Kävellen halki Suomen 59: Soavveljavrras-Kenesjärvi

Telttayö pitkästä aikaa teki hyvää, olinhan ehtinyt lähes vieroittautua retkipatjasta ja makuupussista, kun sisämajoitukset olivat tarjonneet luksusta jo useita öitä perätysten Ruijanpolun taipaleen jälkeen. Edellispäivän taival Kaamaselta Soavveljávrrášin rantaan oli päättynyt sateiseen iltaan, mutta kun purin telttaa rinkkaan pakkaamista varten, oli teltta jo kuiva. Nautin aamupuuroni pilvisessä, mutta poutaisessa säässä. Varmistin, että käynnistäni ei jäänyt jälkeäkään telttapaikalleni, kävin tipauttamassa vähäiset roskani viereisen P-paikan roskasäiliöön ja nousin nelostielle.

Taival oli tasaista. Seuraavalla levikkeellä, juuri ennen hauskasti nimettyjä Lihavakalajärviä, oli matkailuauto parkissa. Lienevät matkalaiset siinä yöpyneet. Lihavakalajärvet olivat typötyyniä. Mitenkähän lihavia vonkaleita pinnan alla piileekään, vai ovatko kalastajat onnistuneet verottamaan saalista ja tarjolla olisi enää vain laihempia eväkkäitä?

Autoja suhisi aamulla nelostiellä harvakseltaan ja nautin lämpötilasta, kun helle oli nyt väistynyt.

Jos nelostie oli tasainen, niin oli myös tätä nyt vaatimattoman oloista valtatietä ympäröivä maastokin.

Millaistakohan tänne oli ollut piirtää tien reittiä? Olivatko nelostien pitkät suorat ja vaihtelevuutta tuovat loivat kaarteet ihan vaan vapaalla kädellä piirrettyjä, vai minkä verran pohjalla oli vanhoja kulkuväyliä ja sopivaa, ei kovin höttöistä ja pehneää tienpohjaa? Tilaa täällä ainakin oli riittänyt tietä sommitella reittiä kylältä toiseen.

Nelostien itäpuolella kyltit kertoivat, että ainakin tässä kohtaa tämä tuulten ja tuiskujen armoilla oleva koivikko oli Metsähallituksen koeviljelyksiä.

Länsipuolella valtaväylää näkyi koivumeren takaa sinisävyisiä huippuja. En lähtenyt arvailemaan, olivatko vaaroja vaiko ihan tuntureita. Paistuntureita?

Loiva ylämäki oli edessä. Ja vaakunakyltti.

Hiiulihei! Petsikon kohdilla astuin jo ihan oikeasti Utsjoen kunnan puolelle! Vaakunassa synkeänmusta yö, hopeinen pohjantähti ja hopeiset revontulet… Mitään niistä en tällä reissulla saisi livenä kohdata tähän valoisaan vuodenaikaan, mutta tuntui huikealta olla oikeasti jo Utsjoen alueella, vaikka tässä vielä hilppaistavaa olikin jäljellä. Kaamasentie vaihtui Inarin ja Utsjoen kunnanrajalla Utsjoentieksi.

Petsikko tarjosi kohta myös väljän levikkeen, jolta sai ihailla maiseman muotoja pohjoiseen. Matkailuauto oli napannut sen parhaan maisemapaikan, joten istahdin asvaltille istuma-alustan päälle vähän loitommas omaa evästaukoani pitämään. Jotain lumoavaa tuossa tummanvihreässä, sinihuippujen somistamassa siluetissa kyllä oli. Oli myös hieno tunne tietää, että olin matkalla ainakin lähelle noita korkeimpia lakipisteitä.

Oi avaruutta! Tuuli puhalsi lempeästi ja tarkenin edelleen kävellä ohuessa pitkähihaisessa paidassa. Suoraa, suoraa, ja enemmän suoraa. Marssin yhä lähemmäs nelostien länsipuolelle jäävää Mierasjärveä, jonka rannalla kartan mukaan sijaitsevaa olevaa Mierasjärven autiotupaa olin jossain kohtaa miettinyt sillä silmällä, että olisipa oiva yöpaikka. Halusin kuitenkin edetä pidemmän päivämatkan tänään.

Mierasrovan kohdalla tien varressa oli Metsähallituksen infotaulu, jossa kerrottiin nyt oltavan mäntymetsän rajalla. Tämä on merkitty suorin rajaviivoin myös maastokarttaan. Eipä tuollaisia tule itse ajatelleeksi, mutta kyse oli toki istutusmänniköistä – mitenpä muutenkaan moisia suoria linjoja olisi syntynyt ihan karttaan merkittäväksi. Aluetta oli istutuksia varten myös kulotettu.

Männyt eivät kuitenkaan tähän loppuisi, vaan teksti kertoi, että petäjiä olisi näköpiirissä edelleen aina Utsjoelle saakka joko yksittäisinä, ryhmissä tai tien pielessä, Utsjoen jokilaakson pienilmaston ansiosta.

Opastetaulun kartassa näkyi myös Mierasjärven maisemia lupaillut luontotorni, mutta joku oli raapustanut viereen, että torni oli rikki. En sitten lähtenyt tekemään pistoa 300 metrin päähän vaan palasin asvaltille.

Mieraslompolo lähestyessä ilahduin: levähdyspaikalla piti olla myös huussi. Kun kurvasin tieltä sivuun ja pöytä-penkkiryhmän ääreen haukkaamaan ensin välipalaa, ei mukavuuslaitoksesta näkynyt merkkiäkään. Vieressä levitteli omia, runsaampia eväitään pöydälle lapsiperhe, joka kaivoi takakontista esiin vaikka mitä herkkuja.

Kävin täyttämässä oman vesipulloni virtaavasta vedestä ja huuhtelin samalla naaman. Huussia ei näkynyt edelleenkään, joten puskapissille matka. Mikäs siinä, mutta toilettia oli taukopaikka lupaillut.

Kartan mukaan taukopaikka-alueen kautta virtasi Mierasjärveen Gukčejohka-niminen joki.

Vasta kun astelin levähdyspaikan ”sivutieltä” sen pohjoisemmasta päästä takaisin nelostielle, äkkäsin huussirakennuksen, joka oli sijoitettu ihan eri paikkaan kuin taukopöydät ja -penkit. En ollut älynnyt kävellä riittävän kauas, mutta luulenpa, että moni muukaan etelän suunnasta saapuva ei hoksannut, mistä se huussi löytyisi. Pieni infotaulu pöytäpaikan viereen, kiitos!

Mieraslompolon jälkeen pilvet vähenivät ja lähes väistyivät tyystin.Ylitin nelostietä pitkin pienempiä virtavesiä ja tien varressa piisasi niitä luonnonvaraisia, iäkkäämpiäkin mäntyjä, kun istutusmänniköt olivat jo jääneet taa. Kello läheni kuutta illalla ja aloin odotella Kenesjärveä, mistä toivoin löytäväni yösijan.

Tienvarsiluonnosta erottui ikävä kyllä yksi harvinaisen iso roskaröykkiö ihan omalle piennarpuolelleni asti. Joko nämä patjat sun muut oli tietoisesti dumpattu tien laitaan tai sitten peräkärrystä tai vastaavasta oli lentänyt vahingossa aikamoinen määrä tavaraa. Murheellinen näky. Yhtä kaikki, ei tällaista! Minullakaan ei ollut mahdollisuutta alkaa roudaamaan näitä rinkan pällä seuraavaan jätepisteeseen.

Ensin ilmoitti yksi kyltti, että Utsjoelle oli matkaa enää 30 kilometriä. Sitten Kenestuvat, 1 km. Ja Kevon luonnonpuisto, 1 km! Vaikka jalkoja jo vähän painoi, olin hyvällä mielellä: täällä asti jo! Liikenne oli ilahduttavan vähäistä ja alamäki edessä.

Käännyin toiveikkaana Kenestuvan suuntaan saavuttuani Kenesjärven tykö. Kenestuvan alueella näytti hiljaiselta, mitä nyt mökkien edessä oli autoja, enkä ottanut selkoa, mistä voisi saada paikan päällä lisätietoja mahdollisesta yösijasta. Puhelintiedusteluni oli lyhyt ja tuotti vesiperän: täyttä oli.

Siispä telttailemaan. Väyläkoski välkkyi upeasti illan auringossa. Mistäköhän se telttapaikka löytyisi? Kävin tutkimassa Kevon luonnonpuiston karttaa ja lähimmälle retkeilyreitin varrella olevalle telttapaikalle oli matkaa, ja ylämäkeä vielä näin alkuun.

Ei huvittanut enää tähän aikaan.

Koska Kevon luonnonpuiston parkkipaikka oli itse luonnonpuiston ulkopuolella, pystytin telttani parkkipaikan viereen. Vieressä kohisi rauhoittavasti Väyläkoski ja pysäköintialueen toisella laidalla oli siisti huussi. Olisi toki ollut mukavaa onnistua saamaan vielä illan vilakalla sisämajoituspaikka Kenestuvalta, mutta olin kiitollinen jo näistä telttapaikkani viereisistä mukavuuksista. Oli kiva nauttia iltateetä ja retkiruokaa rantakivellä istuskellen, kun ötököitäkään ei ollut kiusana. Sitä paitsi virtaavan veden äärellä nukkuu hyvin.

Seuraavana päivänä sitten kohti Utsjokea.

Parasta / mielenkiintoisinta

• Sopiva kävelylämpötila – ei kuuma!
• Avarat maisemat ja virtaavat vedet
• Saapuminen ihan Kevon luonnonpuiston kupeeseen

Kävelypäivä

• 14.7.2021