Jalkaisin

Kun astuin Hill Farmin pihalle, näin tilan mustan kissan istuvan kukkivan omenapuun oksalla tarkkailemassa maisemaa. Tai lähimaastoa. Ehkä senkin teki mieli aamiaista. Olin haikeissa tunnelmissa: tämä olisi viimeinen kävelypäiväni Cotswold Way-reitillä ! Matkaa oli jäljellä Bathiin enää reilut 16 kilometriä, joten söin aamiaisen tavallista hitaammin. Tämä aurinkoinen päivä saisi edetä rauhallisesti, sillä siirtyisin sen myötä takaisin kaupunkielämään. Reppu siis selkään ja taas menoksi. Greenway Lane muuttui kohta poluksi ja kohtasin notkossa koko reissun ihka ensimmäisen (ja viimeisen!) mutavellin. Hyvänen aika, märkää maata! Miten tämä on mahdollista? Ei kai nyt Englannissa... Minua ympäröivät ihanat auringossa kylpevät vihreät niityt, Ohitin maatilan, joka oli muutettu puhtaaseen asuinkäyttöön, eläinsuoja trampoliinikatokseksi. Katsoin kaihoten vihreää riippumattoa, joka oli ripustettu puiden väliin. Siinä ei ollut ketään! Ettei vain ollut vajaakäytössä oleva second home . ...

No mihin se aurinko nyt hävisi? Lähdin Hawkesbury Ashtonista matkaan pilvipoudan vallitessa aamuyhdeksän maissa ja nautin alkumatkan tasaisesta ja helppokulkuisesta Bath Lanesta, ratsupoluksi kartalla merkitystä väylästä. Rohkaiseva nimi kertoi, että tätä peltojen halki kulkevaa reittiä pitkin on varmasti kuljettu Bathin suuntaan jo pitkään! Peltopolkujen jälkeen pääsin jälleen villin valkosipulin keskelle ja äkkäsin polun opasteviitasta jälleen Monarch's Way - lätkän. Täälläkin oli Kaarle II siis pakomatkallaan kulkenut. Tähysin rinteeltä alas laaksoon ja yritin kuikuilla myös ylemmäs, sillä jossain yläpuolellani piti oleman Horton Court, jonkinmoinen kartano. Vaan eipä sinne aidan taa polulta nähnyt. Parempi siis kääntää katse niitylle ja moikata lammaskatrasta, joka piti aterioinnillaan tehokkaasti huolta maiseman avaruudesta. Herraskaisen näköinen, mutta ei mikään jättisuuri kivitalo (mieleen tulivat Jane Austen-romaanit) nautti maisemapaikastaan kukkulalla. Kun ...

Dursleyn mukavasta majatalosta lähtiessäni oli sää hieman edellispäivää viileämpi, niinpä lähdin matkaan pitkähihaisessa ja fleecepusakka päällä. Laskeuduin muutaman kymmenen metriä alemmalle kujalle ja olin taas Cotswold Wayn reitillä. Ja niin luulin olevani vielä vähän ajan päästä, vaikka en reittiviittaa enää nähnytkään. Kun pysähdyin varmistamaan kartasta, että olenhan edelleen reitillä, havahduin huutoon. Viereisestä talosta huusi ja viittoi vanhempi rouva, että älä mene tuonne, se on umpikuja, vaan mene tuonne , sieltä pääsee metsään. Ei olisi pitänyt uskoa hyvää tarkoittavaa rouvaa, vaan omaa karttaa - olin näet tullut hitusen oikean risteyksen ohi. Rouvan neuvoa noudattamalla pääsin kyllä public footpathille, mutta se ei suinkaan ollut Cotswold Wayn reittiä, vaan reittiviivasta loitommalle, Hermitage Woodsiin johtavaa polkua. Huomasin erheeni pian, mutta palaaminen jyrkkää mäkeä alas ei huvittanut. Siitä hyvästä sain päivän alkajaisiksi parin kilometrin ylimääräisen lenkin...