies Peter Faneuil lahjoitti kaupungille kauppahalli- ja kokouskäyttöön nyt remontissa olevan Faneuil Hallin (1742), jonka katolla keikkuu tuuliviirinä kullattu heinäsirkka. Aivan sen vieressä on Quincy Market, joka on kaupungin suosituimpia nähtävyyksiä sisä- ja ulkotilojen puoteineen ja kuppiloineen.

Vaan Faneuil Hallin toisen pään puolella pikku puistossa harppoo jättimäinen kävelijä - kuka? Bostonin entinen pormestari James Michael Curley on saanut hauskan isokenkäisen muistomerkin itselleen... "If urban life is to have a new birth of greatness, let it be said that the renaissance began in Boston", totesi Curley vaatimattomasti virkaanastujaispuheessaan 1972.

Astun takaisin punatiilireitille, ohitan holokaustin lasitornimuistomerkin, Yhdysvaltojen vanhimman edelleen toimivan ravintolan Union Oyster Housen (1826) ja lähenen Haymarketia.

Asvalttiin on ikuistettu paikan historiaa - roskia (Mags Harries 1976, teos Asaroton); näillä main oli ammoin kaatopaikka. Roskat unohtuvat mukavan näköisten ravintoloiden valloittamalla Hanover Streetillä. Tätä North Endin aluetta hallitsevat nyt italialaisten siirtolaisten jälkeläiset.

Vastaan tulee vapaustaistossa urhoollisena viestinviejänä ratsastaneen Paul Reveren talo, Bostonin vanhin rakennus 1600-luvulta. Muistan aiemmalta visiitiltä pieniä hämäriä huoneita - tämäkin museo meni viiden maissa kiinni - ja jatkan matkaa. Katse pysähtyy naapuriin, hienosti koristeltuihin kerrostaloihin.

Kun astelen puistokäytävää Paul Reveren ratsastajapatsaan ohi ja kohti Old North Church -kirkkoa, alkaa jo hämärtää. Kirkon portit ovat jo kiinni, joten kirkko on kierrettävä viereisen kadun kautta. Katu nousee ylämäkeen ja vieressä on jälleen vanha hautausmaa, mutta ne saavat tältä päivältä riittää; tähyän jo veden yli. Ehtisinkö kulkea reitin loppuun ennen pilkkopimeää? Päätän yrittää.

Ylitän Charles-joen Charlestownin siltaa pitkin. Bostoniin sulautettu Charlestown perustettiin jo 1628, siis ennen Bostonia! Freedom Trail tekee täällä silmukan, joten päätän mennä ensin suorinta tietä päätepisteeseen Bunker Hillille. Tyylikkäissä puutaloissa silmä lepää - moni niistä on peräisin 1800-luvulta.

Lopulta kapuan itse Bunker Hill- monumentille (hieman sekavaa - tämä kukkula kun on Breed's Hill!), joka on melkoisen korkea graniittiobeliski. Päiväsaikaan obeliskiin voisi kavuta maisemia ihailemaan. Täällä käytiin 17.6. 1775 tiukka taisto brittien punatakkiarmeijan ja amerikkalaisten patrioottien välillä, jälkimmäisten tappioksi, mutta britit kärsivät suuren miestappion.

Katson kukkulalta alas - joen toiselta puolelta siirtää tornitalojen Boston. Olen nyt Freedom Trailin alku- tai loppupäässä, mistä punatiilipolku ei enää jatku.

On kuitenkin palattava hetki samoja jälkiä, jotta reitti olisi täydellinen: kurvaan alempaa puiston kulmalta vasemmalle, kohti rantaa ja laivaston aluetta, jonka suojissa lepää laiturin kupeessa 1797 vesille laskettu U.S.S. Constitution -purjealus. Fregatti sai lisänimen Old Ironsides, Vanha Rautakylki, koska aluksen lujat tammikyljet kestivät vihollisen hyökkäykset.

Freedom Trail on takana ja vapaus koittaa myös minulle, hämärän vaihtuessa pimeydeksi. Sopii vaikkapa ihailla hetki Bostonin siluettia Charlestownin puolelta.

Takana on huima pläjäys historiaa kartta ja opasvihkonen kourassa. Suosittelen reitin kulkemiseen lämpimästi päivän valoisia tunteja ja melkeinpä koko päivää, jos mielii poiketa matkan varrella kohteisiin myös sisälle...

(Kävelypäivä: 15.9.2011)

Valon kaupunki: guerrillat ja Nikolainkulma

2011-09-22T23:32:00.003+03:00

Jyväskylän Vesilinnasta kaikuu kello kahdeksan iltasoitto, tummalla taivaalla jyrähtää. Sadepisaroiden ropina vain yltyy, kun vihreää merkkivalopuikkoa heilutteleva Guerrilla Lighting! -valosissitempauksen vetäjä lähtee ohjaamaan Kauppakadun Kompassille kokoontunutta valosissi- ja yleisölaumaa ylös kävelykatua. Voi apua, monellakaan valosissillä ei ole kumppareita! Otan osaa, sillä vedentulo yltyy. Minne on matka, sitä emme tiedä.

Kohta käännymme Kilpisenkatua alas, sitten kaupunginteatterin kulmalta Vapaudenkadulle ja takaisin tulosuuntaan. Kun lähestymme Nikolainkulmaa Asema- ja Vapaudenkadun risteyksessä, ylittää muutaman kymmenen avustajan joukko kadun itse Nikolainkulmalle; yleisö komennetaan jäämään sitä vinosti vastapäätä.

Alkutohinoissa menee jonkin aikaa, kun tummansinisiin sadeviittoihin sonnustautuneet avustajat asettuvat paikoilleen ja säätävät käsivalaisimiaan. Asemakadun katukiveykseen heijastuu valotäpliä; yksi Valon kaupungin uusista valoteoksista. Annukka Larsen kertoo valaistuskohteesta: iltauninen Nikolainkulma esittäytyy kohta kolmessa erilaisessa valaistuksessa.

Ensimmäinen valaistus tuo jo esille rakennuksen yksityiskohtia, mutta värisävy näyttää kylmältä. No, parempi näin kuin ei mitään.

Onneksi tuli laitettua kunnon sadevarusteet, sillä valot eivät vaihdu seuraaviin hetkessä... Tuut!, raikaa äänimerkki. Toinen käsivalaisimien valaistus on lämpimämmän sävyinen ja sopii paljon paremmin vanhan rakennuksen tunnelmaan.

Tuut! Kolmas ja viimeinen valaistusesimerkki leikittelee punasävyisillä tehosteväreillä. Suosikkini sissivalaistuksista on keskimmäinen, turhia kikkailematon ja tyylikäs.... Jatkuukohan matka tästä vielä toisellekin kohteelle (kuten viime vuonna) vai oliko tämä tässä?

Opas komentaa vähintään puolimärät valosissit heiluttelemaan valoja eläväisesti Nikolainkulman seinillä videokuvaajien iloksi, sitten tämä vetinen valotuokio päättyy ja voi lähteä kuivattelemaan... Anteeksi valosisseille vaisuista aplodeista, sateenvarjoa pidellen on vaikea taputtaa! Ehkä Nikolainkulma saa joskus pysyvän iltavalaistuksen?

Walden Pond

2011-09-20T22:43:00.002+03:00

Olisinpa saapunut Concordiin jo varhain sunnuntaiaamuna, kokeakseni Waldenin aamun, joka inspiroi Henry David Thoreau'ta (1817-1862) hänen asuessaan täällä pari vuotta metsän keskellä. Thoreau rakensi itselleen huoneen kokoisen mökin Walden Pond -järven rannalle noin puolentoista mailin päässä Concordin pikkukaupungista Massachusettsissa.

Heti tien vieressä on Thoreaun mökin kopio, paanuseinäinen ja -kattoinen vaatimaton asumus, jonka sisälle mahtuvat juuri ja juuri kolme tuolia ("one for solitude, two for friendship, three for society", vuode, puulaatikko, pöytä ja valurautahella. Alkuperäinen mökki joutui uusiokäyttöön Thoreaun muutettua Waldenista pois.

Nyt Walden Pond ja sitä ympäröivä metsä on suojelu- ja virkistysaluetta; parkkipaikat ovat sunnuntai-iltapäivänä täynnä, rannalla perheet nauttivat aurinkoisesta päivästä ja sekä uimarit että muutama meloja sujuttelevat leppoisaan tahtiin tyynellä järvellä. Nainen lukee kirjaa retkituolissa veden partaalla.

Kapea polku siirtyy veden rajasta lehtevien puiden suojaan, mutta järvi on yhä aivan vieressä. Polulla tulee vastaan yksittäisiä kävelijöitä, jokunen hölkkääjä, useampi pyyhkeeseen kääriytynyt uimari. Mies ja poika tarkastelevat onkiaan - hei, tuolla on ahvenia!

Jewelweed

Maaorava kahistelee kuivuneita lehtiä polun vieressä. Ystäväni osoittaa keltakukkaista kasvia (jewelweed) jonka lehdistä voi murskata oloa helpottavaa tahnaa levitettäväksi iholle, mikäli sattuu vahingossa polttamaan koskettamaan myrkkymurattia (poison ivy). Äkkään aivan polun vieressä mustia torvisieniä. Onko niitäkin päätynyt Thoreaun pannulle, kun hän asui täällä?

Kahlaavat kulkijat ovat koonneet kivikeon matalaan veteen. Pesen käteni ja kasvoni uskomattoman pehmeässä, hyvin mineraalipitoisen tuntuisessa vedessä. Tekisi mieli ottaa vettä pulloon - kuin tämä olisi Lourdesin lähde... No, onhan tämä eräänlainen pyhiinvaellusmatka merkittävän ajattelijan ja kirjoittajan ajatusten lähteille.

Mutkan takana Walden Pondin vesi hohtaa huimasti smaragdin värisenä. Että vesi voikin vaihtaa väriään aivan yhtäkkiä! Sitten olen jo järven päässä, Thoreaun kammoaman radan vieressä (Walden Pondin näkee hyvin junan ikkunasta hetkeä ennen saapumista Concordiin), mistä on enää lyhyt matka Henry David Thoreaun mökin alkuperäiselle paikalle.

Kivipylväät osoittavat, missä Thoreaun mökki oikeasti oli. Tarkka sijainti paljastui, kun amatööriarkeologi Roland Wells Robbins kaivoi mökin piipun perustukset esiin 1945.

Kävelijöiden kivi kiveltä paikalle kasvattama kivikeko - tribuutti kirjailijalle - on levinnyt Thoreaun mökin paikan viereen. Thoreaun hyvin tuntenut Bronson Alcott, kirjailija Louisa May Alcottin isä, auttoi alun perin merkitsemään paikan kivillä vuonna 1872. Being one with nature is being one with yourself, lukee Jessican jättämässä kivessä.

Pysähdymme Walden Pondin rantaan ja istumme kiville syömään retkieväitä, voileipiä ja omenia. Latvialaissyntyinen nainen nousee rantaan uimasta ja jakaa tyytyväisenä eväämme.

Katselemme iltaa kohti sävyttyvää maisemaa. Millaista täällä olikaan vuosina 1845-46? Lehtipuuvoittoisen metsän niukka aluskasvillisuus tarkoitti varmaan silloinkin helppokulkuista maastoa, jonka poikki vierailijat saattoivat poiketa Thoreaun luona ja hänen itsensä oli mukava niin kuljeskella kylille kuin samoilla luonnossa. Waldenissa on lumoa myös ilta-auringon valossa. Elämää metsässä.

kävelypäivä: 11.9.2011

Atlantin rantahiekalla

2011-09-19T22:35:00.001+03:00

Lauantaina jaloittelen hetken Atlantin aaltojen kohinassa Higgins Beachilla Mainessa. Tässä ei ole ärhäkän veden uurtamia rantakallioita ottamassa tyrskyjä vastaan, vaan luonnonhiekkaranta on laskuveden siloittama ja helppo kävellä. Lomakausi on ohi, päivä pitkällä ja rannan tuntumassa talot vaikuttavat siltä, että ne jo alkavat kääriytyä syksyyn. Viimeiset rantatuoli-istujat keräilevät tavaroitaan. Tuuli alkaa nousta.

Märkäpukuun pukeutunut mies kantaa kainalossaan lainelautaa ja astelee rauhallisesti aaltoja kohti. Kohta hän pysähtyy vedenrajaan, laskee valkoisen lainelaudan maahan ja alkaa venytellä ennen veteen siirtymistään.

Ystäväni kävelee lähemmäs aaltoja. Hän etsii jo hietadollaria, sand dollar, eli simpukan tapaista pientä merieliötä, jonka saattaa löytää rantahiekalta. Eläviä sellaisia ei tule vastaan, mutta tovin kuluttua pidän kädessäni jo henkensä heittänyttä haurasta hietadollaria, jonka selässä on viisisakarainen meritähtikuvio. Toivon saavani kaunokaisen eheänä kotiin.

Jätän jalanjälkeni hiekkaan, mutta vain hetkeksi. Nousuvesi lähestyy auringonlaskun kanssa aalto aallolta ja pyyhkii armollisesti askeleideni painaumat pois.

kävelypäivä: 10.9.2011

Boston: keitaita

2011-09-14T08:37:00.000+03:00

Boston herää lämpimään aamuun. Kävelen varhain Newbury Streetille etsimään aamupalapaikkaa ja jalat ohjautuvat kuin itsestään Wired Puppy -kahvilaan, jonne myös koira-asiakkaat ovat oikeasti tervetulleita niin sisälle kuin ulkopöytiin. Ystävällistä! Taivaallinen karpalo-pähkinämuffinsi antaa muhevasti potkua päivään.

Alkuillasta tämäkin katu on vilkkaampi. Seikkailen kartta kourassa autokaduilta takorauta-aidan taakse puistoalueen huomaan. Vuonna 1837 avatun Public Gardenin komeissa puissa erottaa siellä täällä nimikylttejä - apu myös täkäläisiä puulajeja heikommin tuntevalle turistille.

Ylitän Charles Streetin, jonka toisella puolella puistoalue jatkuu, mutta eri nimellä: tämä on Boston Common, joka voi ylpeillä olevansa Yhdysvaltain vanhin yleinen puisto - peräti vuodelta 1634! Täällä on ennen laiduntanut karjaa, yöpynyt brittisotilaiden joukkoja ennen Amerikan vallankumousta ja järjestetty joskus jopa hirttäjäisiä. Nyt nurmikoilla loikoillaan lukemassa tai piknikillä, leikitetään koiria tai pelataan pelejä.

Boston Common -puistosta saa alkunsa yksi kaupungin merkityistä kävelyreiteistä, Freedom Trail. Koska iltahämärä on jo laskeutumassa, käyn vain katsastamassa puistoon punakylteillä merkityn Vapauden reitin alkupäätä, joka risteää myös Black Heritage Trail -reitin kanssa. Jälkimmäisellä reitillä voisi seurata Bostonin afrikkalais-amerikkalaisen historian jalanjälkiä.

Käännyn kuitenkin puiston kulmauksesta takaisin päin ja pysähdyn Frog Pondin sammakkopatsaiden ääreen. Toinen pronssisammakko tarkkailee täysin tyyntä matalaa tekolampea (noin 15 cm vettä!), toinen hypistelee kalastusvälineitään.

Tämän Sammakkolammen betonipohjalla eivät oikeat sammakot taida viihtyä...Sammakkopatsaiden takana on myös sammakkoteemainen lasten leikkipuisto, jonka koristemosaiikeista voisi laskea lukemattoman määrän hienoja sammakoita.

Aurinko laskee nopeasti. Kun astun takaisin Public Gardeniin, erotan kuitenkin suoran Haffenreffer Walk -puistokäytävän varsilla upeita kukkapenkkejä, muotoon leikattuja puksipuita ja jopa matalia palmuja. Kivisillalta kantautuu kahden viulistiopiskelijan taidokas soitto; Beatlesin Eleanor Rigby.

Moni kulkija pysähtyy laillani toviksi katsomaan kaupungin valoja heijastavaa vettä, puiston takana kohoavien tornitalojen siluettia ja kuuntelemaan Berklee College of Musicin opiskelijoiksi tunnustautuvia musikantteja. Joku tipauttaa viulukoteloon kiitokseksi dollarin setelin. Lammen joutsenveneet ovat jo yölevolla. Astun puistosta takaisin lähemmäs katujen huminaa ja omaa yölepoani.

Kesän värien muisto

2011-09-06T23:17:00.000+03:00

Viitaniemen nurmikentät, mikä mahtava avara tila. Joskus täällä oli metsää ja peltoa, kunnes 1950-luvun lopussa tänne alettiin rakentaa puutarhakaupunginosaa. Wilhelm Schildtin perikunnalta ostettuja peltoja ei onneksi rakennettu täyteen edes myöhemmin. Puut ovat kasvaneet yli matalan mittansa, viheralueilla mahtuu loikoilemaan, kulkemaan ja pelaamaan. Eikä tila lopu kesken.

Selkäni takana Kasinonmäen rinteessä on suuri kukkapenkki, joka koostuu parista yhteen liitetystä salmiakinmuotoisesta vinoneliöstä. Täällä on vielä kesä, vaikka syyskuu on kalenterin mukaan jo alkanut.

Valkoista, punaista. En tunnista kukkalajia, mutta ei sillä väliä. Kukkapenkki on monen askeleen päässä kävelytiestä, joten nähdäkseen kukat kunnolla on viitsittävä nousta viheriää rinnettä ylös.

Ei auringonkukkia, vaan pienempien keltaisten kukkien meri. Onko kesä muka jo ohi? Tiedän että tänään tuuli kääntyi ja satoi, mutta kesän värit elävät yhä.

Laukaan Metsoreitillä: Äijälä-Suolahti

2011-09-04T13:35:00.001+03:00

Olen hädin tuskin laskeutunut Konneveden bussista Laukaan Äijälään, kun viereiseen risteykseen pysähtynyt autoilija kysyy: oletko eksynyt? No en, kunhan otin kartan esille... Metsoreitin alkupiste löytyy helposti seuraamalla viittaa Äijälän hienolle, siistille kodalle, joka on oikeasti kivenheiton päässä tiestä. Puiset karhu- ja metsoveistokset koristavat nyt tyhjää ilmoitustaulua. Jostain syystä Metsoreitin kartat ja opasteet puuttuvat lähtöpaikalta. Ei se mitään, kun oma kartta on matkassa; retki Suolahden suuntaan voi alkaa.

Polku ohittaa rapsakan kokoiset klapipinot ja saapuu metsästä pellolle, jolta viljat on jo korjattu. Reitille ohjaavat maalimerkit puutolpissa ovat tällä osuudella keltaiset. Niskaan lentää ensimmäinen hirvikärpänen, mutta vähäinen, pienipisarainen sade loppuu ja pakkaan sadetakin reppuun.

Astun Alkumatkasta edessä on vaihtelevasti metsä- ja peltomaisemia. Yhden pellon laidassa kyyhöttää repaleisen huopakaton suojaama autiotalo. Välillä otan sieniveitsen esiin ja noukin sammalikosta kotiinvietävää.

Mitä lähemmäs reilun kuuden kilometrin päässä Äijälästä sijaitsevaa Hietasyrjän kotaa tulen, sitä enemmän reitti seuraa pieniä hiekkateitä. Hietasyrjänkankaalla polku kohoaa harjun laelle.

Siintääkö etelästä männynlatvojen takaa Saraavesi vai Kuusvesi? Maisemat ovat niin hienot, että voisiko mäntyjä jostain kolosesta jopa vähän harventaa näköalapaikaksi? Puunlatvat nimittäin kohoavat entisestään vuosien myötä...

Jäkälän ja sammaleen koristamat rinteet hallitsevat polveilevaa harjumaisemaa. Hietasyrjän kodalla pidän evästauon. VATIN vieraskirjan mukaan täällä on ollut hiljaista - no, en itsekään ole kohdannut muita metsässä liikkujia.

Kun jatkan matkaa kohti Haapalan laavua, kuulen yhtäkkiä hyvin läheltä takaani liikettä. Viereeni hölkkää punaisessa liivissä ajokoira, joka kiinnittää minuun hyvin vähän huomiota. En tiedä, minkä saaliin perässä tämä nelijalkainen jolkottelee pitkin metsiä, kun se risteilee aika ajoin taas polulle ja sen poikki.

Ohitan hiekkakuoppien lisäksi myös pienen suon, joka on jo värjäytymässä syksyn sävyihin. Haapalan laavun jälkeen huomaan, että reittiopasteet ovat jälleen Metsoreitin sinisiä, eivät Äijälän liittymäreitin keltaisia. Kohta huomiokykyni ilmeisesti herpaantuu, sillä sinitolppia ei hetkeen näy, mutta palaan kartan opastamana hetkessä oikealle hiekkatielle.

Suolahteen on enää kymmenisen kilometriä, kun kärrytien levyinen polku laskeutuu leveälle soratielle, jonka laitaa astelen Laukaan ja Äänekosken rajamaastoon. Kylteistä päätellen tässä entistä Keski-Suomen Maakuntauraa seurailevalla pätkällä liikkuu talvisin hiihtäjien lisäksi myös kelkkailijoita, mutta kuka nuija on heittänyt polun varteen vanhan pallogrillin?

Kangasmaaston leveää pikkutietä on kepeä astella. Huokailen nähdessäni lukuisia matojen lomakodeiksi muuttuneita herkkutatteja, joista yksi nököttää aivan keskellä tietä. Sinäkin, Brutukseni.

Soraharjut ovat jäämässä taakse Suolahden lähestyessä. Reitin hiihtäjiä varoitetaan aiheellisesti jyrkästä laskusta pitkän mäen yllä. Pysähdyn jälleen kerran syömään pulleita, kasvussa maultaan laimentuneita mustikoita ja maistan myös muutaman puolukan.

Maasto alkaa muuttua vehreämmäksi, sammal vielä kirkkaamman vihreäksi. Vihreän sävyt ovat yksinkertaisesti huikeita. Sekä metsässä että hakkuuaukealla on maassa aiempaa enemmän pudonneita keltaisia lehtiä.

Valkopohjainen, käsin taiteiltu höyryveturiliikennemerkki nojaa tolppaan maassa. Se varoittaa ylitettävästä Jyväskylän-Suolahden radasta, jolla on nykyään käytännössä vain tavaraliikennettä. Kangasmaastossa on enemmän siirtolohkareita ja kiviä kuin aiemmin. Sitten polku laskeutuu kosteaan suomaastoon.

Polun viereisessä ojassa kelluvat vähitellen kellastuvat lumpeenlehdet. Saavun jälleen radan varteen, jota polku seuraa ennen yhtymistään tiehen.

Nyt on siis alettava varoa autoja! Nämä liikennemerkit reitin varressa ovat huippuja :) Ylitän radan siltaa pitkin ja saavun asvalttitien laitaan.Katse vasemmalle kertoo, missä olen, vaikka reittiä eteenpäin osoittava viitoitus puuttuukin ja reittikarttani loppuu tähän. Taas tien yli ja ylämäkeen, josta sininen maalitäplä löytyy. Toki voisin oikaista Suolahden keskustaan asvaltoitua kävelytietä, mutta...

Nakertajan mäeltä löytyy valaistu ulkoilureitti, jonka kylttejä ja sinimaalitäpliä seuraamalla jatkan oikeaan suuntaan. Kaukana edessä pilkottaa Keitele-järvi - ja tovin kulkemisen jälkeen kuntopolku ohjautuu hotelli Keiteleen kupeeseen, josta löytyy myös Metsoreitin opastaulu, no, hieman kumollaan. Aivan hotellin vieressä on myös laavu polttopuineen.

Koska siniset merkit tuntuvat jatkuvan eteenpäin, seuraan niitä vielä hetken, vaikka polku kaartaakin jo vasemmalle teollisuusalueen suuntaan. Yllätyn, kun vastaan astelee tasatahtia kävelysauvoillaan lykkivä rinkkaselkäinen kävelijä, mutta vielä enemmän, kun hän ei vastaa kohdattaessa tervehdykseeni, vaan tuijottaa edelleen määrätietoisesti maahan. Pientä kohteliaisuutta polulla, kiitos!

Lopulta saavun teollisuusalueelle, missä maisema on tuttua ja tallustan Suolahti-Äänekoski -tien laitaan. Missä taskussa bussiaikataulu Jyväskylään olikaan...

Metsoreitti: Peurunka-Hietasyrjä
Metsoreitti: Ampujien maja-Peurunka

Kaupallinen promenadi

2011-09-03T00:45:00.000+03:00

Kävelen Väinönkeskuksen läpi ja pysähdyn. Jyväskylän ensimmäinen (pieni) kauppakeskuksen tapainen, jos oikein muistan; katettu ja sisätilaksi muutettu Vanhan Tiilitalon takapiha-alue, joka napattiin pois parkkipaikkakäytöstä ja yhdistettiin näin näppärästi naapurikerrostaloon. En ole ennen huomannut, kuinka musikaalisesti Väinönkeskus on somistettu: katosta roikkuu suuri nuottiviivastoteos, sisäparvekkeen reunusta koristavat pianon koskettimet.

Aren aukion puolella katon rajan ikkunasta havaitsen vielä samaa teemaa toistavat kosketinverhot! Baareissa on tähän aikaan hiljaista, joten oikea musiikki ei vielä tilassa soi.

Myöhemmin illalla astun kävelykadulle, jossa Kompassin kohdalla hädin tuskin mahtuu kulkemaan. Muodin yö -tapahtuma on kerännyt julmetusti väkeä seuraamaan muotinäytöstä. Moni puskee väenpaljouden läpi ostoskasseja käsissään roikottaen, kiitos monissa liikkeissä peräti klo 23:en saakka jatketun ostosajan.

Jyväskeskuksen kauniilla laattalattialla kävellään myös tyylitietoisesti. Elokuvalippuja myyvän kojun viereistä liukuporrasseinää koristavat kankaalle maalatut oranssinkirjavat linnut.

Kun katsoo ylös lasikattoa kohden, löytyy valomainokseton alue - seinän koristeelliset, aaltoilevat ja värikkäät mosaiikit. Kaupallisessakin keskuksessa on taidetta...

Entä Forum kadun toisella puolella? Kuljen sen läpi sen verran harvoin, että en ole tullut mahdollisia taideteoksia vilkuilleeksi. Vaan löytyyhän sitä: katutasosta ylös johtavien liukuportaiden viereinen, Osuuspankin puoleinen seinä on kokonaan seinämaalauksen peitossa!

Seikkailen käytäviä ja liukuportaita pitkin alimpaan kerrokseen. Onko täällä mitään yllättävää? Ainakin jättikokoinen, vaaleanvioletti ja mitä kirjavimmin viestein ja kuvin koristeltu pupu askarteluliikkeen ulkopuolella. Pupu saa katsella monivärisin väriraidoin piristettyä pylvästä - kiitos, että pylväs ei ole se tavallinen vitivalkoinen!

Kauppakeskukset alkavat yhdentoista lähetessä hiljentyä, muotinäytös on päättynyt ja muodin yö lie siirtynyt sisätiloihin. Väinönkadulla on pysähdyttävä vielä kerran, sillä edessäni on elävä ikkunaprinsessa.

Wishwearin näyteikkunassa poseeraa ja liikkuu musiikin tahtiin sulavasti mallineito. Hän esittelee yökulkijoiden iloksi persoonallisia vaatteita, kenkiä ja asusteita. Voi kuinka tyylikästä - ja hauska minimuotinäytös! Oivallinen vastaveto myös aivan naapurissa olevalle huoneistolle, jonka naisesiintyjät liikehtivät huomattavasti niukemmissa vaatekappaleissa.

Omena-aika

2011-08-30T22:50:00.000+03:00

Astun Seminaarinmäen kampuksella sivuun hiekkakäytävältä. Ihan suruttomasti nurmikolle, muhkeiden koristeomenapuiden alle, pudokkaita väistellen. Pieniä, enimmäkseen vihreäposkisia omenaisia riittää. En hoksaa kokeilla, miltä ne maistuvat; jostain aiemmasta pikkuomenan maistamisesta on jäänyt kirpeä maku suuhun. Itse asiassa, miksei Aallonpuistoon ole istutettu "oikeita" omenapuita, joista opiskelijat voisivat napsia ohimennen syksyn satoa suuhunsa, poimia evästä päiväksi?

Hyvähän täällä on haaveilla. Ehkä koristeomppupuut ovat komeampia kukkijoita. Jyväskylän seminaarin aikaan Seminaarinmäen alueella oli mm. kasvitarhoja ja -huoneita sekä hedelmäpuutarhoja, joissa saivat ahertaa puutarhurien ohella myös opiskelijat - osana opintojaan - mutta satoakin käytettiin seminaarin ruokahuollossa.

Laskeudun yliopiston päärakennuksen vierestä alas rinnettä ja pujahdan Villa Ranan villiintyneeseen puutarhaan tuomen oksien lomasta. Täällä on kuin muistona hyötypuutarhasta pari ihan "oikeaa" omenapuuta, mutta niiden yläoksilla näkyy enää harvassa hedelmiä. Haravoin katseellani maata ja kohta onnistaa: noukin aluskasvillisuuden seasta pari omenapuun hylkäämää, eheäihoista hedelmää. Pyyhkäisen omenaa hihaani ja puraisen. Nam.

Kun lähestyn Kauppakatua pitkin keskustaa, on Kirkkopuiston laidalla Katriinan kaupan ikkunassa laatikollinen Kuohun luomuomenia. Muutaman askeleen päässä pysähdyn taide- ja kehystysliikkeen ikkunan eteen - omenia. Yrjö Varjanteen akvarellin omenat ovat herkkyydessäänkin syötävän hyvän näköisiä, kun taas Mildebergius kuvaa Ikivihreä -työssään omenaa pehmustetulle tyynylle nostettuna. Ottaako työ kantaa oudon kauan säilyvään omenaan vai ihanan omenan puolesta...

Vähässä valossa

2011-08-26T00:15:00.001+03:00

Kävelen Harjun yli kohti kaupungin keskustaa. Jyväskylä joko säästää tai jossain on piuha poikki; Harjun lyhtypylväät ovat pimeinä. Silmäni alkavat tottua valon vähyyteen ja kävelytien asvaltti alkaa näyttää yhä vaaleammalta, erotan sävyjä. Kuulen jostain takaani askelia, sitten hyräilyä. Huomaan että en pidä moisista äänistä juuri tässä ja nyt. Vaan pelottaako? Ei.

Kipitän puurappuset alas ja edessäni hohtavat Harjukadun kerrostaloasukkien kodit. Tälläkin puolella Harjua on suuri osa ajoradan laidan lyhtypylväistä pimeinä.

Tuntuu oudolta, sillä kaupungin keskustassa sitä odottaa olevansa valojen ympäröimä aina ja kaikkialla. Valot ovat pimeinä nimen omaan Lyseonkadun kohdalta Sepänkadun suuntaan, yliopistolle päin valot jo palavat. Pimeyden maantiedettä. Miltä tuntuu kulkea Harjukadun laitaa pimeässä?

Itse Lyseonkatu on normaalissa yövalaistuksessaan. Siiontemppelin koristebetoniseinä hohtaa häikäisevää valkeutta, kauempaa erottuvat Yliopistonkadun kerrostalot ja torin alle johtavan parkkirampin kaarikattoinen sisäänkäynti.

Saavun Väinön-, Harju- ja Sepänkadun risteykseen. Vain vähän iltakymmenen jälkeen Väinönkatu on jo hiljentynyt yöhön. Jatkan matkaani Sepänkadulle, edelleen pimeiden katuvalojen vieritse, kunnes Sepänaukion tuntumassa valot jo näyttävät kävelytiellekin.

Joskus tuntuu siltä, että hämärässä ja pimeässäkin metsässä tulee kuljettua täysin turvallisin mielin, oli mukana lamppua tai ei. Sen sijaan kaupungissa katuvalot luovat turvallisuuden tunnetta, pimeät lyhdyt laittavat joskus harkitsemaan reittiä uudelleen. Viitaniemestä Kortepohjaan kulkevalla tiellä valot onneksi palavat, yksinkin liikkujien iloksi.

Turku: Sarjakuvia ja Flux Auraa

2011-08-22T23:23:00.002+03:00

Lauantaiaamuna jännitän, onko Turussa pouta. Sadetakki saa olla ilokseni vain varalla repussa, kun kävelen kauppatorin myyntipöytien väriloiston läpi - kaikkea auringonkukista kauden mahtaviin vihanneksiin ja sieniin.

Mutkittelen torin laidalle haromaan katseellani lyhtypylväitä - ja tuossa pilkottaa kyltti, jossa on valkoinen tausta & musta raita alalaidassa: sarjakuvaliikennemerkki. Ilkka Heilä ja bussipysäkin työvelvoitettu B. Virtanen... Läheltä löytyy myös Kaisa Lekan Pakollinen ystävällisyysvelvollisuus.

Ja tietenkin sarjakuvanmetsästyshenkeen sopivasti Antti Hopian & Nina Laakson Kirjaston kissat ja Seikkailupääkaupunki 2011-toimeksianto. Ei näy koiraa. Siispä seuraan tylsästi vain karttaa ohi Tuomiokirkon, matkalla Halistenkoskelle.

Piispankadulla roikkuu ihana Cafe Mansikkapaikan kyltti, mutta kahvila ei ole auki. Liitutaulu ikkunassa ilmoittaa peräti, että Mansikkapaikka sulkee juuri nyt ovensa: lauantai-iltapäivällä myydään kahvilan irtaimistoa kahvipannuista huonekaluihin ja ostaja saa määrätä hinnan. Tulee tunne, että olen jäänyt jostain paitsi, kun en ole päässyt tänne kupposelle.

Tyyliteltyä simpukkaa kuvaavasta reittimerkistä huomaan olevani nyt myös Jaakontiellä, pyhiinvaellusreitillä. Tuomaanpolku tuo Tuomaansillalle, mistä löytyy Ilkka Heilän piikikäs versio Epäilevän Tuomaan sillasta. Pysähdyn Ikituurin pyöreän opiskelija-asuntotornin liepeille etsimään seuraavaa sarjakuvamerkkiä, tuloksetta. Onneksi älyän jatkaa pian matkaa Ylioppilaskylän halki...

Saavun Aurajoen rantaniittyjen vieritse Halistenkoskelle ja pohjoisimmalle sarjikselle, Kaisa Lekan Murjotusvapaalle alueelle.

Mutta mikä on tämä puu, joka kasvaa Lekan kyltin takana? Jokin pihlaja? Palatessani takaisin keskustaa kohti mietin, että lähimmät opiskelija-asuntolat ovat ulkoa päin sen verran murjottavan näköisiä, että nekin kaipaisivat piristystä. Ohitan vanhoja omakotitaloja hedelmien painosta notkuvine omenapuineen ja saavun Helsingintielle, minkä laidassa auringosta nautiskelee Alvar Gullichsenin Posankka.

Eikä siinä vielä kaikki - täältä löytyy myös se Kiroileva siili, jonka luulin sijaitsevan lähempänä Ikituurin tornia! Jäljellä tämän jälkeen enää 2 sarjakuvaliikennemerkkiä! Ilo siitä keventää askelta, kun kävelen yliopistoalueelle ja kapuan Yliopistonmäelle.

Tylsien neliskanttisten rakennusten ja nurmikkoplänttien piristyksenä on aukiolla Flux Aura -teos Väristyksiä-puutarha, joka koostuu erivärisistä kukka- ja muiden kasvien keitaista nurmikolla. Vaikka paras loisto lie takana, on idea aivan ihana. Enkä ole ennen nähnyt tällaista kukkaa, jonka keskellä on pieniä keltaisia "kukkia"! Ammennan puutarhasta usemmallekin aistille, sillä en voi vastustaa yrttien koskettamista ja kohta sormenpääni tuoksuvat hetken rosmariinille, mintulle ja timjamille.

Laskeudun rappuset Hämeenkadulle ja käyn bongaamassa Jyrki Nissisen sarjakuvan Kauppakorkean vierestä - numero 49/50. Voi missä oot, puuttuva Kaisan sarjakuva numerolla 13? Poikkean Linnankadulle Turun Sarjakuvakauppaan ja tiedustan, onko tuo Urheilupuiston kuva kenties kadonnut vai paikallaan, kun en sitä edellispäivänä löytänyt. Ikävä kyllä sen arvellaan hävinneen, joten sarjakuvarundi jää yhtä vajaaksi. Sinä ilkeä rosmo. Sarjakuvaliikennemerkit ovat nimittäin menossa myyntiin syyskuussa ja osa tuotosta hyväntekeväisyyteen!

Sarjakuvaretken jälkeen kuljeskelen vielä hetken kaupungilla. Taidan käydä vielä yhden Flux Aura- teoksen luona, Linnankadulla Taidetoimikunnan pihassa.

Hieman kryptinen opaste antaa osviittaa Timo Takalan Hetkinen-teoksesta, jonka (osaset) havaitsee vain tarkasti piha-aluetta tutkimalla. Kiviä ei sentään tarvitse kääntää. Nyt vielä pieni lepotauko jossain - haa, ihan naapurissa on näemmä kahvila.

Fortuna-korttelia ollaan "kohentamassa" jotenkin, mutta tämä suloinen, lähes kätkössä oleva vanha korttelipiha saisi pysyä juuri tällaisena keitaana... Viehättävän Café Qwenselin (ei Gwensel, vaikka siltä voi näyttää) pihalla istuessani teen aikamatkan, kun katselen ympärilleni, mutta en ihan 1700-luvulle; makoisa kirsikkamehu ja vuohenjuusto-pinaattipiiras marmoripöydällä palauttavat nykyaikaan.

Lähdön hetkellä rautatieasemalla ajattelen Kiroilevaa siiliä, vaikka se oikeasti vilkuttaakin satamassa laivaan nousijoille... Kunpa ihanat, hauskat sarjakuvataulut (jotka houkuttelivat minut nyt Turkuun) jäisivät pysyvästi paikoilleen lyhtypylväisiin ohikulkijoiden löydettäviksi ja vaikka Turun Sarjakuvakävelyreitiksi! Jos (ja kun) nämä eivät jää paikoilleen, miten olisi uusi satsi ensi vuonna?

Sarja kuvia -kävelyllä toukokuussa 2011