Jalkaisin

Utsjoki! Tuntui huimalta olla jo paikassa, josta tie kääntyi jo koko pitkän retkiketjun päätepistettä kohti. Hotelli Utsjoen huoneessa herättyäni ensimmäinen ajatukseni oli, miten jalat jaksavat. Edellisenä päivänä matkalla Kenesjärveltä Utsjoelle oikea nilkkani oli kipuillut loppumatkan ja kieltämättä: huoletti. Lähtövalmistelut Ilokseni nilkka ei valitellut yhtään, vaikka pientä turvotusta edelleen näkyikin. Aamiaisella käytyäni oli vain ratkaistava, millaisen päivämatkan taittaisin. Päätin ottaa riskin. Kysyin hotellin respasta, voisinko jättää rinkkani parkkiin hotellille, olisiko huonetta vapaana seuraavaksi yöksi ja/tai sitä seuraavaksi yöksi. Rinkan jättäminen onnistui ja sovimme, että soitan, kun tiedän kummaksi yöksi palaan – huone löytyisi. Hain kaupasta vielä vähän päiväevästä, pakkasin kevytreppuuni vain ihan välttämättömimmät ja ajattelin, että asiat järjestyvät jotenkin. Loppumatka taittuisi joko yhdessä tai kahdessa päivässä, ja jos kahdessa, yöpyminenkin varmasti järjes

Upea aamu tervehti Kevon luonnonpuiston kupeessa, kun heräsin telttayön jälkeen. Aamupuuron ja -teen jälkeen tein vielä jalkahuollon. Kun kuivasin pesun jälkeen varpaitani, huomasin, että vasen pikkuvarvas-poloinen oli pahasti rakoilla. Olin teippaillut jalkojeni rakkoherkkiä kohtia micropore- tai urheiluteipillä ennakoivasti ja luullut, että rakkohommia ei enää tulisi, mutta niinpä vain piti kaivaa rinkasta Compeedit esiin ja suojata rakkoalue ennen matkaan lähtöä. Edellisen päivän taival Soavveljávrráš-Kenesjärvi oli siis ollut pikkuvarpaalle turhan hiertävä. Tiedossa oli siis myös pikkuisen kivuliasta alkumatkaa aina huilitauon jälkeen, kunnes jalat taas liikkeessä lämpiäisivät ja kivun tunne hellittäisi. Pakkasin kamat rinkkaan ja lähdin matkaan. Katselin hieman haikeana Kevon luonnonpuiston reittikarttaa; sinne pitää joskus päästä! Kenesjärven pinta väreili kevyesti, kun koukkasin järven puolelle tietä katsomaan maisemaa. Kenesjärven takana kohosi Kenesvaara. Kartan mukaan siellä

Telttayö pitkästä aikaa teki hyvää, olinhan ehtinyt lähes vieroittautua retkipatjasta ja makuupussista, kun sisämajoitukset olivat tarjonneet luksusta jo useita öitä perätysten Ruijanpolun taipaleen jälkeen. Edellispäivän taival Kaamaselta Soavveljávrrášin rantaan oli päättynyt sateiseen iltaan, mutta kun purin telttaa rinkkaan pakkaamista varten, oli teltta jo kuiva. Nautin aamupuuroni pilvisessä, mutta poutaisessa säässä. Varmistin, että käynnistäni ei jäänyt jälkeäkään telttapaikalleni, kävin tipauttamassa vähäiset roskani viereisen P-paikan roskasäiliöön ja nousin nelostielle. Taival oli tasaista. Seuraavalla levikkeellä, juuri ennen hauskasti nimettyjä Lihavakalajärviä, oli matkailuauto parkissa. Lienevät matkalaiset siinä yöpyneet. Lihavakalajärvet olivat typötyyniä. Mitenkähän lihavia vonkaleita pinnan alla piileekään, vai ovatko kalastajat onnistuneet verottamaan saalista ja tarjolla olisi enää vain laihempia eväkkäitä? Autoja suhisi aamulla nelostiellä harvakseltaan ja nauti

Kaamasen Kievarissa aamu valkeni jälleen aurinkoisena, kera muutaman pilvenriekaleen. Laitettuani aamiaisen käväisin vielä Kaamasen Kylägalleriassa rupattelemassa läksiäisiksi ja laittauduin sitten matkaan lähellä aamukymmentä. Edellisen päivän kävely Inarista Kaamaseen ei tuntunut missään. Tämän päivän matkasuunnitelma oli sillä lailla mukavasti avoin, että en tiennyt liikkeelle lähtiessäni, mihin kallistaisin pääni seuraavana yönä. Johonkin sopivaan paikkaan, mikä nyt sattuisi tulemaan kohdalle illemmalla. Heti alkumatkasta astuin tieltä sivuun, tällä kertaa Jääkärit Lapin sodassa 1944 -muistomerkille. Kyltti kertoi, että Lapin sodassa 15.9.1944 – 28.4.1945 saksalainen 20. vuoristoarmeija vetäytyi taistellen Oulujoen tasalta pohjoiseen Norjan rajalle. Suomalaiset jääkäripataljoonat etenivät jalkaisin ja polkupyörillä ja täällä Kaamasen maisemissa käytiin marraskuussa 1944 erämaataistelu. Muisto velvoittaa . Katsoessani ruosteen värjäämää muistomerkkiä mietin pohjoisimman Suomen soda