Kävellen halki Suomen 61: Utsjoki-Nuorgam
Utsjoki! Tuntui huimalta olla jo paikassa, josta tie kääntyi jo koko pitkän retkiketjun päätepistettä kohti. Hotelli Utsjoen huoneessa herättyäni ensimmäinen ajatukseni oli, miten jalat jaksavat. Edellisenä päivänä matkalla Kenesjärveltä Utsjoelle oikea nilkkani oli kipuillut loppumatkan ja kieltämättä: huoletti.
Lähtövalmistelut
Ilokseni nilkka ei valitellut yhtään, vaikka pientä turvotusta edelleen näkyikin. Aamiaisella käytyäni oli vain ratkaistava, millaisen päivämatkan taittaisin. Päätin ottaa riskin. Kysyin hotellin respasta, voisinko jättää rinkkani parkkiin hotellille, olisiko huonetta vapaana seuraavaksi yöksi ja/tai sitä seuraavaksi yöksi.
Rinkan jättäminen onnistui ja sovimme, että soitan, kun tiedän kummaksi yöksi palaan – huone löytyisi.
Hain kaupasta vielä vähän päiväevästä, pakkasin kevytreppuuni vain ihan välttämättömimmät ja ajattelin, että asiat järjestyvät jotenkin. Loppumatka taittuisi joko yhdessä tai kahdessa päivässä, ja jos kahdessa, yöpyminenkin varmasti järjestyisi jollain konstilla, jossain.
Matkaan kohti Nuorgamia
Nuorgamiin oli risteyksestä matkaa 43 kilometriä. Ja siitä rajalle vielä pieni hitunen lisää. Tenon ylittävää Saamen siltaa pitkin matkaavat jatkoivat matkaansa E-alkuisia valtaväyliä, minä siirryin pitkästä aikaa kolminumeroiselle ”pikkutielle” 970.
Porot tervehtivät minua läksiäisiksi Utsjoella heti tien alussa. Otin tämän hyvän matkan toivotuksena. Ihan alkutaival oli pitkin kevyen liikenteen väylää ja oikealla puolella tietä kohosi Ailegas.
Ehkä Suomen pohjoisin beach volley -kenttä? Ohitin pian myös uudenkarhean, pramean oloisen hotellirakennuksen, jonka piha-alue oli vielä viimeistelemättä.
Tuntui tosi jännältä kulkea rajajoen rantamaisemissa. Vasemmalla puolellani virtasi Tenojoki ja sen yli näköpiirissäni olivat myös Norjan rannat sekä niiden yläpuolelle kohoavat nyppylät, joista mietin, ovatko kenties vaaroja vai tuntureita.
Olotilani oli yksinkertaisesti sanottuna onnellinen. Mikä hieno päivä kävellä juuri täällä, juuri tänään! Autoja huristeli ohi tai vastaan hyvin harvakseltaan, eikä muita jalkaisin liikkujia näkynyt.
Lohisuvannon lomamökkien kohdalla tuli vastaan ensimmäinen kahvila-ravintola, mutta se oli kiinni, avautumassa vasta klo 15. Elättelin toivoa, että jossain kohdassa tätä taivalta kuitenkin tärppäisi ja edes yksi kohdalle tuleva kahvila- tai ravintolapalveluita tarjoava paikka olisi auki. Tien toisella puolen ropisi vettä pienenä putouksena kallioita pitkin alas ja jano heräsi. Hörppäsin vesipullostani. Olihan minulla kuitenkin omia eväitä, ei hätää.
Tenojoen keskellä oli isoja, upeita hiekkasärkkiä ja jäin miettimään, miten syvänä joki virtaa, onko tällaista aina, vai oliko nyt erityisen kuivaa.
Vetsikon kohdilla olin hetken toiveikas, mutta Vetsikon leirintämökkien kioski oli kiinni. Korvaukseksi pysähdyin ihastelemaan Tenojokeen virtaavaa Vetsijokea ja pitämään omien eväiden taukoa. Laskeskelin olevani aika lähellä puoliväliä Nuorgamiin.
Olin koko ajan kuulostellut nilkkaani, mutta koska mitään valitusta ei oikeasta jalasta ollut vielä tullut, tein päätökseni: kävelisin samana päivänä Nuorgamiin saakka. Soitin hotelli Utsjoen vastaanottoon ja varasin huoneen samalle illalle; saapuisin johonkin aikaan, luultavasti myöhään. Paluukyytiä Nuorgamista Utsjoelle en jäänyt miettimään, se järjestyköön illalla sitten jotenkin.
Pyöräilijöiden tiivis ryhmä polki ohitseni Nuorgamia, hekin myötätuulesta nauttien. Sain huiskautuksia. Ehkä hekin olivat tulleet tänne alkujaan eteläisestä Suomesta.
Tietenkin nilkkani alkoi vähitellen valittaa vasta sitten, kun olin kävellyt yli 20 km… Vaan olihan tässä päivää jäljellä, eikä mikään kiire. Maisematkin tuntuivat tarjoavan parastaan ja pilvet pitivät lämpötilaa aisoissa.
Saavuin Välimaan saamelaistilan kohdalle. Tila on Metsähallituksen lammaspaimenviikkojen kohteista pohjoisin. Käväisin peremmällä piha-alueen puolella, mutta jätin laajemman kiertelyn tekemättä, nilkkaa säästääkseni. Olisi varmasti aika hieno kokemus olla täällä lammaspaimenena!
Lohirannan kohdalla käänsin taas toiveikkaana pääni tien toiselle puolelle. Olisihan se pitänyt arvata: kahvila kiinni. Ruskeapohjaisessa tienvarsikyltissä oli näkyvissä vain mökkisymboli, peitettynä luultavasti aterinten tai kahvikupin kuva. Olinko ihan väärään aikaan liikkeellä?
Katsoin hieman kaihoten erämaa-alueen suuntaan osoittavaa polkua ja ”Jätkien kämppä” -kylttiä. Tänne pitäisi tehdä toisenlainen rinkkareissu ihan erikseen…
Tie teki välillä kaarroksia, pitkälti Tenoa myötäillen, mutta sainpa tallata myös kelpo suoria. Pyöräilijät olivat selvästi jo käyneet kääntymässä Nuorgamissa. Sain taas kädenheilautuksia.
Myönnän, että askel alkoi jo vähän painaa, kun tienvarressa luvattiin matkaa olevan jäljellä enää toistakymmentä kilometriä. Ajatukset lennähtivät nimittäin siihen, että kyseessä oli koko pitkän Suomen halki -rupeaman retkistä ihka viimeisen retken päätepisteen läheneminen, eikä vain yhden päivän kävelyn viimeiset kilometrit.
Alakönkään kohdalla museotie koukkasi pian alas oikealle Tenojoen varteen, mutta jätin koukkauksen tekemättä. En jaksanut edes googlata, mitä museotie olisi tarjonnut. Tunsin hetken verran itseni huonoksi turistiksi.
Kello läheni viittä iltapäivällä. Nuorgamiin oli matkaa enää 10 km. Jihuu! Pidin suklaatauon: lisävirtaa Snickersistä. Kuulostelin nilkkaa: tilanne siedettävä. Matka jatkukoon.
Vähän matkan päässä Tenon Lohikellari nökötti ihan tien vieressä, mutta arvasin jo ennalta, että se olisi kiinni. Onneksi olin varautunut kulkemaan koko loppumatkan Utsjoelta Nuorgamiin omin eväin!
Kun Tenojoen hillittömän hienot maisemat taas avautuivat ties kuinka monetta kertaa tänä päivänä (väliin olin taivaltanut vailla vesistönäkymääkin), olin kiitollinen siitä, että sain kokea tämän maisemaparatiisin.
Kannatti kääntää katse välillä myös taaksepäin, myös Suomen halki-retkiketjuni alkuun. Ero joulukuun 2018 retkiketjuni lähtöpaikkaan oli valtaisa monellakin tapaa. Hankoniemen eteläkärjessä olin hytisten tuijotellut merituulen tuivertamaa ulappaa, täällä ihmettelin lämpimänä kesäpäivänä tunturimaisemia rajajoen partaalla.
Horsma kukki hurjan kauniisti tien poskessa ja antoi lisäväriä maisemaan. ”Nuorgamin lomakeskus 3 km, Suomen pohjoisin kahvila”, luvattiin tienvarsikyltissä. Olisikohan se auki?
Nuorgam
Reittivalintoihin vaikuttivat monet tekijät, erityisesti julkisen liikenteen yhteydet sekä matkailupalvelut, joita käytin aina tilaisuuden tullen mielelläni, vaikka myös rinkkaretkiosuuksia ja maastotarpomista maastoyöpymisineen mahtui mukaan. Koko tämä retkirupeama oli hauskaa kotimaanmatkailua.
Retkiketju kuljetti minua sekä entuudestaan vieraissa että tutuissa maisemissa. Samalla se jätti paljon muistijälkiä sekä ajatuksia uusille visiiteille reitin varrelle tai lähituntumaan. Suomi on yksinkertaisesti ihana – myös jalkapatikassa koettuna! Pitkäkin matka on mahdollista kokea kävellen, kun antaa itselleen aikaa ja pätkii sen pitkän reitin itselle sopivan mittaisiksi palasiksi. Tulen taatusti jatkamaan kotimaanmatkailua myös jalkaisin – aika näyttää, missä päin ja millaisina reissuina.
P.S.
Paluumatka Nuorgamista Utsjoelle: olin ollut aikeissa liftata takaisin, mutta koska saavuin raja-asemalle niin myöhään eli puoli kahdeksan maissa illalla, ei Norjan puolelta tulijoita enää käytännössä ollut eli liikenne Utsjoelle päin oli tosi vähissä. Tallasin raja-asemalta takaisin Nuorgamiin ja onnistuin lopulta saamaan taksikyydin Utsjoelle. Päivämatkaksi tuli siis rapeat 50 km, viimeisen retkipäivän kunniaksi… Oli siis ihan kiva istahtaa seuraavana aamuna Utsjoella bussiin johti Rovaniemeä ja antaa jalkojen levätä 🙂
Parasta / mielenkiintoisinta
- Kaunis Tenojoen varren maisematie
- Ei ötököitä, myötätuuli ja sopiva lämpötila
- Oikea nilkka kesti (eikä tullut jälkivaivojakaan)
- Saapuminen Suomen halki -retkiketjun päätepisteeseen: Suomen pohjoisimpaan pisteeseen
Kävelypäivä
- 16.7.2021
Kommentit
Lähetä kommentti