Kävellen halki Suomen 60: Kenesjärvi-Utsjoki

Upea aamu tervehti Kevon luonnonpuiston kupeessa, kun heräsin telttayön jälkeen. Aamupuuron ja -teen jälkeen tein vielä jalkahuollon. Kun kuivasin pesun jälkeen varpaitani, huomasin, että vasen pikkuvarvas-poloinen oli pahasti rakoilla. Olin teippaillut jalkojeni rakkoherkkiä kohtia micropore- tai urheiluteipillä ennakoivasti ja luullut, että rakkohommia ei enää tulisi, mutta niinpä vain piti kaivaa rinkasta Compeedit esiin ja suojata rakkoalue ennen matkaan lähtöä. Edellisen päivän taival Soavveljávrráš-Kenesjärvi oli siis ollut pikkuvarpaalle turhan hiertävä.

Tiedossa oli siis myös pikkuisen kivuliasta alkumatkaa aina huilitauon jälkeen, kunnes jalat taas liikkeessä lämpiäisivät ja kivun tunne hellittäisi.

Pakkasin kamat rinkkaan ja lähdin matkaan. Katselin hieman haikeana Kevon luonnonpuiston reittikarttaa; sinne pitää joskus päästä!

Kenesjärven pinta väreili kevyesti, kun koukkasin järven puolelle tietä katsomaan maisemaa.

Kenesjärven takana kohosi Kenesvaara. Kartan mukaan siellä kulkee Utsjoen postipolku, jonne ohjaavan viitan olin illalla huomannut Kenestuvan alueen puolella. Siellä kulki 1800-luvun lopulta 1950-luvulle saakka virallinen postinkuljetusreitti ja Kenestupa on yksi reitin vanhoista postituvista, joissa postimiehet tapasivat yöpyä.

Pian olin tienmutkassa, jossa Keneskoski kuohuu nelostien alitse. Keneskoski kuohui valtoimenaan, mutta vettä ei näyttänyt olevan älyttömästi.

Jotenkin hauska silmukka. Keneskoski laskee Puksalanjärveen, joka on toistakymmentä metriä Kenesjärveä alempana. Mutkan tuntumasta kääntyi tie vasemmalle Kevon tutkimusasemalle, jonka viitassa luki yllätyksekseni Turun yliopisto.

Kevojärvi pilkotti aina välillä rinteen metsikön takaa. Nelostie seurasi Kevojärveä reilusti ylempänä.

Olisi ollut kiva päästä katselemaan Kevojärveä aukeammalta maisemapaikalta, mutta sellaista ei ollut tarjolla. Niinpä pidin lepotauon tien sivussa ja istahdin tarkastelemaan maisemien sijasta istuma-alustani vierustaa. Vanamot kukkivat vaatimattomina, itsestään meteliä pitämättä.

Siirryin takaisin päivän maisematielleni.

Oikealta pilkottivat ensin Paavallammen hiekkaisat rannat, sitten edessä oli tienmutka. Tulkitsin kyltistä, että mutkan kohdalla virtasi Utsjoki.

Eipä vaikuttanut Utsjokikaan tässä kovin syvältä. Hiekkasärkät reunamilla näyttivät siltä, että siellä olisi mukava istuskella päivää paistattelemassa.

Matka eteni muuten hyvin, mutta ikävä kyllä oikea nilkkani alkoi valitella. Tähän saakka olin selvinnyt pelkillä hiertymärakoilla, mutta nilkka huoletti. Kun näin, että Utsjoelle oli matkaa enää 13 kilometriä, olin huojentunut. Pitäisi vain kävellä rauhallista tahtia ja levätä välillä. Nelostie vietti ystävällisesti alamäkeen.

B&B Pohjantule viitta osoitti oikealle. Olisi ollut ihana kääntyä sinne, mutta olin varannut huoneen Utsjoen keskustasta. Sinne olisi tallattava, vaikka sitten hitaammin.

Utsjoen kirkkotuvat

Kun saavuin kirkkotupien kohdalle, nilkka vihoitteli edelleen ja alkoi vihmoitella sadetta. Lysähdin kirkon puolelle tietä katsomaan Utsjoen retkeilyreittikarttaa ja nolotti, kun olisin halunnut kavuta tiekirkolle, mutta yksikään askel ylämäkeen ei nyt huvittanut.

Tien toisella puolella odottivat kirkkotuvat. Kukilla somistettu peräkärry törötti ruosteisen polkupyörän perässä, pyörää vasten nojasi pelastukseni: lähetyskahvila. Taukopaikka. Ainakin kuumaa juomaa, ehkä jotain muutakin hyvää?

Kurkkasin ensin käsityöläispuodin puolelle, mutta sitten siirryin kutsuvaan lähetyskahvilaan. Kuumaa teetä! Vohveli ja hilloa! Tuntui ihanalta lepuuttaa kroppaa, juoda teetä ja popsia vohvelia. Tilasin kohta perään toisenkin vohvelin. Nyt oli tankattava voimia päivän viimeisille kilometreille, Utsjoelle.

Että osasikin olla oikea-aikainen tämä kirkkotupien kahvila.

Kevyt sade kasteli hetken Mantojärven rantamaisemia. Astelin hiljalleen kirkkotupien lomitse ja mietin, millaisia matkoja kirkkokansa on taivaltanut jumalanpalveluksiin tullakseen. Pienet tuvat toimivat matkalaisten yöpaikkoina.

Tien toisella puolella Carl Ludvig Engelin suunnitteleman kirkon (1850-1853) torni kohosi kuin syyttävä sormi: tottahan siellä pitäisi käydä. Niin pitäisi, mutta ei tällä kertaa. Vaikka vohvelit olivatkin antaneet minulle lisävirtaa. Luovuin myös vähän yli kahden kilometrin mittaisen Ulriikan kulttuuri- ja hiljentymispolun kiertämisestä, kiitos nilkkavaivani.

Tämä kirkkotupien museoalue oli yksinkertaisesti kiehtova. Aloin heti miettiä, millaista olisi yöpyä vaikkapa tässä Abraham (Aapo) Helanderin turvekammissa…

Sitten takaisin tielle, rauhallisella askelluksella.

Utsjoki

Vähä vähältä Utsjoen taajama tuli lähemmäs. Ihanaa, kohta hotelliin ja jalkojen lepuutukseen. Jonkin matkaa taukoa pitänyt sadepilvi alkoi ripotella pisaroita uudelleen.

Punainen muovituoli seisoi viivasuoran kevyen liikenteen väylän laidassa.Tuoli muistutti oman kouluaikani tuoleja, vain väritys oli erilainen. Tuolin selkämykseen oli kirjoitettu mustalla tussilla ”Ikäihmisten taukopenkki”. Jatkoin matkaa pysähtymättä.

Utsjoen toisella puolen kohosi vaikuttava Áilegas.

Porot lampsivat tyynen rauhallisesti suojatietä. Kävin katsomassa kaupan valikoiman seuraavan päivän evästarpeita ajatellen ja suuntasin sitten hotelli Utsjoen hoiviin.

Kun sade vain yltyi ja siirryin hotelli Utsjoen ravintolaan syömään, olin iloinen, että en ollut tätä yötä teltassa. Oli kiva päästä peseytymään kunnolla ja ottaa iisisti. Aamulla olisi katsottava, millä meiningillä matka jatkuisi Utsjoelta Nuorgamia kohti. Jospa nilkka leppyisi aamuksi.

Parasta / mielenkiintoisinta

• Upeat maisemat tien varrella
• Utsjoen kirkkotuvat
• Lähetyskahvilan virvoittavat vohvelit
• Yösija sisätiloissa rankkasateella Utsjoella

Kävelypäivä

• 15.7.2021