Cotswold Way: Hawkesbury Upton- Cold Ashton

No mihin se aurinko nyt hävisi? Lähdin Hawkesbury Ashtonista matkaan pilvipoudan vallitessa aamuyhdeksän maissa ja nautin alkumatkan tasaisesta ja helppokulkuisesta Bath Lanesta, ratsupoluksi kartalla merkitystä väylästä. Rohkaiseva nimi kertoi, että tätä peltojen halki kulkevaa reittiä pitkin on varmasti kuljettu Bathin suuntaan jo pitkään!

Peltopolkujen jälkeen pääsin jälleen villin valkosipulin keskelle ja äkkäsin polun opasteviitasta jälleen Monarch's Way -lätkän. Täälläkin oli Kaarle II siis pakomatkallaan kulkenut.

Tähysin rinteeltä alas laaksoon ja yritin kuikuilla myös ylemmäs, sillä jossain yläpuolellani piti oleman Horton Court, jonkinmoinen kartano. Vaan eipä sinne aidan taa polulta nähnyt. Parempi siis kääntää katse niitylle ja moikata lammaskatrasta, joka piti aterioinnillaan tehokkaasti huolta maiseman avaruudesta.

Herraskaisen näköinen, mutta ei mikään jättisuuri kivitalo (mieleen tulivat Jane Austen-romaanit) nautti maisemapaikastaan kukkulalla. Kun polku lähti kaartamaan sen lähituntumassa alaspäin, pähkin, että mikä ihmeen tönö rinteessä törötti. Aika hassut ikkunat! No sehän johtui siitä, että kyseessä oli Swallows & Owls House eli Pääskyjen ja pöllöjen talo! Siivekkäät olivat saaneet oman rakennuksensa vuosituhannen vaihteessa, jotta tornipöllö- ja pääskykanta löytäisi paremmin pesimäpaikkoja seudulta. Hienoa luonnonsuojelutyötä.

Kävelijäliikenne oli olematonta ennen Little Sodburya ja polkujuoksijan lisäksi ainoa näkemäni ihminen oli aidan takana yksityisellä lammella hiljaisuudesta nauttinut perhokalastaja. Little Sodburysta sain nousta jälleen ylämäkeen ja muutama hikikarpalo puski otsalle. Tietenkin muinainen linnoitus oli sijainnut kukkulan laella ja reitti kulki linnoituksen nurmettuneen kummun kautta, eikä oikaissut alempaa rinnettä pitkin...  Samassa kuulin kahahduksia sinikellometsän puolelta. Kauris! Ja aivan upeita vanhoja puita, vaaleankeltaisia kevätesikoita polun varressa... Idylliä kerrakseen.

Taittelin reittikarttani uusiksi: viimeinen karttasivu alkoi, edessäni oli seuraavaksi Old Sodbury. Kävelin lehmälaitumen laitaa kohti ja erotin parin kilometrin päässä oikealla Chipping Sodburyn, josta olisi takuuvarmasti löytynyt taukopaikkoja teekuppiloineen, mutta minulla ei ollut vielä nälkä. Niinpä jätin lisälenkin tekemättä.

Old Sodburyssa reitti yllätti, sillä se kääntyi kirkkomaan portista sisään. Asvaltoitu polku kulki aivan kirkon pääoven editse, niinpä pysähdyin. Olisikohan kirkko auki?

You are very welcome to visit the church. In order to keep the floors clean we would really appreciate removing muddy boots before entering. Many thanks.

Lisäksi toisessa lapussa pyydettiin sulkemaan sekä sisä- että ulko-ovi, jotta villieläimet eivät pääsisi kirkkoon. Kirkkosalissa on mahtanut olla joskus aikamoista sotkua...  Astuin sisälle ja noudatin kiltisti toiveita, mutta pidin kuivat, mudattomat vaelluskenkäni jalassa. Ihan hyvä, että linnut eivät pääse tiputtelemaan jätöksiään esimerkiksi polvistumiseen varatuille, käsin kirjailluille tyynyille.

Kirkon penkillä oli jaossa lappuja, joissa toivotettiin tervetulleeksi Jälkiruokailtaan. Omat juomat ja lasit mukaan. Järjestäjänä Old Sodburyn kirkon ystävät -yhdistys. Jotenkin tuntuu, että omat juomat eivät tässä tapauksessa tarkoittaneet vain teetä ja kahvia ;)

Minun alkoi kuitenkin tehdä mieli teekupposta. Hevosen vetämä vankkuri nousi hyvää vauhtia ylös tietä juuri kun saavuin Dog Inn -pubin kohdalle. Pubi oli onneksi juuri ehtinyt avautua, niinpä poikkesin sisään. Teetä, vaiko sittenkin puolikas pint? No jos nyt sitä teetä kuitenkin. Viereisen pöydän kävelijäpariskunta oli päätynyt tilaamaan molempia. 

Seuraavaksi saavuin Dodingtoniin, missä valtava Dodington Park Estate tuntui venyvän ties minne saakka. Onneksi Cotswold Wayn polkua ei ole laitettu kiertämään koko Dodington Parkia, vaan omistajat sallivat läpikulun (tai ehkä väylä on vanha Public Right of Way). Hervottoman kokoiset niityt ympäröivät tilan päärakennusta Doddington Hallia, joka pilkotti vain vaivoin puistoalueen puiden takaa. Kun kohtasin portin, jossa oli tilan vaakunalla varustetun kyltti, tavasin ensin tekstin.

Numquam tendere cessa

Latinan taitoni on kehno, joten en pystynyt selvittämään tekstin arvoitusta paikan päällä. Näin jälkikäteen arvelisin tunnuslauseen tarkoittavan, että En koskaan lakkaa yrittämästä. Se on aika loistava valinta! Vaikka tekstin merkitys jäi sen kohtaamishetkellä mysteeriksi, tulin hyvälle tuulelle jo tutkiessani vaakunan kuvia tarkemmin. Ei mitään ihan tavanomaista! Ritarin kilvestä kun löytyy t-paita, kitara, taiteilijan paletti ja ... ovatkohan nuo ruuvipuristimet?

Yritin parhaani mukaan olla häiritsemättä Dodingtonin lammaskatraita, kun astelin eteenpäin, mutta aina ne säntäsivät karkuun. Parempi olla luottamatta meihin tuntemattomiin, reppuselkäisiin kaksijalkaisiin. Kun niittytaival viimein päättyi, tuli vastan tien ylitys ja aivan ihana iäkäs kivinen kilometri- ei kun mailitolppa. Mitä, onko Bathiin enää kymmenen mailia?!

Tormartonissa reitti teki hupaisan mutkan. Näin The Major's Retreat -pubin kyltin jo kylään saapuessani, mutta toki reittimaakari oli hakenut matkaan lisämetrejä ja kierrätti tunnollisen kävelijän pubin eteen vasta niityn kautta, eikä sitä suorinta tietä... Lounasaika!

Onneksi ei ollut märkä keli. Pubin omistaja nimittäin toivoi, että mutaisten kenkien suojaksi vedettäisiin muovipussit (joita oli tarjolla eteisessä). 

Tällä kertaa en viettänyt teelounasta, vaan istahdin nauttimaan kokin herkullisen sandwichin salaatin ja real alen kera.Kun kävin hakemassa olutlasiini lisää täytettä, huomautti pubin isäntä, että en saisi lähteä ennen kuin hän olisi kertonut minulle vinkkejä loppureitin varrelle. Niinpä marssin lounastauon lopuksi tiskille reppu selässä ja sain kuulla, mitä kautta yhden märällä kelillä mutaisen pätkän voi kiertää kuivin jaloin, missä kannattaa astua sivuun viralliselta reitiltä jo ihan moottoritien mekkalaa välttääkseen (ja voi käydä samalla leipomossa) ja mitä lie muuta...

Painoin neuvot mieleeni, mutta tunnustan, että en noudattanut niistä yhtäkään. Se potentiaalinen mutapolku pellon reunassa oli pitkään vallinneen kuivan sään ansiosta ihan hyvä ja kuiva, M4-tien meteli ei minua pahasti häirinnyt, enkä ollut leipomopysähdyksen tarpeessa.  Pennsylvanian kohdalla olisi sitä paitsi saanut evästäydennystä huoltoaseman pikku ruokakaupasta tarvittaessa.

Mutta sitten - vilkkaan M4-tien ylitys ja keltaisena kukkiviin peltomaisemiin. Rypsi tai rapsi. Sovitaan, että rypsi. Ja kiviaitatyömaa.

Nämä kiviaidat ovat osoitus siitä, että perinteinen käsityö on edelleen arvossaan. Joskin arvokasta, sillä kunnon drystone wall ei synny ihan hetkessä. Kävi hyvä tuuri, kun sain nähdä aitatyömaan, jossa olivat kaikki vaiheet esillä, niin että aidan rakennekin tuli esiin. Monilla maatiloilla on luovuttu perinteisistä aidoista (joko näistä kiviaidoista tai erilaisista pensasaidoista), joten oli mahtavaa nähdä, että tässä panostettiin vanhaan malliin.

Peltotaipaleen jälkeen seuraavana kiintopisteenä lähestyi Dyrham. Astuin muistini mukaan ensimmäistä kertaa polulle, joka oli varustettu Permissive path -kyltillä. Kyseessä ei siis ollut vanhastaan vapaassa käytössä ollut Public Right of Way, vaan maanomistaja oli ystävällisesti antanut luvan polun käyttöön, vaikka hänen ei lain mukaan olekaan pakko lupaa antaa.

Laskeuduin tien laitaa alemmas ja väistelin vastaantulevia kävelijöitä. He eivät tosin olleet patikoimassa, vaan varusteista päätellen vain pienellä puistokävelyllä. Kohdekin selvisi hyvin pian kun pääsin itse Dyrham Parkin kohdalle. Hulppean Dyrham Parkin ylpeys on jo 1600-luvulla rakennettu kartano puutarhoineen. Itse tirkistelin puutarhaa vain aidan takaa; kukkaloistoa riitti sinne asti. Vastapäisen talon pihalla oli myynnissä innokkaille kotipuutarhureille monenlaisia kasvien taimia, tuotto hyväntekeväisyyteen; maksun saattoi suorittaa aidan toisella puolella olevaan astiaan muoviputkea pitkin.

Dyrham Parkista ei ollut enää pitkälti matkaa Dyrham Woodin upeaan, vehreään metsään, jossa sain jälleen kävellä suosikkini karhunlaukan keskellä. Valtavat karhunlaukkamatot olivat aluskasvillisuuden pääosassa ja valkoisia kukkiakin oli jo jonkin verran avautunut metsän siimeksessä. Voi mikä karhunlaukka-aitta!

Kapusin rauhallista tahtia ylämäkeen ja hengitin hentoa valkosipulin tuoksua, kuuntelin linnunlaulua. Kun pysähdyin puulaatikon luo tutkimaan, mitä sen kätköissä mahtaa olla, minua reippaampi kävelijämies ohitti minut pysähtymättä. Ei niin kiire! Täällähän saattaa olla vaikka vieraskirja!

Ja niinhän laatikossa olikin. Tai siis reittipäiväkirja ja muutama sekalainen, kävelijäin jättämä aarre. Luin muutaman sivun verran reittipäiväkirjan kommentteja. Hyvin monessa luki: Cotswold Way-reitin viimeinen päivä - eli ne kävelijät taivalsivat aina Bathiin saakka saman päivän aikana. Niin, Bath ei ollut enää kaukana. En kuitenkaan itse ollut aikonut vetäistä niin pitkää taivalta - päivämatkakseni riitti ihan hyvin noin 23 kilometriä, josta oli enää vähän jäljellä ennen yöpaikkaani.

"Enjoyed every day." Tuttu tunne! "The garlic tastes amazing --- Cannot wait to make my garlic pesto" Olin kateellinen, sillä  minun oli turha poimia karhunlaukan lehtiä kotiinvietäväksi; en uskonut, että ne selviäisivät useamman päivän matkustamisesta hyväkuntoisina.

Cold Ashton oli kartalla näyttänyt lupaavasti paikalta, jossa voisi parhaimmillaan jopa valita pubin tai kahvilan/teehuoneen väliltä, jos taukopaikkaa etsisi, mutta pubikylttiä ei enää tien varressa näkynyt, eikä pieni kahvila ollut ainakaan tälle kesäkaudelle vielä huhtikuun puolivälin paikkeilla avautunut. Jos enää avautuisikaan.

Kävelin Greenway Lanea eteenpäin; aika pian pitäisi tulla vastaan majapaikkani, ihan tien varressa. Kun tulin lupaavan näköisen rakennuksen luo neuvoi puutarhamyymälän rouva, että vielä vähän matkaa. Vasemmalta puolelta tietä se sitten löytyi, ihana Hill Farm.

Japanilainen kävelijätär oli saanut yöpaikakseen pihalle pysyvästi pysäköidyn, suloisen vankkurin, jonka lämmönlähteenä on myös aito tulisija. Minä majoituin mahtavan kauniiseen huoneeseen piharakennuksessa, jonka päädyssä oli pieni yhteiskäytössä oleva keittiö pesukoneineen. Lucy-emäntä oli tuonut tervetuliaisiksi minulle kakkupalan teen kanssa nautittavaksi. Kun näin jääkaapissa pullollisen Cotswold Way -olutta, riemastuin ja lunastin sen omien iltapalaeväideni seuraksi. Sopiva juoma Cotswold Wayn toiseksi viimeisen päivän päätteeksi! Hetkonen, enää yksi päivä jäljellä...