Keski-Suomen maakuntauraa etsimässä: Korpilahti-Kuusela

Jäin Korpilahden kohdalla pikavuoropysäkillä bussin kyydistä pois ja lähdin kävelemään Petäjävedentietä pohjoiseen. Taas itselle uusi pätkä entistä Keski-Suomen maakuntauraa edessä. Olin printannut netistä pienen nipun karttalehtiä väliltä Korpilahti-Muurame, sillä olin lähdössä etsimään vanhaa reittiä siltä väliltä. Talsittuani kiviveistämön hautakivimallien ohi tuli vähän matkan päässä vastaan rautatiesilta - ja sen betonirakenteessa muutama sininen maalitäplä + teksti "Moksi" - ja sillan jälkeen olisi pitänyt kääntyä oikealle, Muurameen.

Jostain syystä aloin empiä. Mitä jos sittenkin lähtisin talsimaan sitä toista, Kuuselan ja Korpilahden välistä maakuntauran haaraa? Olin kulkenut Kuuselan taukopaikan ohitse eräällä aiemmalla maakuntauraretkellä. Paitsi että ei ollut alueen karttaprinttejä mukana. Eikä minulla ollut (ikinä ollutkaan) reittiviivan sisältävää karttaa - vain hajanaista tietoa parista kohdasta. Pääosin olisi arvausten varassa osua oikeille poluille.

Söin muutaman metsävadelman ja mietin. Otin puhelimeni, avasin Retkipaikan karttasovelluksen ja aloin tutkia karttaa kohti Varrasperää. Parhaassa tapauksessa onnistuisin valitsemaan maakuntauran entisiä polkuja... Olihan minulla puhelimen karttasovellus jonka avulla selviäisin eksymättä perille, vaikka reitti ei tismalleen oikea olisikaan. No, mitä sanoi intuitio? Valitsin ensimmäisen metsäpolun rautatiesillalta vasemmalle.

Vattupuskien läpi. Kun märän pikkupätkän jälkeen polku kaarsi hivenen oikealle, odotti siellä kuiva polku...

...ja sen varrella näkyi kuusten kylkiin maalattuja vanhoja sinisiä maalimerkkejä. Olin tismalleen oikealla reitillä! Kuusikko vaihtui kohta hakkuuaukeaksi, sitten olin taas metsän keskellä, mutta polku erottui edelleen hyvin. Lupaava alku päivälle :)

Metsän halki kulkeva puro oli kaunis kuin mikä ja ystävällistä kyllä, sen yli johtava silta ehjä. Seurasin edelleen polkua ja maalimerkkejä, mutta kun tovin kuluttua katsoin karttasovellusta Myllyjärven pohjoispuolella, väitti ruutu, että kuljen umpimetsässä. Enkä ole polulla.

Kittiä kanssa! Jalkojeni alla oli varsin hyvä polku (on kokemusta monesta polusta, jotka näkyvät kartassa, mutta ovat tosi ummessa maastossa tarpoessa), vaikka kartta väitti toista. Outoa. No, pääasia, että olin menossa oikeaan suuntaan. Selmanpolulle saavuttuani maalimerkit liki katosivat, mutta jatkoin soratien kautta Viljaperäntielle ja reittiarvaus osui jälleen aika lähelle oikeaa; reitinsinistä maalia vilahti pari kertaa näkökentässä.

Kapea soratie oli joutuisa kulkea, mitä nyt pysähdyin välillä vadelmia syömään ja puron kuohuntaa kurkkaamaan. Siniset maalimerkit tien varren ladon seinässä vahvistivat taas reittiuskoani. Tie päättyi talon pihapiiriin ja jostain sisätiloista alkoi kuulua ainakin yhden koiran haukuntaa. Anteeksi, minä olen ihan vaan läpikulkumatkalla!

Kartan mukaan tähän pellon laitaan johti polku, mutta se oli kyllä onnistunut jäämään pöheikön alle.

Se polku nimittäin oli jotakuinkin tätä luokkaa - kahlattavissa, mutta ei ihan kevytkulkuisen metsäpolun tasoa. Ja kunhan ne kuusentaimet kasvavat lisää, kasvanee polku muutenkin umpeen. Hei hirvikärpäset, en minä tietä seurakseni kutsunut! Hus, pois! Eikä niitä siipiä tarvitse alkaa pudottelemaan, en ole teille sopiva isäntäeläimeksi!

Seuraavassa aikuisten puiden kuusikossa minua odotti suloinen vihreä sammal, jota ei ollut tallattu poluksi enää pitkään aikaan, mutta reitti metsäautotielle oli selvä ja maalimerkit ohjasivat minua edelleen ystävällisesti eteenpäin.

Hakkuuaukealla ei varsinaista polkua enää näkynyt, mutta kiitos karttasovelluksen, oli helppo löytää jatkopolku (kuva: oikean laidan metsikkö) ja siirtyä tien yli seuraavalle polku-uralle, joka oli myös moottorikelkkareitiksi merkitty.

Seuraavana tuli vastaan yllätys: Hylättyjen Autojen Metsä.  Kolmen vanhan auton raatoa, tukevasti sammaloitumassa. Ne näyttivät nyt jo ympäristötaiteelta. Kun polku vähän matkan päässä hetkeksi umpeutui kokonaan, meni hetki sen jatkoa etsiessä (ja samalla löytyi mm. fillarin osia sekä lasipurkkeja sammalikosta) mutta vain hetki. Umpeen kasvamassa oleva polku toi minut Lyylinpolulle ja matka jatkui sitä pitkin Lamminahoon.

Lamminahosta löytyivät myös punamultaseinää vasten nojaavat vanhat reittiviitat ja noin kymmenen  metrin päässä rakennuksesta oli kivikasassa niinikään vanhojen opasteiden jämiä, puisia sellaisia. Niistä pystyi päättelemään, että polku kääntyi niityn poikki vasemmalle ja kartankin mukaan tämä mönkijänmentävä, osin kosteapohjainen reitti oli ihan looginen.

Matkasin Saarekkeenmäen kautta pikkutielle ohi Mäkelän tilan ja käännyin seuraavasta tienhaarasta oikealle. Vähän leveämpi soratie, parissa sähkötolpassa siniset maaliraidat. Tutkin karttaa: näytti lupaavasti siltä, että Puuran peltojen jälkeen Uusi-Alkulan nurkilta lähtisi taas polku oikeaan suuntaan.

Ja niinhän se lähtikin; tien varressa seisoi  selvästi entinen maakuntauran opastetolppa, tosin vailla opasteita. Bonuksena kuusenoksien lomasta pilkisti sinimaalipäinen puukeppi. Oikealla reitillä edelleen!

Polku jatkui välillä erittäin hyvänä, hetkittäin vakaasti umpeen kasvavana, mutta jokseenkin viivasuorana luoteeseen ja yhytti Matleenansuon eteläpuolelta kulkevan pikkutien. Ennen T-risteystä vastaan tuli lukittu keltainen portti - ei haitannut, jalkamies kiertää sellaiset hetkessä - ja hetken mietittyäni käännyin oikealle. Lupaavia polunpätkiä näkyi kartalla, vaikka ihan yhtenäistä polkua ei. Kyllä sitä jonkin matkaa rämpisi vaikka umpimetsässä, kunhan taas yhyttäisin sen jälkeen polun.

Tähän olin polunmetsästäjänä tullut: silmäni skannasivat maastosta jatkuvasti tiettyä sinistä väriä, Keski-Suomen maakuntauran tunnusta. Mikäs tuolla metsän rajassa? Näytti ihan oikean siniseltä, olisiko maakuntauran tunnusnauhaa? Menin lähemmäs, katsoin tarkemmin. Erotin hopeanhohtoista välkettä, valkoisen värin jäänteitä. ...URA. Kyllä, maakuntauran vanha nauha!

Vähän matkan päästä tulinkin paikkaan, missä sinimaalipäinen puukeppi ohjasi metsäpolulle, juuri sille, jota olin arvellutkin reittipoluksi. Hetken aikaa kulku oli sammapolulla kepeää, sitten kohtasin hakkuuaukean, johon polku katkesi. Luulin itseäni fiksuksi, kun suuntasin Nakkerinpohjan mastolle ja sieltä tietä alas Pelimannintielle, mutta Porttilan tilan kiertäminen seuraavalle metsäpolulle olikin kimurantimpaa. Hakkuuaukealla oli puron ansiosta märkää jopa rinteessä ja onnistuin upottamaan oikean kenkäni ihan kunnolla lammikkoon, joka piileskeli ryteikössä. Liian mukavastihan matka oli tähän asti mennytkin...  Olin erittäin kiitollinen karttasovelluksesta, jonka ansiosta yhytin Perunmutkan suuntaan menevän polun kuitenkin kohtalaisen pian.

Ilahduin jälleen: Perunmutkan talousrakennusten seinistä löytyi jäänteitä Keski-Suomen maakuntauran tunnusväristä! Tämän jälkeen matkanteko oli hyvän aikaa helppoa, sillä sain matkata eteenpäin helppokulkuista Peruntietä, sitten Nakkerintietä. Moksintien ylitettyäni jäi vasemmalle puolelle seuraintalo ja jatkoin edelleen kävelyä pohjoiseen päin, Koppelmäentietä pitkin.

Koppelmäentien varressa oli useita taloja ja vastaan tuli kaunista viljapeltoa, johon auringonvalo osui upeasti. Koppelmäen päältä reitti kääntyi vasemmalle Salilaan, mistä maakuntauran reitti selvästi jatkui kohti määränpäätäni. Pujahdin nopeasti Salilan ohi polulle ja sukelsin iltahämärää enteilevään metsään.

Metsäpolku oli aivan upea tässä valaistuksessa, kun auringonsäteet siilautuivat puiden lomitse. Mikäs täällä astellessa! Moksinjärvestä laskeutuvan tunnelmallisen puron yli johti kasteesta liukas puusilta, jonka päädyssä kyltti julisti, että maastoajo on kielletty moottoriajoneuvolla. Eipä tainnut polulla olla monia muitakaan käyttäjiä...

Hirsikankaan autiotalon liepeillä varotettiin vielä vaarallisesta laskusta tulosuuntaani (onkohan täällä edelleen talvisin latu?) ja maakuntauran opasteviitasta erottui joten kuten teksti Hangasjärvi sekä metson kuva. Polku oli kapea, mutta erottui vielä jonkin aikaa siedettävästi hakkuuaukeaan saakka. Siitä pääsin taas yli karttasovelluksen avulla ilman pahempia harha-askelia.

Ennen Pirttijärveä polku parani toviksi jälleen. Olisi ollut kiva istahtaa järven rantaan ilta-auringosta nauttimaan, mutta olin jo ehtinyt ilmoitella noutajalle, mihin aikaan arviolta olisin taipaleeni päätepisteessä... Mitä heikompi polku, sitä hitaampi taivaltaa, ja aika-arvioni oli ollut sittenkin hieman optimistinen. Tyydyin moikkaamaan maakuntauran reittitolppaa ja kipitin päivän viimeisen aidon metsäpolkuosuuden loppuun. Vastassa oli Mäkelänlenkki, ruohottunut kärrytien tapainen, joka askelsin Mäkelänkyläntielle. Kyytiauto olikin jo siellä odottamassa. Vaan pikkuisen puuttui: Kuuselan taukopaikka, päivän virallinen päätepisteeni oli noin 1,5 kilometrin päässä... En kerta kaikkiaan voinut vielä hypätä auton kyytiin.

Niinpä auto ajoi edeltä ja minä kävelin perässä Kuuselan katetun taukopaikan tykö. Matkaa oli tullut taitettua ainakin tuo 19 km (maakuntauran koostekartassa lukee tälle pätkälle 23 km - eli totuus on ehkä jotain siltä väliltä?). Olin viimeksi käynyt täällä talvipakkasella tammikuussa 2014; jo oli aikakin palata solmimaan reitinpätkien päät yhteen. Etenkin kun olin yllätyksekseni ja suureksi ilokseni onnistunut aika hyvin seuraamaan Keski-Suomen maakuntauran vanhaa reittiä, vaikka en tismalleen tiennytkään, mitä kautta se Korpilahdelta tänne tulisi. Olipa taas hieno ja hauska tutkimusmatkapäivä tyyliin Kadonneen polun metsästäjät!