Raatteen tien Taistelujen polulla, Suomussalmi

Ajoimme talvisydännä toiveikkaina Raatteen Portille, mutta talvisotamuseo ei (tietenkään) ollut auki keskellä talvea. Muutama muukin auto oli parkkipaikalla pyörähtänyt - sen näki lumessa olevista jäljistä - mutta meitä talvituristeja poikkeaa Suomussalmelta Raatteen tielle sen verran harvakseltaan, että museokäynti onnistuu vain kesäaikaan tai ryhmille tilauksesta ympäri vuoden. Raatteen Portilla on kuitenkin nähtävää myös silloin, kun museo Lottakanttiineineen on kiinni.

Huomasimme pysäköintipaikan laidassa opastaulujen vieressä harmaan, puisen viitan, jossa luki Taistelujen polku. Ampujasuojaan kiinnitetyn opasteen otsikko Raatteentien taistelut 1.-7.1.1940 tarkensi polun teeman. Raatteentien maisemissa olivat tuolloin vastakkain Suomussalmen joulukuussa 1939 vallanneet neuvostojoukot ja suomalaisten sotilaiden 9. divisioona, eversti Hjalmar Siilasvuon johdolla.

Raatteen tien taistelulla oli valtava merkitys. Puna-armeijan joukot pyrkivät etenemään Raatteen tieltä kohti Oulua ja katkaisemaan Suomen keskeltä, jolloin olisi ollut jopa mahdollista, että neuvostojoukot olisivat edenneet valtaamaan eteläisen Suomen. Suomalaiset taistelivat vahvana pidettyä puna-armeijan 44. divisioonaa vastaan niin onnistuneesti, että 6.1.1940 divisioona joutui aloittamaan vetäytymisen ja taistelu päättyi vuorokautta myöhemmin. Suomalaiset ottivat noin 1200 sotavankia ja neuvostodivisioonaa tuhottiin ilmeisesti noin kahden rykmentin (rykmentti = 2000- 3000 henkilöä) verran; pahin uhka oli voitettu. Kaatuneiden määriä koskevat arviot vaihtelevat huomattavasti, mutta puna-armeijan tappiot olivat joka tapauksessa massiiviset

Polkujen pituudeksi kerrottiin paperilapussa 1,5 km, mutta puisessa opasteviitassa luki 2,7 km. No, riippuu varmaan, miten mitäkin reittiä mittaa. Polut erottuvat toki sulan maan aikaan maastosta paremmin, mutta reittiä pystyy seuraamaan myös näin lumiseen aikaan,  jos vain on, millä lumessa kulkea! 

Lunta metsässä oli riittävästi, sen jo tiesimme edellisten päivien hiihto- ja lumikenkäilyretkien perusteella, mutta arvelimme, että pärjäisimme polunpohjalla ilmankin lumikenkiä. Polkua oli selvästi tallattu ennen edellistä lumisadetta, eivätkä edellämme kulkeneen hiihtäjän suksetkaan eivät olleet uponneet syvälle lumeen...

Astelimme hiljaisessa, mäntyjen ja suon hallitsemassa maisemassa pehmein askelin; noin -15 pakkasasteen säässä huopatossut olivat mitä parhaimmat jalkineet; lämpimät ja keveät.  Ja mikäs meillä oli muutenkaan ollessa, lämpimästi kampetta yllä, eikä pelkoa palelemisesta.

Lumipeitteen alta erottui pari venäläisten sotilaiden kaivamaa poteroa, joita he olivat kaivaneet pienellä lapiolla talvipakkasilla. Tähän poteroon oli sijoitettu venäläissotilasta esittävä nukke vähäisine varusteineen, ja aloin kuvitella, millaista oli kummallakin, sekä suomalaisten että venäläisten puolella ollut hytistä kylmässä taistelujen tiimellyksessä. Kyllä kylmäsi ihan oikeasti sitä ajatellessa. Parhaimmillaan sankokaminassa pieni tuli ja lämmön karkaamista estämässä telttakangas. Se on ollut kaukana telttasaunasta, monellakin tapaa.

Telttakankaan suojaaman poteron vieressä oli toinen kuoppa, vailla katetta. Kuvittelepa olevasi siinä talvipakkasilla, kyyhöttämässä paikallasi, kuuntelemassa uhkaavia ääniä ympäristöstä, alati pelkäämässä, valmiina tarttumaan aseeseen, puolustautumaan tai hyökkäämään. Tietokonepelien maailma ei pysty välittämään sellaisista oloista mitään.

Itselleni nämä Suomen itärajan maastoissa kohtaamani sotahistorialliset paikat ovat opettaneet ja merkinneet paljon enemmän kuin vaikkapa historiantunnilla nopeasti läpikäydyt jutut talvisodasta. On ihan eri asia seisoa paikassa, jossa jotain on tapahtunut, ja mistä on kenties jäänyt jopa jälkiä maastoon, kuin lukea siitä muutama rivi tai sivu tekstiä, sisätiloissa ja kotona. Panssariesteet tajusin kunnolla vasta silloin, kun olin vaelluksella saapunut sellaisten viereen. Niinpä tämä käynti Taistelujen polulla juuri talvella toi talvisodan ajattelemiseen konkreettisen ulottuvuuden.

Seurasimme polkua ammuttuun metsään. En ensin käsittänyt, mitä se tarkoitti. Ammuttu metsä? Olisiko se aukio, jolta oli räjäytetty metsä taivaan tuuliin? Ehei. Kyltti kertoi, että kyseessä oli taistelupaikka, jonka puut olivat täynnä ammusten arpia.

Kyllä, kummulla seisoi edelleen mäntyjä, joiden kylkien reiät kertoivat karua kieltään tulituksesta.

"Nyt täällä on hiljaista. Toivottavasti emme enää koskaan joudu kokemaan mitään vastaavaa."

Niin luki petäjän kyljessä. Toivottavasti, todella. Ihme kyllä, puut seisoivat edelleen ryhdikkäästi pystyssä, nämä metsien sotainvalidit, talvisodan puusankarit, jotka olivat selvinneet sodasta vain haavoittuneina. Osa kantaa edelleen rautaa sisällään.

Polku johdatti meidät seuraavaksi suon poikki kohti laavua. Kun astuimme suolta ylös kankaalle, polun vieressä törötti harmaa kanto, jonka olivat sahanneet polttopuita tarvinneet venäläissotilaat. Tammikuussa 1940 pakkanen äityi täällä -30 asteen paikkeille ja maastossa oli lunta noin 40 cm.

Laavupaikkaan emme olleet osanneet varautua retkieväin; tässä olisi kyllä hyvin voinut pitää mukavan tauon näin talvipakkasellakin. Polttopuita nuotion tekoon olisi ollut tarjolla ja viereinen huussikin oli siisti. Oiva retkikohde jollakin toisella reissulla.

Taistelujen polun laavulta saa katsella levollista järvimaisemaa Kokkojärvelle ja taukopaikalla on myös pöytä penkkeineen. Taas ajattelin: vähän yli 77 vuotta sitten täällä ei ollut näin rauhallista.

Laavun vieressä on sodasta muistuttamassa myös armeijan puolijoukkueteltta ja sen sisällä hämärissä tärkeimpänä tietenkin kamina, jolla teltan saa pidettyä lämpimänä talvipakkasilla, kunhan kipinämikko huolehtii tehtävästään.

Reitin varrelta löytyy muutakin surullista, konkreettista sotahistoriaa: joukkohautoja. Niihin on haudattu neuvostosotilaita, joita Raatteen taisteluissa kaatui huomattavasti suomalaisia enemmän. Suomalaisia kuoli Raatteen tien ankarissa oloissa ilmeisesti noin 500, mutta puna-armeijan sotilaita menehtyi neuvostolähteiden mukaan kaksinkertainen määrä, haavoittui reilut 1 400 ja sotilaita katosi yli 2000. Ehkä osa näistä "kadonneista" löysi viimeisen sijansa metsien joukkohaudoista, joissa suomalaisten mukaan voi olla ainakin 5 000 neuvostovainajaa.

Suomalaisjoukot onnistuivat katkaisemaan neuvostojoukkojen huoltoyhteyden saartamalla heidät ja osa puna-armeijan sotilaista menehtyi taisteluissa, osa kylmyyteen.

Taistelujen polun lähtöpaikan vieressä,  metsän laidassa, seisoo luonnonkivestä tehty muistomerkki Vienan heimosotureiden muistolle. Kivessä luki "Raatteen tie oli Vienan heimosotien joukkojen ja pakolaisten valtaväylä".  Tässä kohtaa harmitti, että Raatteen Portin museo ei ollut auki, sillä heimosotureista ja heimosodista en ollut aiemmin kuullutkaan.

Siirryimme Raatteen Portin lukittujen ovien vieritse kohti Talvisodan monumenttia. Kävelytien varrella on muun muassa sota-aikaisia panssariajoneuvoja, joita suomalaiset saivat runsaasti sotasaaliikseen, neuvostodivisioonan vetäytyessä.

Talvisodan monumentti ei ole mikään monumenttirakennus, vaan metsän - ammutun sellaisen - ympäröimä kenttä, jota peittävät 17 000 kivenlohkaretta, kuvaamassa sodan uhreja ja kärsimystä. Näin lumen alle peittyneinä kivet näyttivät minun silmiini niin hautakivien mereltä kuin panssariesteiltä. Monumentilla kunnioitetaan sotaveteraaneja, talvisodassa 1939-40 olleita ja sodasta kärsineitä, yhtä lailla suomalaisia kuin puna-armeijan sotilaita.

Kävelin kuoleman kentän halki sen keskelle, missä korkeuksiin kohosi puinen Avara syli -muistomerkki (Erkki Pullinen, 2003), joka myös sai ajattelemaan. Muistomerkin laatta kiteytti taiteilijan ajatuksen: Vaikka ihminen kuolee, niin muisto elää. 

Kentän ylle kohoavassa puisessa muistomerkissä killui tuulessa kilahtelevia kelloja, joita on 105 kappaletta eli yksi jokaiselle talvisodan päivälle. Tuumin, että yhtä lailla kuin sotapäivien kelloja, soittavat ne kuolinkelloja tai rauhankelloja.

Aikamoinen paikka tämä Raatteen tie. Itärajan tuntumassa kohtaa erilaista satavuotiaan Suomen historiaa kuin vaikkapa Keski-Suomessa. Raatteen tiellä kannattaa poiketa, vaikka museo ei olisikaan auki. Kesällä on mahdollisuus tutustua myös Raatteen tien toisessa päässä eli rajayöhykkeen laidassa sijaitsevaan Raatteen vartiomuseoon, joka sijaitsee Itärajan retkeilyreitin varrella.

Kartta: Taistelujen polun lähtöpaikka 
Raatteen Portti