Jalkaisin

Lainassa liukulumikengät, tai karvapohjasukset – rakkailla etenemisvälineillä tuntuu olevan monta nimeä. Olen tottuneempi lumikenkäkävelijä kuin hiihtäjä, siksi ihka ensimmäinen, lyhyt kokeilu liukulumikengillä edellisenä viikonloppuna jopa jännitti, mutta selvisin. Vieläpä hyvillä mielin. Lähdimme lauantaina lainakamoilla pienelle metsäretkelle Muuramen Isolahteen , tarkoituksena nauttia hiljaisuudesta ja oppia lisää liukulumikengillä / karvapohjasuksilla liikkumisesta. Auto Isolahden koulun ja luistelukaukalon viereiselle parkkipaikalle, sitten reput selkään ja ohi omakotialueen, kohti metsää. Hunterin liukulumikengät. Minulla oli allani 120-senttiset eli pikkuisen muinaisia minisuksia pidemmät suksimet. Pehmeää, upottavaa pakkaslunta riitti yllin kyllin. Suksenkärjet lipuivat eteenpäin jossain lumen alla. Kun erehdyimme menemään isompien puiden suojista mäntytaimikkoon (latvat killuivat reilusti päidemme yläpuolella, ei siis mitään taimivauvoja), oli hidasteena sekä pusikkoa että oj

Heräsin Simoniemessä ihanan aurinkoiseen aamuun. Edellisen päivän taival ei painanut jäsenissä, sillä olin saanut rantamakasiinimökissä makoisat unet saunan jälkeen. Olin tilannut mökin jääkaappiin valmiiksi myös aamiaispaketin, jota täydensin vielä edellispäivänä Simosta ostamillani mansikoilla. Tämä oli luksusta! Ja ihana aloitus uudelle kävelypäivälle. Heitin hyvästit Perämeri-maisemalle ja lähdin Simoniemen pikkuteitä matkaan kohti nelostietä. Alkutaival olikin niin mukava maalaismaisemineen, että samanlaisesta olisin nauttinut mieluusti koko matkan Kemiin asti. Oli mukava nähdä reitin vieressä niin lammaskatras kuin kaksi hyväntuulisen oloista hevosta ja vanhoja, kauniita rakennukset, kuten Simoniemen koulu, jotka olivat viehättävää katsottavaa. Reittini toi minut myös Simon kirkolle, joka on valmistunut vuonna 1846. Kirkkoa enemmän viehätti minun silmiäni punavalkoinen kellotapuli, joka on vielä vanhempaa perua (1773). Kirkon viereisessä muistomerkissä luki koruttomasti Selkien

Merihelmi herätti minut ihanan poutaiseen aamuun, vaikka myös hurjemman näköisiä pilviä leijui Perämeren yllä. Käväisin Merihelmi Campingin keittiössä laittamassa aamupalan ja sitten hyvästelemässä rantamaisemat. Tiedossa oli todennäköisimmin taas paljon nelostietaivalta ja etenkin ilman merimaisemia ennen kuin määränpääni Simoniemi olisi illemmalla nenän edessä. Sen oli edellisen päivän taival opettanut. Jätettyäni Merihelmen matkailualueen taakseni sain onneksi alkumatkasta kävellä pikkutietä, jolla eivät rekat pauhanneet eikä vilkas liikenne muutenkaan kiusannut. Tien varressa törötti kyltti, jossa luki ” Mummula ”. Tasapuolisuuden nimissä sen alle oli kiinnitetty kyltti ” Pappala ”. Päätin kävellä mahdollisimman paljon nelostien viereisiä rinnakkaisteitä, joita onneksi kartan mukaan oli edessä. Linja-autokin osui pikkutiellä näköpiiriin. Tosin tämä yksilö oli jo ammoin vetäytynyt eläkkeelle, ainakin sen ympärille kasvaneesta puustosta päätellen. Mistähän kaukaa ja miltä ajalta täm