Kaunis syyspäivä Kulhanvuorella

Metsään mielin nauttimaan hienosta syyssäästä. Saarijärven matkailuesite esitteli Kulhanvuoren ja Syvänojanrotkon rauhallisena päiväretkikohteena ja jo matkalla sinne kävi selväksi, että sellainen oli edessä...  Kulhanvuoren luonnonsuojelualueelle mennäkseen pitää nimittäin olla tarkkana kartan kanssa tai naputella navigaattoriin osoite Konttimäentie 1100.  Kohteeseen kun ei ole pahemmin tienvarsiopasteita, ainakaan Saarijärven suunnasta!

Piti vain sitkeästi jatkaa kuoppaista pikkutietä vielä Maantie päättyy -kyltin ohitse... Ja tulihan se sieltä, Kulhanvuorelle osoittava harmaa tienviitta. Edellinen visiittini Kulhaan osui talvipakkasille ja silloin jätin auton tähän tien varteen, koska lopputietä P-paikalle ei aurata talvisin.

Parkkipaikalla oli yksi ainoa auto ja sen haltija tuli vastaan, kun kävelin kohti Kulhanvuoren luontopolun lähtöpaikkaa. Kameran kanssa liikkeellä ollut herra oli ihastuksissaan - niin hieno paikka! Odotin itsekin, miltä maasto näyttäisi tähän vuodenaikaan.

Kulhanvuoren luontopolun (3.2 km) lähtöpaikan tuntumasta löytyi siisti huussi (myös inva-wc) ja tulipaikalla oli hyvin puita, kuten ennakkotiedoissa oli kerrottu. Eväiden syömisen aika oli kuitenkin vasta kävelyretken jälkeen niinpä lähdin kiertämään luontopolkua vastapäivään. Ja ylämäkeen.

Viime käynnilläni useampi vuosi sitten päivänvalon tunnit loppuivat kesken, kun kiersin polkua myötäpäivään... Maassa oli silloin muuten lunta vähän, mutta juuri Kulhanvuori olikin yllättäen hyvin luminen toiselta rinteeltään ja kahlaaminen välillä puolireiteen yltävässä lumessa kävi aika rankaksi. Sillä reissulla Kulhanvuoren huippu jäi käymättä, joten siksikin olin odottanut juuri tätä osaa polusta.

Polkua oli aluksi helppo astella, mutta sitten maasto jyrkkeni ja kivien määrä jalkojen alla lisääntyi, kun kapusin ylös Kulhanvuoren laelle. Seuranani oli tosi hieno, aurinkoinen sää ja polun varressa napsittavaksi tarjolla mustikkaa sekä puolukkaa. Hyviä syitä pitää huilitaukoja ylämäessä!

Huipulla olin noin 260 metrin korkeudella merenpinnasta, mutta koska puusto on aika tiheää, ei vuoren laelta avautunut avaraa näkymää kaukaisuuteen - pilkahduksia mäntyjen lomasta kuitenkin.

Nautin metsän hiljaisuudesta ja pohdin, olikohan tämä yksi niistä Keski-Suomen hiljaisista alueista. Hupaisaa kyllä, kuulin kohta lentokoneen lähestyvän ja lentävän ylitse. Armeijan mallia. Sitten kuului laukaus, toinenkin. Metsämiehiä liikenteessä, jaahas. Hamusin repusta oranssin buffin päähäni ja päätin, että jos pauketta alkaa kuulua liian läheltä, täytyy lämpimästä säästä huolimatta pistää punainen takki päälle.

Kulhanvuoren huipulla oli aikanaan ollut kartoituksessa käytetty kolmiomittaustorni (purettu 1994) ja sitä ennen venäläisten mittaus- ja valvontatorni, mutta niistä ei itse polun kohdalla ollut jäänteitä näkyvissä. Geokätköilijä huipulla kuitenkin palkitaan.

Niin myös marjastaja. Mustikoita maistellessani harmittelin, kun ei tullut marja-astiaa mukaan. Sitten keksin, että onhan minulla juomapullo! Hörppäsin Nalgenesta janooni vettä ja kaadoin loput maahan; siitä sain marjanpoiminta-astian ja polun vierestä kotiinvietävää aamupuuronseuralaista.

Kulhanvuoren huipulta polku laskeutui alemmas ja saavuin niille main, mistä olin edellisellä reissulla hämärissä kääntynyt pois. Jännää, miten tarkasti sellaisen muistaa... Nautin hienosta syysmaisemasta sinne toiseenkin suuntaan. Polku rinnettä alas oli sen verran liukas ja vaikeakulkuinen (juurakoita, kiviä, jotka märkinä eivät anna lipeämistä anteeksi) niin että kävelysauva olisi ollut hyvä ajatus.

Alemmas päästyäni oli vastassa kohinaa: Kulhankoski virtasi vilkkaana, vaahtoröykkiöiden muodostuessa suvantoihin. Kyllä oli niin hurjan kaunista! Vesi saapui tänne Pieni-Mustalta. Polku seurasi koskea hetken matkaa, sitten ylitin virran liukkaan puusillan kautta ja siirryin syvemmälle metsään.

Sammalmetsän läpi saavuin aholle, jolla oli asunut erakkonaisia perätysten. Maija-Liisa Kovanen eleli Lamminaholla ensimmäisenä erakkona, ja hänen jälkeensä sinne siirtyi 1900-luvun alussa Lipan-Riikka. Eipä ole naapureista ollut kiusaa.

Lamminahon rauhasta oli enää lyhyt matka Syvänojanrotkolle, missä ei kannata mennä liian lähelle kallion reunaa (kaiteet on, mutta silti!). Alas kurkistellessa on siis syytä olla varovainen. Syväojanrotkolla polku oli jälleen liukas ja vaikeakulkuinen, eikä siellä sopinut askeltaa kiireellä.

Aika häkellyttävä paikka. Syväojan vesi kimmelsi sammalten keskeltä, naavat peittivät kuusten oksia, kuului lähinnä sammalseinämiltä putoilevien vesipisaroiden tipahtelua. Etenkin tämän suoran kallioseinämän juurella. Kallion laella maasto on märkää ja vesi pyrkii tietenkin alaspäin eli valuu vähitellen kohti Syväojanrotkoa, yhtyäkseen sen pohjalla sammalmättäiden alla virtaavaan veteen.

Olisi pitänyt älytä, että heti siinä kallion alla polku ei ollut vain märkä, vaan myös upottava... Erehdyin astumaan liejuiseen kohtaan liian luottavaisesti ja onnistuin upottamaan vasemman kenkäni mutaan melkein kokonaan. Seuraavaksi piti sitten käydä huljauttamassa vaelluskengästä pahimmat liejut pois Syväojan puolella, varovasti. Ei enää uusia kenkäkylpyjä.

Liejusta selvittyäni kapusin jyrkkää polkua ylös kalliolle, jolta näkyi vain vaivoin rotkon toista seinämää, joka oli puiden peitossa. Kallion jälkeen maasto alkoi näyttää jälleen selvästi kostealta ja polkuakin oli sorastettu, pitkospuita poistettu. Soinen maa valuttaa pitkältä matkalta vettä kohti rotkoa, mutta polku on onnistuttu pitämään silti aika hyvässä kunnossa. 

Metsätaipaleen jälkeen polku kaartoi lopulta suolle ja Pienelle Mustalle, jonka pintaan heijastui levollisena taivas poutapilvineen. Välillä jossain polskahteli kala, mutta lintuja ei kohdalle osunut. Itse Kulhanvuori kohosi Pienen Mustan toisella puolella. Jostain syystä tästä ei ollut mikään kiire pois...

Seurasin aivan järven rantaa kulkevaa polkua purolle, joka yhdistää Pienen ja Ison Mustan. Jossain niillä main kulki vanhan kartan mukaan Keski-Suomen maakuntauran reitti Multian ja Saarijärven välillä, mutta sinimaalauksia ei puissa näkynyt... Sen sijaan puron varressa törötti muhkea haapa tikankoloineen, jonka majava oli onnistunut järsimään noin puoliväliin kaatovalmiiksi. Siitä näytti kuitenkin olevan pidemmän aikaa.

Palattuani luontopolun lähtöpaikalle tein rannan tulipaikalle pienet tulet ja istahdin nauttimaan eväitä. Kyllä kannatti tulla Kulhanvuorelle! Tänne soisi useammankin retkeläisen löytävän tiensä; olisi ihan asiallista lisätä teiden varteen selkeät opasteet näin komeaan retkikohteeseen. Ja voisihan sitä tietäkin vähän kunnostaa...

Poistullessa vastaantuleva auto hidasti siihen malliin kapealla Kontinmäentiellä, että katsoin parhaaksi pysähtyä sen kohdalla, olikohan jotain asiaa? Ai että olinko ampunut? No en todellakaan! Vastaantulijani oli lähtenyt etsimään kuulemieni laukausten ampujaa, joka oli ikävä kyllä metsällä toisten mailla luvatta. Ihan hyvä, että emme sattuneet metsässä törmäämään.