Räsävaaran maisemissa, Koli

Olin jo pari kertaa aiemmin Kolilla ollessani aikonut käydä Räsävaaralla, mutta aina se oli jäänyt tekemättä. Räsävaarahan ei ole Kolin kansallispuiston alueella, vaan ihan "tavallisen" metsän keskellä, muutaman kilometrin päässä Kolin kylästä. Muistin kuulleeni, että siellä on ainakin laavu. Niinpä pakkasin reppuun vähän evästä ja lähdin kävelemään Ukko-Kolilta polkua pitkin kolmisen kilometriä alas Kolin kylälle.

Lumikengät olivat myös mukana, mutta tarkemman kartan puutteessa päätin mennä tietä pitkin niin pitkälle kuin mahdollista, että ehtisin valoisan aikana Ukko-Kolille takaisin. Pikkuteiden auraamisestakaan ei ole aina takeita. Aluksi kävelin kylältä reilun kilometrin kuutostielle johtavaa tietä ja ohitin mitä hauskimman polttopuumökin! Sitten tuli vastaan oikealle osoittava viitta Räsävaaran näkötorni 3,2 km. Niin, näkötorni! Sen olinkin unohtanut.

Pikkutie oli aurauksen jäljiltä ja tuntui vähän tyhmältä roikottaa lumikenkiä käsissä, mutta en ollut älynnyt napata kyytiin remmiä, jolla sitoa lumpparit reppuun. Ja lumikenkiä saattaisi kuitenkin tarvita. Tie kaartoi vasempaan ja sen viereen ilmestyi latu, joka oli jo merkitty Ahmahiihdon tunnuksin (Ahmahiihto on joka vuosi maaliskuun puolivälissä). Ladulla viiletti vain yksi hiihtäjä.

Autojakaan ei tiellä näkynyt, joten sain tallata pikkutietä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa, katsella täälläkin upeita lumen tai kuuran peittämiä puita. Siellä täällä tien varren puissa näkyi oransseja maalitäpliä. UKK-reitin merkkejä? Ainakin UKK-reitin viitat tulivat vastaan ja reitti kääntyi Räsävaaralle johtavalta tieltä oikealle. Hanki oli reitin kohdalla rikkumaton.

Loiva nousu jyrkkeni aavistuksen ja sitten saavuin risteykseen, josta vasemmalle kääntyi Ahmahiihdon latu, suoraan eteenpäin jatkui aurattu tie ja oikealla näkyi Räsävaaran autio, mutta siisti laavu. Lyhyen matkan päässä rinne jyrkkeni ja näkötornille ohjaava viitta sojotti toki ylöspäin. Tuli viimein aika pistää lumikengät jalkaan. Arvelin, että moottorikelkan ylöspäin johtava ura todennäköisesti veisi sekin näkötornille, mutta eihän sen seuraamisessa olisi ollut lumikenkäin haltijalla mitään itua.

Nousin jyrkähköä rinnettä varovasti lumikengillä ylös, sillä olin normaaliin tapaani jättänyt sauvat autoon. Sauvat helpottavat kulkua, mutta koska pidän myös kameraa matkassa, tykkään siitä että kädet ovat vapaina myös lumikenkäillessä. Joku onneton oli rämpinyt rinnettä alas ilman lumikenkiä ja hänen kahlausjälkensä näkyivät syvinä onkaloina hangessa, mikä ei helpottanut omaa askellustani, mutta sitten älysin siirtyä hänen jäljistään vapaalle hangelle ja kulku oli heti helpompaa, eikä upottanutkaan niin paljoa.

Taivaan sävyt vaihtelivat jatkuvasti. Mitä kaikkia sinisen sävyjä sitä onkaan keksitty!

Kavuttuani ylös hain jo katseellani näkötornia, mutta sitten huomasin että maa nousi edelleen. Lumikuusien seasta ei toisaalta ollut helppoa erottaa näkötornia, tai sitten sen olisi pitänyt nousta todella korkealle puunlatvojen yläpuolelle.

Jäniksen jälkiä riitti, niin puikkelehtimassa kuusien lomitse kuin niiden alta; ainakin yksi oli käynyt ruokailemassa lehtipuun oksilla ja papanoimassa hangelle. Kun katsoin rinteestä Ukko-Kolin suuntaan, oli maisema siellä utuinen; pilviverho peitti sinitaivaan, joka oli jo hetken aikaa ilahuttanut minun taivaltani Räsävaaralla.

Painalsin omia lumikengänjalanjälkiäni puhtaalle hangelle, huokailin Pielisen suuntaan avautuvan talvimaiseman ihanuutta. Ja haravoin jälleen katseellani maisemaa, yrittäen erottaa kuusien välistä jotain tornin rakenteita muistuttavaa.

Sitten minut palkittiin: näkötorni olikin jo hyvin lähellä! Torni oli vaaraviimojen sokerihuurteiseksi kuorruttama ja tiesin heti sen nähtyäni, että näköalat olisivat aikamoiset. Riisuin lumikengät jalastani ja kapusin varovasti (puuaskelmat olivat osin lumiset) jyrkkiä rappusia ylös saakka ja vedin hupun piponi päälle. Tuuli puhalteli poskiani punaisiksi. I love Koli, oli joku raaputtanut huurrelumeen.

Voi mieletön! Räsävaaran näkötornista saa täydellisen 360 asteen näkymän Kolin alueen maisemiin - niin vaaroille, silmänkantamattomiin jatkuviin metsiin kuin Pieliselle. Toisesta Kolin alueen näkötornista Ryläykseltä on toki hieno maisema sieltäkin, mutta Räsävaaran torni vie mielestäni siitä voiton. Ukko-Kolilla ei maisemiin tornia tarvita, mutta sieltäpä ei näe yksiltä jalansijoilta maisemia joka suuntaan.

Valot ja varjot liukuivat maisemassa, pilviverho heittäytyi välillä sankempana hämärtämään näkymää kaukaisuuteen ja alkoi piilotella sinitaivasta. Ei se mitään. Nautin avarasta tilasta, vapauden tunteesta. Koko maailma avautui ympärilläni.

Lähdin käpsyttelemään lumikengillä takaisin laavun suuntaan, mutta koukkasin vielä jyrkänteen reunan kautta. Se kannatti, sillä rikkumattoman hangen keskeltä löytyi pieni kyltti, joka kertoi Eero Järnefeltin maalanneen juuri tältä paikalta guassin Metsälampi vuonna 1895. Luminen maisema oli tietty hiukkasen erinäköinen kuin taulussa, mutta heti alkoi kiinnostaa se alkuperäistyö. Se olisi hauska nähdä!

Paluumatkan riemuja olivat loivasti ja ihanasti alas viettävä tie Räsävaaralta alas sekä pysähdys marjapiirakalle ja teelle Kolin Ryynäsessä. Sain siellä jätettyä repun kyyditettäväksi takaisin Ukko-Kolille, mutta lumikengät kulkivat sinne ylämäkeen kanssani käsissä ja osan matkaa jalassakin. Ihan kiva kuntolenkki siis. Ylämäki, alamäki... Yhtä kaikki, olen yhtä mieltä Räsävaaran torniin lemmenviestin raapustaneen kanssa: I love Koli!