Kävellen halki Suomen 55: Saariselkä-Ivalo

Saariselän aamu alkoi hotellihuoneessa jalkojeni uskollisten ystävieni hyvästeillä. Vanhat vaelluskenkäni olivat mm. kuluneet sileiksi kantapäistä ja toisen kengän kärjen olin jo teipannut jesarilla ehjemmäksi, kestämään Saariselälle saakka. Nyt oli aika heittää Haglöfs-töppösille hyvästit; hylkäsin kenkäparin hotellin roskikseen. Loppumatkalle olin varannut Meindlin maastolenkkarit kulkemiseen ja lepohetkiin crocsit.

Oli ollut oikea päätös varata vielä ihan viime tingassa eli vain pari tuntia ennen Saariselälle saapumista kahden yön majoitus hotelli Riekonlinnasta ja levätä rauhassa helletarpomisen rasituksista. Muistelen edelleen majapaikan ystävällistä palvelua, sillä minulle järjestettiin pääsy saunaan, vaikka naisten saunavuoron saunan kiuas temppuili.

Askel tuntui levon jälkeen lähtöaamusella heti kevyemmältä, toki siihen vaikuttivat myös köykäisemmät jalkineet.

Kävin vielä ennen matkaan lähtöä ostamassa rieskoja evääksi ruokakaupasta, sitten lähdin tallaamaan nelostielle. S-ketjun mainokset tiesivät pian kertoa etäisyydet seuraaviin yöpaikkoihini.

Tuntui suorastaan oudolta siirtyä taas nelostien pientareelle, kun olin saanut nauttia Ruijanpolun ihanasta maastosta ja hiljaisuudesta. Autojen virta ei onneksi ollut massiivinen ja alkumatkasta sain nauttia avarista maisemista. Tien oikealle puolelle jäivät niin Kaunispää kuin Urupää.

Kaarre lähti viemään minua yhä alemmas ja mietin, menisikö loppumatka enemmän metsätaipaleiden keskellä, vai pääsisinkö vielä ihailemaan vaara- tai tunturimaisemia..

Museotien viitan kohdilla takana oli ehkä viitisen kilometriä taivalta. Istahdin kaiteelle vetämään henkeä. Museotie kuulosti toki kiinnostavalta, mutta en kartan pohjalta arvannut lähteä tätä päällystämätöntä tietä tarpomaan – se ei nimittäin ollut oikotie Ivaloon. Sitä paitsi googlaus kertoi, että Magneettimäen tiellä oli hyvin jyrkkä mäki.

Matka jatkui leppoisaa tahtia. Joikun Kotan mainoskyltti oli tien oikealla puolella, mutta näytti siltä että juuri aukioloaikojen kohta siitä oli peitetty. Ei siis sinnekään.

Piennartaival jatkui ei-tapahtumarikkaana askeltamisena ja nautin siitä, että aurinko ei porottanut, vaan sää oli lempeän pilvinen. Kun nelostie läheni Alajoen rantaa aivan rantatörmän liepeille, huomasin itänaapurin rekisterikilvillä varustetun auton parkissa ja perheen joella. Isäntä seisoi kumpparit jalassa huljuttelemassa omaa vaskooliaan, rouva koetti kultaonneaan rantavedessä lähempänä autoa. Näinköhän heitä onnestaisi? Tytär istui retkituolissa ja selasi tablettiaan hieman kyllästyneen oloisesti.

Seuraava ei-autossa-oleva kulkija oli tietysti poro, kohta sen seuraan liittyi useampi ja autot matelivat näiden tepsuttelijoiden ohi. Eikä aikaakaan, kun oikealla oli poronlihan suoramyynti. Kiinni sekin paikka tietysti, näin heinäkuisena perjantaina.

Kun saavutin tienvarsilevikkeen, jolla oli Kultamuseosta ja Kultaisesta tiestä kertovat isot infotaulut, riemastuin, vaikka pöytä- ja penkkiyhdistelmää ei ollutkaan – siispä istahdin alas asvaltille popsimaan aamuisia rieskaherkkuja, nojailemaan rinkkaani.

Oli kiva edes lukea Tankavaaran kultamuseosta, johon en reittivalintani vuoksi päässyt tällä reissulla, koska kultamuseo oli juuri sillä nelostien osuudella, jonka olin vaihtanut maastoreittiin eli Ruijanpolkuun. Kultaisesta tiestä en ollut aiemmin kuullutkaan – ja juuri sitä infotaulun mukaan astelin. Aina oppii! Urho Kekkosen kansallispuisto näkyi myös houkuttelevana karttakuvassa. Joskus toiste sitten sinne hiljaisemmille poluille käyköön matkani.

Kohta vasemmalla mainostettiin Näverniemen lomakylää ja porttia reunustivat pienet siniset Wiltsu – koko perheenluontoelämyspuisto -kyltit. Sain vaikutelman, että sekin oli kiinni.

Bongasin pientareelta runsaan esiintymän kukkivia maariankämmeköitä ja muistelin Kainuuta, missä olen nähnyt niitä enemmän kuin missään muualla. Virtaava vesi sai ajattelemaan, millaista olisi joskus myös meloskella pohjoisessa.

Pian Kamisak-huskyfarmin jälkeen olikin enää 8 kilometriä Ivaloon ja pääsin siirtymään kevyen liikenteen väylälle. Ihanaa, ei enää piennarta!

Päivän kävely oli leppoisaa ja tahdiltaan tasaista kulkemista. Lämpöä riitti pilvisestä säästä huolimatta ja aloin jo kaivata kylmää juomaa, vaikka vesipulloissani oli vielä nestettä tarjolla. Törmäsen paikkeilla vastassa olivat viitat lentoasemalle ja tiesin, että Ivalo oli jo lähellä.

Moikansuvannon kohdilla Ivalojoki oli jo todella lähellä nelosteitä. Inari River Camping kahviloineen oli ilahduttavasti auki ja ylitin tyytyväisenä tien: vielä pieni välipala loppumatkaa siivittämään.

Jihuu, Ivalo! Enää pieni hilppaisu varaamaani yöpaikkaan.

Tuntui hurjalta lukea liikennemerkistä, että vähän matkan päästä kääntyisi ihan oikeasti tie Muurmanskiin. Silloinhan sekin oli käytännössä kävelymatkan päässä, enää 303 km… Eikä Utsjoellekaan enää mahdoton matka ollut!

Saamenmaan värit liehuivat liikenneympyrässä, jonka vierestä löytyi myös majapaikkani hotelli Kultahippu. Sain ottaa rinkan pois selästäni ja lähteä pikku jaloittelulle, mm. miettimään vastapäätä sijaitsevassa ruokakaupassa, mitä ostaisin seuraavan päivän evääksi.

Ennen kuin siirryin ravintolan pöytään nauttimaan illalliseksi poronkäristystä, kävin saunassa (mikä siinä on että löylyt maistuvat myös lämpiminä päivinä!) ja tutkailemassa joen rannassa olevaa, Inari-seuran kullankaivajien muistoksi teettämää taideteosta (Pauli Lumentie). Vaskooli kasvoi horsmaa, liekö siinä jotain symbolista?

Hotellin ilmoitustaululla mainostettiin Husky Walkia, sisältäen opastetun kävelyretken, nokipannukahvit, välipala ja asiakkaan itse valitsema koira yhdentoista huskyn laumasta. Sepä olisikin ollut hauska lisä tähän päivään, mutta olisi pitänyt varmasti ottaa retken järjestäjään yhteyttä etukäteen 🙂

Parasta / mielenkiintoisinta

• Tunturimaisemat Saarijärveltä lähtiessä
• Tienvarren kullanhuuhtojat
• Kuukkelin eväsrieskat
• Etäisyyksien tajuaminen: kuinka pohjoisessa jo olin

Kävelypäivä

• 9.7. 2021