Kävellen Suomen halki 39: Merihelmi-Simoniemi

Merihelmi herätti minut ihanan poutaiseen aamuun, vaikka myös hurjemman näköisiä pilviä leijui Perämeren yllä.

Käväisin Merihelmi Campingin keittiössä laittamassa aamupalan ja sitten hyvästelemässä rantamaisemat. Tiedossa oli todennäköisimmin taas paljon nelostietaivalta ja etenkin ilman merimaisemia ennen kuin määränpääni Simoniemi olisi illemmalla nenän edessä. Sen oli edellisen päivän taival Iistä Merihelmeen opettanut.

Jätettyäni Merihelmen matkailualueen taakseni sain onneksi alkumatkasta kävellä pikkutietä, jolla eivät rekat pauhanneet eikä vilkas liikenne muutenkaan kiusannut. Tien varressa törötti kyltti, jossa luki ”Mummula”. Tasapuolisuuden nimissä sen alle oli kiinnitetty kyltti ”Pappala”.

Päätin kävellä mahdollisimman paljon nelostien viereisiä rinnakkaisteitä, joita onneksi kartan mukaan oli edessä.

Linja-autokin osui pikkutiellä näköpiiriin. Tosin tämä yksilö oli jo ammoin vetäytynyt eläkkeelle, ainakin sen ympärille kasvaneesta puustosta päätellen. Mistähän kaukaa ja miltä ajalta tämä onnikka olikaan peräisin?

En todellakaan ikävöinyt nelostielle, kun astelin hiljaisissa maalaismaisemissa Huttulan kautta seurailevaa soratietä. Mielettömän hienot pilvimuodostelmat koristivat kirkkaansinistä taivasta ja mesiangervot kukkivat pientareella.

Melkein sipsutin tämän viehättävän pihapiirin ohitse. Kuinka kaunis vanha hirsitalo!

Kuivaniemi

Tie kaartoi vähitellen kohti Kuivaniemen puukirkkoa (1872). En päässyt kurkistamaan sisälle, sillä ovi oli lukossa. Istahdin alas juomatauolle ja ihastelin kaunista, hyväkuntoisen näköistä kirkkorakennusta. Mietin, oliko kirkkoa vastapäätä oleva, ruohottuneen pihan takainen rakennus kenties vanha pappila.

Seuraavaksi saavuin Kuivaniemen kotiseutumuseolle, johon olisin mieluusti tutustunut, mutta ei sattunut olemaan lauantai, sunnuntai tai tiistai, joiden iltapäivinä museo olisi ollut heinäkuussa avoinna. Kiertelin museoalueen pihapiiriä ja tutkailin katoksessa olevaa vanhaa Kalle Paason peiliperävenettä (kalastajavene).

Kotirintamanaisille pystytetty muistokivi seisoi hieman hassunnäköisen museoon kuuluvan talon edessä. Puuttuuko tästä talosta toinen puolikas?

Päivän historiaosuus ei tähän loppunut. Kohta tuli vastaan Kuivaniemen vanhemman kirkon paikka. Kuivaniemen kirkko sijaitsi tässä vuosina 1762-1874, mutta sitä pidettiin liian ahtaana eikä kovi paloturvallisena ja kirkko myytiin Kemiin. Uuden kirkon paikka oli katsottu aiemmin ohittamastani paikasta ja se valmistui siis ennen tässä sijainneen kirkon siirtoa. Tässä olleen vanhan kirkon hirsiä on käytetty Kemin kantakaupungin vanhimpiin kuuluvan rakennuksen eli Penttilän talon rakentamiseen.

Rautaristissä luki Tässä lepää Amanda Jaakontytär Wanha sekä syntymävuotensa 1872, kuolinvuotensa 1878. Eipä elänyt Amanda vanhaksi. Toisessa läheisessä ristissä kerrottiin Warakirkkoherran ja hänen puolisonsa leposijasta. Varakirkkoherra?

Vanhan kirkkomaan tunnelma oli seesteinen ja ristit kiinnostavia. Hyttyset kuitenkin riensivät kilvan seurakseni; muuten olisin saattanut viivähtää tässä pidempäänkin hautaristejä tutkimassa.

Sitten tuli aika suunnata sinne nelostien varteen ja käydä tankkaamassa Nelosparkin huoltoasemalla eli noutopöytälounaalla. Teki kyllä hyvää syödä vaihteeksi kunnon lounas, sillä yleensä en kävelyretkipäivinä tullut osuneeksi sopivaan aikaan notkuvan pöydän ääreen.

Nelostie ja tietyöt

Jonkin matkaa sain kävellä nelostien viereistä pikkutietä, muun muassa Kuivaniemen uudemman hautausmaan ohittaen, ja turvallista kevyen liikenteen väylää, mutta sitten oli pakko siirtyä tietyömaatallaajaksi. ”Vt 4 ohituskaistat välillä Kuivaniemi-Simo / Valmis 11/2020”, kertoi kyltti. Jep. Ja kevyen liikenteen väylällä tietyöriemua luvattiin 8 kilometrin matkalle.

Kaivinkoneet ja muut koneet möyrivät ajoradan ulkopuolella ja työstivät leveämpää väylää. Jonkin matkaa jaoin pientareen turvatolppien kanssa.

Silloin helpotti, kun sain pientareen kokonaan haltuuni ja koneet työskentelivät vain tien toisella puolella. Odotin innolla sitä, että saapuisin Simoon ja pääsisin tietöistä eroon.

Tuulivoimaloita pilkotti metsän takaa. Kun huomasin tietyömaa-nelostien vieressä pienen rinnakkaistien, siirryin tallaamaan sitä toviksi, mutta sielläkin tuli tietyömaakoneita ja kivimurskeajokkeja vastaan ja minun oli palattava nelostien kupeeseen.

Noin pari kilometriä ennen Simoa huokaisin helpotuksesta, kun pääsin kevyen liikenteen väylälle.

Simojoki virtasi leppoisasti. Olisikohan Simossa kahvila auki? Entä tien varressa mainostetussa maankohoumapuistossa, missä se sitten olikaan, jossain 5 kilometrin päässä? Toinen kyltti kertoi, että Kesäkahvila urheilukentän laidassa olisi avoinna. En kuitenkaan keksinyt, mitä kautta sinne voisi sujuvasti eli oikaisten kävellä, vaan päätin suunnata toiseen tienvarsimainostettuun paikkaan eli Helmin lounaskahvilaan. Se olisi varmasti keskustassa.

Ennen Simon keskustaa tuli vastaan nelijalkaista kevyttä liikennettä. Kyllä tälle väylälle nyt yksi ravihevonenkin hyvin mahtui!

Kun poikkesin matkalla Simon kirjastoon, selvisi että Helmin lounaskahvila oli suljettu. Koronan takia? Niinpä tyydyin ostamaan ruokakaupasta iltaruoka-aineksia reppuuni. Yöpaikkaan oli vielä matkaa.

Sain kuitenkin jättää hieman viheliäisen nelostietyömaareitin taakseni, sillä määränpääni Simoniemi ei ollut sen varrella, vaan lähdin kurvaamaan pienempää ja maisemiltaan hurjan paljon kauniimpaa reittiä kohti meren rantaa.

Luontopolkukin olisi ollut alkumatkasta tarjolla, mutta päätin tyytyä tienvarsiluontoon. Liikennettä oli ihanan vähän ja tuntui melkein, että olin astunut lapsuuden kesien maisemiin, vaikka olinkin niistä satojen kilometrien päässä.

Sinikosken kohdalla astuin katsomaan… Niin, Sinikoski? Tämä ruohottunut uoma? Tulva-aikaan tässä on nähtävästi enemmän vettä.

Infokyltit viereisessä risteyksessä kertoivat, että olin Wanha Simo -reitillä ja sillan yli jatkamalla olisin päässyt museotietä museolle, pajalle ja luontopolun toiseen päähän. Minä lähdin jatkamaan Pohjanlahden rantatietä (”Lapin vanhin maantie” – ajokelpoinen kärryillä jo vuonna 1752) eli kartan mukaan Kirkkotietä kohti Simoniemeä.

Pysähdyin haistelemaan tienposken juhannusruusupensaan lumoavia kukkia. Asvaltti jatkui. Simo 11, Oulu 91, Kemi 22. Kurkkasin Kuntovihko-postilaatikkoon.

Simoniemi

Mutta hei, kalasataman kyltti! Ja kioskin! Äh, kioski Maininki oli avoinna vain to-su -iltapäivisin. Ei keskiviikkona! Nyyh, se siitä jäätelöhaaveesta.

Olin jo lähes perillä, kun pakettiauto tuli kohdalleni ja hiljensi, ikkuna avautui. Kyllä, olin tulossa majoittumaan. Tuossa tuokiossa minut ohjattiin varaamaani Wanhan Pappilan punaiseen makasiinimökkiin. Wau! Ja vielä oma sauna! Mökin edestä maisema venesatamaan ja sataman yli Perämerelle sen takana!

Taas tuntui, että olinpa tullut aivan ihanaan paikkaan. Istahdin huilaamaan makasiinimökkini eteen – kyllä täällä kelpaisi yhden yönseudun viettämään. Menisi toinenkin! Simoniemi oli kyllä mahtavan iloinen yllätys. Vain ravintola puuttui, sillä Wanhassa Pappilassa ei enää ollut ravintolatoimintaa.

Käväisin vielä pikku jaloittelulla venesataman ja kalasataman puolella sekä itse Wanhan Pappilan (1902) luona tutkimassa maan kohoamisesta havainnollisesti kertovia karttakuvia, joista näkyi että Simoniemi oli saanut kokea rantaviivan siirtymisen oikein kunnolla.

Pääskyt istuivat rivissä rantalentisverkon yläreunalla. Niilläkään ei ollut mihinkään kiire.

Mitä jos lämmittäisin kohta saunan. Ja nostaisin jalat ylös.

Kyllä tänne kannatti kävellä.

Parasta / mielenkiintoisinta

• Merihelmen aamumaisemat
• Kuivaniemen kotiseutumuseo (vaikka se olikin kiinni)
• Kuivaniemen vanhan kirkon kirkkomaa
• Simoniemi, sen maisemat, tosi kiva makasiinimökki ja rento ilta

Kävelypäivä

• 8.7. 2020