Itärajan retkeilyreitillä: Vartius-Riionaho

Matka Jyväskylästä Kuhmon perukoille ei taitu ihan hetkessä, mutta bussilla pääsee. Oma rinkkareissuni alkoi bussilla Kuopioon, missä yövyin matkalla, ja jatkoin matkaa seuraavana päivänä Kajaanin kautta Kuhmoon. Kajaanissa oli hyvin aikaa käydä välipalalla mukavassa kahvilassa, samoin Kuhmossa, ennen kuin nousin viimeiseen bussikyytiin Lentiiraan iltapäivällä kolmen jälkeen - tavattuani välissä Kuhmon torilla Laukunkantajan, joka minusta oli rehdisti reppuselkäinen kulkija. Minulla oli onnea: kuhmolaiselta koululta nousi kyytiin yksi oppilas, jonka koti ei ollut kaukana UKK-polun reitistä ja pääsin pikkubussin kyydissä mahtavasti ihan polun risteykseen. Kiitos ihanalle kuljettajalle!

Rinkan nappaaminen useamman päivän vaelluskamojen kanssa selkään vähästä aikaa tuntui... Ei raskaalta, vaan mukavalta. Oikeasti. Tätä reissua oli edeltänyt muutaman viikon viettäminen mökkisaaressa, missä pysyttelin monestakin syystä pienellä alalla. Kroppani valitti kyseisestä asiasta. Että liikkeelle pitäisi päästä. Ja vaikka maisemissa ei todellakaan ollut mitään vikaa, aloin kaivata huomattavasti huussipolkua pidemmille poluille.

Olin alun perin ajatellut lähteväni vähän etelämmäksi, mutta sitten silmiini osui Itärajan retkeilyreitti, jonka kartan sain tilattua puhelimitse Suomussalmen matkailusta. Noin 160 kilometriä pitkä polku kulkee nimensä mukaisesti itärajamme liepeillä. Kalevalapuiston ulkoilukartta kattaa koko reitin ja lykkäsin lähtöpäivää siihen saakka, kunnes kartta oli kotona kourassani. Käytännössä Itärajan retkeilyreitillä seurataan UKK-reitin viittoja, joten ihan alkumatkan tallasin UKK-reittiä Kostamustien varresta.

Pian poimin käteeni ensimmäisen herkkutatin. Evästä elokuun lopun reissulle. Ihana astella metsäpolkua! Tasaista mäntykangasta, sitten rinnettä alas ja vähän höttöisempääkin maastoa. Oikealla puolellani oli Juortananjärvi, joka tuli tovin kuluttua näkyviin puiden takaa.

Alkoi vaikuttaa siltä, että tätä UKK-reittiä ei kovin taajaan tallusteta. Pitkospuut eivät tietenkään satu aina edes hirvien tai muiden heinien lakoajien reiteille. Heinikosta pääsee kuitenkin kevyesti läpi. Matkalle osui useita pitkospuupätkiä, joista osan lankut olivat erinomaisessa kunnossa, jotkut taasen lahonneet paikalleen tai ainakin toinen lankuista oli vallattomasti levinneen sammaleen peittämä. Enemmänkin kulkijoita tänne siis mahtuisi!

Itärajan retkeilyreitti alkaa varsinaisesti soratien varresta Vartiuksen läheltä, joten alkumatkan muutamat kilometrit Kostamustien varresta olivat vain verryttelyä. En kuitenkaan aikonut kävellä kovin pitkää matkaa ensimmäisenä päivänä, sillä pääsin reitille sen verran myöhään iltapäivällä. Riionahon laavulle oli tästä matkaa rapeat 9 kilometriä ja arvelin, että ehtisin perille ennen pimeää.

Vartiuksen raja-asema jäi itäpuolelleni, luonnollisesti. Soratiereitti kulki radan yli ja jo ennen kuin saavuin kiskojen tuntumaan, kuulin metsäpolkua tallatessani junan jyskytyksen raiteilla. Tuntui oudolta nähdä tällainen ratahäkkyrästö ja kuulla veturin ääniä muuten niin hiljaisen maaston keskellä.

Kuten aina välillä käy, olin sen verran ajatuksissani, että yksi pieni pätkä metsäpolkua virallisesta UKK-reitistä jäi väliin, kun kävelinkin Matinjoentietä ihan asvalttitielle saakka, enkä huomannut aiempaa polun risteystä vasemmalle. Asvalttipätkän jälkeen reitti kääntyi jälleen metsään ja sain lukaista tietoja Juortanansalon-Lapinsuon soidensuojelualueesta, jonka kautta reitti kulkee: luonnontilaista metsää ja suota edessä.

Luonnontilainen tarkoitti myös sitä, että moottorisaha (tai edes pokasaha) eivät olleet käyneet raivaamassa metsäpuron tykönä raivaamassa reittiä auki. Rinkan kanssa ei ole ihan helppoa kavuta polun poikki kaatuneen runsasoksaisen kuusen rungon ylitse, mutta selvisin siitä naarmuitta.

Kun saavuin metsäpolulta metsäautotielle, saatoin astella vähän aikaa huoletonna, reittimerkeistä huolehtimatta. Paitsi että kyllä niitä silmilläni hain, varmuuden vuoksi. Sinisiä merkkejä ei erottunut, saati sitten UKK-reitin viittoja ja tarkastelin karttaani silmä kovana. Jostain näiltä paikkeilta sen polun piti kääntyä oikealle. Otin kännykän reisitaskustani ja nöyrryin tarkistamaan tarkan sijaintini Retkipaikan karttasovelluksesta. Jaahas, olin kävellyt ainakin parikymmentä metriä ohi! Palasin metsäautotietä vähän matkaa takaisin päin ja sitten UKK-reitin viitta erottui puskien ja ojan takaa metsän rajasta. Kas vain, olinpa tarkkaamaton, kun en tuota viittaa huomannut!

Edessä oli sekä metsä- että suotaivalta. Ja mitä hiljaisinta maastoa, sillä enää ei kuulunut edes autojen ääniä siltä harvakseltaan liikennöidyltä asvalttitieltä, joka oli jäänyt taakse. Iso metsäkanalintu ehti pölähtää ilmaan suon laidasta ennen kuin ehdin havahtua tunnistamaan, oliko kyseessä metso vai teeri.

Alkoi jo hämärtää ja toivoin olevani pian perillä. Onneksi Riionahon laavu tuli vastaan, ennen kuin pimeä laskeutui ja pääsin tekemään leirini yöksi ilman otsalampun esille kaivamista. Makuupussi pörhistymään, makuualusta suoraksi laavun lattialle, Trangia esiin iltaruuan valmistamista varten... Paitsi että mihin minä nyt keitintä, kun riitti, että keitin pannullisen vettä.

Siispä puuvajalle ja tulia sytyttämään.  Nuotion sytyttäminen Riionahon laavulla tuntui autuaalta. Ja mukavasti lämmittävältä. Kiehautin pannussa vettä iltaruokaan eli blåband-pussimuonan hauduttamiseen ja iltateetä varten; sitten vain odottamaan, kunnes ateria olisi valmis.

Olin juuri oikeassa paikassa.