Lumisessa Lanupuistossa, Lahti

Eläköön tienviitat! Satuin Lahdessa autokyytiin, jonka aikana kuulin Olavi Lanun (1925-2015) ulkoilmassa olevista veistoksista ja paikallistin veistospuiston opasteesta, Kariniemen ohi ajaessamme. Kun minulle siunaantui vähän yllättäen toista tuntia joutavaa aikaa, kävelin Pikku Vesijärven vieritse Kariniemeen. Tottahan metsään sijoitetut veistokset piti käydä katsomassa.

Kariniemen puistotien ja Kariniemenkadun kulmauksen parkkipaikalta löytyi kartta, josta selvisi, että Lanupuiston kanssa samalla mäellä on myös Kariniemen arboretum - puulajipolku. Näin lehdettömien puiden vuodenaikaan päätin keskittyä tällä kertaa ihan vain veistoksiin.

Kapusin mäkeä ylemmäs ja käännyin vielä osittain jään peitossa olevalle kävelyreitille, jonka varresta löytyi heti ensimmäinen veistos, Kierteinen puu (1992). Ensi alkuun betoniteos näytti juuri siltä, kierteiseltä, paksulta puunrungolta, mutta tarkemmalla katsomisella aloin erottaa muhkuroista ihmishahmoja ja niinpä minun oli kierrettävä kierteinen puu. Aika veijari! Lanu ei ollut minulle taiteilijana tuttu, joten jo tämä ensimmäinen veistos ilahutti: teoksia saisi katsoa tarkkaan, eikä niitä saisi pikaisella kertavilkaisulla ohittaa. Veistokselle piti seuraa kävelytien toisella puolella puulajipuiston kasvatti, Engelmannin kuusi.

Koska minulla ei ollut veistosten sijaintikarttaa matkassa, oli kuljettava silmät auki. Iso kivi - teosta ei olisi kyllä voinut olla huomaamatta, sen verran kookas veistos se oli  Seuraavan teoksen huomasin vasemmalle kääntyvän polun puolelta ja astelin jäistä väylää varovasti. Joskohan aurinko pian lämmittäisi reitin kokonaan sulaksi, näin kevään kunniaksi.

Tuki, 1999. Olavi Lanu.

No mutta, olipa siinä istuskelija jäänyt pahasti kiven pönkäksi! Tuki-teoksen ensimmäinen versio tehtiin luontoon Punkaharjulle ja siinä kiven alla mietteliäänä istuvan hahmon kannattelijana oli Lanun ensimmäinen vaimo. Tämä toi minulle mieleen Auguste Rodinin Ajattelija-veistoksen.

Hieman ylempänä rinteessä seisoi kahden hahmon muodostama veistos, Kaksi kiveä. Kun näin hahmot kauempaa, mietin, että mitä Loch Ness-otuksia siinä onkaan, mutta lähemmäs saapuessani tämä mielikuva katosi. Niin lähellä, niin kaukana - kaipaus vetää yhteen. Tämä teos on ollut lasikuituisena esillä Venetsian biennaalissa vuonna 1978.

Entä mikäs tässä? Jälleen, kauempaa katsottuna, näin siinä ensin muuta kuin sen, mitä nimi lähempänä kertoi eli Rankakasan. Hahmotin teoksen ensin kaatuneeksi kookkaaksi puunrungoksi, mutta nimen luettuani kiersin teoksen ja tutkin sitä tarkemmin ja toden totta, rankakasahan se siinä. Rankakasan päätyä ja sen muotoakin kannattaa katsoa tarkemmalla silmällä...

...kuten myös yksityiskohtia rankakasan rangoissa. Sahauksen jälkiä betonipuissa.

Harmaa tammikuu (1990) seisoi kookkaana polun varressa. Yhteen kietoutunut pariskunta lohduttaa toisiaan; heidän vieressään tunsin itseni kovin pieneksi.

Polulla oli edelleen edettävä varovasti, jään takia. Jospa sitten tuonne vasemmalle, Keko-veistoksen luo. Yllätys oli suuri, kun luin veistoksen kyltistä, että sen alkuperäinen versio oli tehty Punkaharjulla oikean muurahaiskeon päälle. Mitähän muurahaiset ovat moisesta tykänneet? Ihan hyvä, että tämän, selvästi allapäin olevan ajattelijan istuimena oli betonikeko.

Tämän puiston mahtava puoli on se, että veistokset istuvat jotenkin niin loistavasti luonnon keskelle, vaikka niiden materiaali onkin betonia. Ei haittaa, vaikka matkassa ei ole karttaa; on kiva vain kuljeskella ja haravoida katseellaan maastoa, että missäköhän se seuraava teos onkaan. Mieleeni välähti ihka ensimmäinen käyntini Antibes'in Picasso-museossa ja se, kuinka olin riemastunut bongattuani museon pihapuun oksien seasta ihmishahmoisen veistoksen.

Kävelin Keko-veistokselta Kariniemen mäen laelle, mistä löytyi aukion laidalta jälleen alueen kartta ja pääsin tarkistamaan, mitä kautta kulkea, että näkisin vielä ainakin muutaman Olavi Lanun hienon teoksen. Lehdettömien puiden lomitse näki myös hieman maisemia Lahden keskustan suuntaan. Taiteilin itseni sitten jääkentän poikki alaspäin johtavalle polulle, missä vastaan tuli Paju-teos. Pajun pintaa tutkiessani pohdin, että kyllä tässäkin hämmentävän hyvin betoni pystyy esittämään yhteen liittyneitä ikääntyneitä pajuja. 

Kohtasin vielä muutaman Lanun veistoksen matkallani mäeltä alas. Kun ensin katsoin vastavaloon tätä Läpi harmaan kiven -teosta (1992), ihmettelin, että mikä ihme siipisysteemi tuossa korkeassa möhkäleessä oikein on... Siirryttyäni veistoksen toiselle puolelle teoksen nimi avautui paljon paremmin! Aikamoinen sukellus.

Nostin mielessäni hattua Olavi Lanulle ja Lahden kaupungille. Lanupuisto rakennettiin vuosina 1988-1992 ja veistokset valettiin betonista Renkomäen sorakuopalla, apuna opiskelijoita Lahden taideinstituutista. Opiskelijoita käytettiin myös malleina teoksissa. Teokset saavat sammaloitua luonnon keskellä ihan rauhassa - näin ne sulautuvat ympäristöönsä vähitellen yhä paremmin. Tällaista saisi olla enemmänkin!

Veistosten seassa kuljeskelu tällä hienolla säällä sai minut sittenkin katsomaan myös puita tarkemmin. Ei kylläkään kuin muutamia puulajipuiston yksilöistä, tällä kertaa, vaan koska olin nyt enemmän taideteoksien pauloissa, pysähdyin muutaman puun äärelle ja näin toisella tavalla valon ja varjon esiin tuomat pinnan muodot. Vanha puu osaa olla kaunis, ryppyineen, rosoineen,  halkeamineen, kaikkineen.

Entä isommat linjat? Kyllä betoniveistosten vierestä löytyy myös luonnon ikiomaa puutaidetta, jos vain malttaa pysähtyä katsomaan.

Olin edelleen niin iloinen siitä, että puisto veistoksineen oli tullut puheeksi. Aivan mahtava päätös Lahti-päivälleni! Tokihan täällä hienossa puistossa ja kevätauringon loisteessa kulki paljon mieluummin kuin hiekkapölyisillä kaduilla, joille oli seuraavaksi suunnattava, kun kuljin taidepuistokävelyltä kepein askelin takaisin Lahden keskustaan.

Lisätietoja Lanupuistosta
Lanupuiston veistoskartta