Kävelyretki Einari Vuorelan kirjailijakodille maakuntauran jäljissä

Tämä polkujen risteys Keuruun Jukojärven maisemissa jäi vähän kaivelemaan, kun kävelin edellisenä kesänä Keski-Suomen maakuntauran reittiä Petäjävedeltä Keuruulle. Olin sillä retkellä kääntynyt Jukojärventieltä kohti Veikkolaa ja Keuruuta, mutta maakuntauran viitat osoittivat reitin jatkuvan tästä myös kohti Multiaa. Eräällä toisella retkellä olin käpsytellyt Multialta Einari Vuorelan mukaan nimettyä Runoilijanpolkua (osa entistä maakuntauraa) kirjailijakodille pohjoisesta, mutta tämä muutaman kilometrin pätkä Vuorelan kirjalijakodin eteläpuolelta oli jäänyt talsimatta. Eihän sellainen käy laatuun...

Olin printannut matkaan Kansalaisen karttapaikasta varmuudeksi tarkat maastokartat ja merkinnyt jo valmiiksi printteihin reitin, joka näytti tosi helpolta: polkuviivoja ja tietä riitti siellä, mistä arvelin maakuntauran reitin kulkevan.

Aloitin päiväretkeni Jukojärventietä pitkin, Tarhialantien risteyksestä. Sää suosi - mukava pilvipouta - ja näin alkumatkasta sain katsella pellon takaa näkyvää Jukojärveä, soratien laitaa astellessani.

Jukojärventiellä ei ole järin vilkas liikenne, joten autoja ei tarvinnut pahemmin väistellä. Tienvieriä somistivat tällä elokuun lopun retkellä vielä niittykukat niin runsaslukuisina, että lopetin lajien laskemisen. 

Pian tuli eteen tienristeys: Villensaunantie kääntyi Jukojärventieltä oikealle ja sinne suuntasin minäkin. Postilaatikoiden alla tolpassa oli vielä kahta retkeilijää kuvaava sinivalkoinen reittimerkki nuolenkärkineen - mahtavaa! Alkumatkasta aurinko kultasi pikkutien varren viljapeltoa, mutta en häikäistynyt niin paljoa, ettenkö olisi huomannut muutamia sinisiä maalimerkkejä puiden rungosta. Kun Villensavuntie erkani pellon jälkeen oikealle, jatkui maakuntauran reitti edelleen suoraan.

Reitti ohjasi minut kohti talon pihapiiriä, jonka ohitin vaivihkaa, kapoinen tie kun jatkui talon taa. Siellä pysähdyin hetkeksi paksurunkoisen koivun viereen, niitä kun näkee turhan harvoin. Eipä sattunut mittanauha matkaan...  Muhkeaan yksilöön ei ollut maalattu sinisellä reittiopastetta, mutta tulihan sellainenkin koivu kohta vastaan.

Sitten autonmentävä väylä jäi taakse ja tallasin hetken heinikkoisempaa uraa, kunnes saavuin tosi mukavalle metsäpolulle, joka sekin oli edelleen loistavasti maalimerkitty.

Aurinko leikitteli kuusikon sammalmatolla, enkä voinut olla pysähtymättä tässä tunnelmallisessa metsässä. Tällaiset keitaat ovat varmasti niitä, jotka laskevat tehokkaasti verenpainetta.

Oli kiitollinen olo. Sekä näistä sinisistä maalimerkeistä että muutenkin. Mikä lie minut saikaan alun perin leikittelemään ajatuksella, että kokeilisin jäljittää Keski-Suomen maakuntauran polkuja niiden nykytilassa? Monenlaisia maastoja eri puolilla Keski-Suomea olin päässyt näiden retkien myötä kokemaan ja aika usein vieläpä pysynyt vanhan reitin poluilla (tai niiden jäänteillä).

Tälläkin tavalla voi tehdä kotiseutua itselleen tutuksi ja saada hauskoja luontokokemuksia!

Sammalmetsän jälkeen edessä oli äskettäin kunnostettua tietä (kenties läheisen mökkityömaan vuoksi), peltomaisemaa ja pieni hakkuuaukea ennen kuin olin jälleen metsän suojassa. Kangasmetsätaipaleella tein vähän väliä mustikkapysähdyksiä. Puolukat eivät olleet ihan vielä parhaimmillaan.

Hiekkatie kaartoi talon ohi vasempaan ja toi minut Jukolantielle, jonka laitaa matka jatkui ohi Kangas-Jukolan tilan.

Seuraavana tien vasemmalla puolella näkyi Korpi-Jukolan tila, jonka vellikellon yllä viiri kertoi tilan historian yltään peräti vuoteen 1732. Muistin, että Korpi-Jukola oli aikanaan toiminut maatilamatkailukohteena ja tarjonnut majoitusta myös Keski-Suomen maakuntauran kulkijoille.

Kun lähestyin tilaa, tulivat pari tien toisella puolella laiduntavaa hevosta lähemmäs aitaa minua ihmettelemään. Korpi-Jukolan pihatien varressa kellotti hauska hevosenkenkäpallo. Näistäkin pystyi päättelemään, että hevoset olivat tilalla korkeassa kurssissa. Tätä nykyä Korpi-Jukolassa keskitytäänkin ratsastuskouluun. Kyltti kertoi, että saapa sieltä myös ostaa hevosen lantaa valmiiksi säkitettynä.

Korpi-Jukolan maisemissa tietä reunustivat pellot ja niityt, mutta  sinisiä maalimerkkejä ei Jukolantien varressa näkynyt. Päättelin maakuntauran reitin todennäköisesti silti seuranneen tietä. Joutsenet kiljuivat raikuvasti ylilennollaan, mutta autot eivät edelleenkään häirinneet kulkuani pahasti eli säästyin aika hyvin kuivan tien hiekkapöllytykseltä. Vasemmalle puolelleni jäi pian ratsukoiden esterata.

Jukojärven pohjoispäästä metsää oli hakattu sen verran, että järvi näkyi tielle asti. Järvi oli ollut koko ajan oikealla puolellani, mutta reitti oli kulkenut sen verran loitolla Jukojärvestä, että vasta tässä oli mahdollista käväistä sen rannassa, kiitos rantaa viistävän soratien.

Sitten olikin heitettävä hetkeksi hyvästit Jukolantielle; käännyin lupaavasti nimetylle Runoilijantielle. Einari Vuorela sai runoihinsa innoituksen luonnosta ja kun katselin kävellessäni tien vasemmalla puolella olevaa männikköä, tuli tunne, että siellä on Vuorela varmasti kuljeskellut ja säkeitään miettinyt.

Eipä aikaakaan, niin olin kirjailijakodin portilla, jota somisti hauras V-kirjain. Hauras oli itse porttikin joten avasin sen hyvin varovasti; paiskomista riu'ut eivät kestä.

Kirjalijakotiin pääsee tutustumaan vain erillisestä sopimuksesta, mutta koska Runoilijan polku on merkitty kulkevaksi pihapiirin poikki, astuin portista sisään ja nousin rinnettä ylös, niitettyä pihapolkua pitkin.

Einari Vuorelan kirjailijakoti näytti olevan yhtä hyvässä kunnossa kuin edellisellä retkelläni tähän pihapiiriin. Punainen tupa on hienossa paikassa rinteessä ja tuvan rappusilla istuessaan näkee mahtavan kauas. Kaivoin repustani eväät esille ja istahdin alas, maisemia makustelemaan.

Olin todella onnekas, sillä iltapäivän valo maalasi näkymän upeaksi. Kyllä kelpasi hörpätä vettä ja pitää huilitaukoa tällaisessa paikassa. Miltähän täällä on näyttänyt Einari Vuorelan elinaikana? Miten pitkiä ovat olleet puut, millainen maisema tästä on silloin avautunut? Tuuli suhisi leppeästi puissa. Kun jostain alkoi kohta kuulua moottorin vongutusta, havahduin. Aika lähteä takaisin autolle. Puhelimeni ilmoitti paluumatkaksi suorinta reittiä eli tietä pitkin noin 5,5 kilometriä;  päätin jättää polkumutkat tekemättä ja keskittyä paluureissulla mutkittelemaan lähinnä vadelmapuskien kohdalla. 

Runoilijan polku -retki Jalkaisin-blogissa