Jalkaisin

Edessä oli viimeinen vuoden 2020 #suomenhalki-kävelypäiväni, kun heräsin Hotelli Metsähirvaassa hyvin nukutun yön jälkeen. Edellinen kävelypäiväni tänne ei ollut myöskään ollut kovin uuvuttava. Tuntui hienolta, että Rovaniemi oli jo totta, vaikka en vielä keskustassa ollutkaan. Hotellin tyylikäs rakennus on valmistunut 1930-luvulla ja hotellia ennen täällä toimi muun muassa Rovaniemen metsäkoulu sekä Rovaniemen metsäoppilaitos. Nautin rauhassa puuroaamiaisen Hotelli Metsähirvaan aamiaissalissa (koronaetäisyyksin, totta kai) ja sujahdin vielä ulos katselemaan pihapiiriä sekä maisemia ennen kuin oli aika lähteä matkaan kohti Rovaniemen keskustaa. Kemijoki virtasi leveänä ja vuolaana. Mietin, oliko tämä viimeinen näin hieno näkymäni joelle ennen päivän päättymistä! Rovaniemen keskustaan oli matkaa enää alle 20 kilometriä. Siihen ei montaa tuntia menisi. Alkumatkasta tuijottelin kevyen liikenteen väylältä metsämaisemia. Puisevaa? ei suinkaan, mutta kaipasin kuitenkin näkymiä Kemijoelle.

Varhain eräänä elokuisena perjantaiaamuna hyppäsin Jyväskylässä taas linja-autoon ja matkasin kohti pohjoista, jatkamaan kävelyäni Pikkukylästä, jonne olin edellisellä reissulla talsinut . V.Alamäen bussi lähti porhaltamaan nelostietä reipasta vauhtia Rovaniemelle, kun minä siirryin pysäkiltä kevyen liikenteen vähäväkiselle väylälle. Enää yksi yö välissä ja sitten olisin minäkin Rovaniemellä! Kiitin mielessäni säänhaltijaa mitä lumoavimmasta loppukesäisestä päivästä, jossa oli jo mukana ripaus alkusyksyn tunnelmaa. Osa koivuista oli jo vaihtamassa palttoonsa väriä vihreästä keltaiseksi. Surin jälleen yhden hiljenneen pihapiirin kohtaloa. Lehdonkankaan jälkeen jouduin siirtymään vähäksi aikaa piennartallaajaksi, kun kevyen liikenteen väylä päättyi. Iloitsin kuitenkin siitä, että Rovaniemi oli enää 44 kilometrin päässä. Paitsi että Rovaniemen raja tulikin vastaan miltei saman tien! Olin siis jo melkein perillä, kun jätin hyvästit Tervolalle, mutta olihan sinne Rovaniemen keskustaan viel