Keski-Suomen maakuntauraa etsimässä: Pyhä-Häkki - Keskimmäinen Vuorijärvi


Oli jälleen aika jatkaa entisen Keski-Suomen maakuntauran tutkimusretkiä: viime torstaiaamuna nousin Jyväskylästä aamubussiin ja matkasin Saarijärvelle. Saarijärven keskustasta oli vielä suoriuduttava ilman autoa noin 22 kilometrin päähän Pyhä-Häkin kansallispuistoon... Otin miettimisaikaa käymällä kaupassa täydentämässä eväitä (mm. aivan loistavia liperiläisiä karjalanpiirakoita) ja päädyin siihen, että yritän liftata. Se tarkoitti alkumatkan kävelyä kansallispuistoon johtavan, hiljaisen tien varteen ja kärsivällisyyttä, mutta noin 3 kilometrin kävelyn ja peukalonheiluttelun jälkeen sain ystävälliseltä mökkiläiseltä kyydin Pyhä-Häkkiin saakka. Retkiliftari kiittää!

Viitasaaren ja Saarijärven välillä kulki vielä 1980-luvulla Keski-Suomen maakuntauran osuus nimeltään Pyhä-Häkin erämaavaellus. Reitin pohjoinen päätepiste oli Ruuponsaaren liikunta- ja lomakeskus, eteläpäässä matkaa saattoi jatkaa tällä reitillä Saarijärven keskustasta aina Summassaareen saakka, jolloin matkaa kertyi vajaat 90 km. Olin itse tallannut polkuja Pyhä-Häkkiin etelästä päin jo aiemmin ja kävellyt sieltä reitin toisen haaran pohjoiseen eli Kannonkoskelle saakka, mutta tämä Pyhä-Häkin ja Viitasaaren väli oli vielä kulkematta. Niinpä nostin Pyhä-Häkissä jälleen rinkan selkään ja lähdin uudelle tutkimusmatkalle. Olisiko Viitasaaren-reittiä vielä näkyvissä maastossa?


Nautin ensin pari kilometriä Pyhä-Häkin kansallispuiston poluista Kotajärven tulipaikalle saakka, pidin siellä pienen evästauon tulilla, muiden kulkijoiden kanssa rupatellen, mutta sitten oli otettava kartta-arsenaali esiin. Kotajärveltä vanha reitti jatkoi lyhyen matkaa järven rantaa pohjoiseen, mutta pian tuli vastaan paikka, josta kartan mukaan erkani edelleen polku oikealle. Ei se kyllä ihan polulta näyttänyt, mutta aukko puiden välissä johti suolle, pari vanhaa sinistä maalimerkkiä erottui puista ja sammalmättäiden välistä ja alta saattoi tihrustaa pitkospuiden jäänteitä. Välillä oli kyllä tarkennettava katsetta uudelleen. Etsi kuvasta pitkospuut-meiningillä.

Kaikeksi onneksi pitkosreitti kulki melko suorana märimpien paikkojen yli, mutta laitoin silti kaiken varalta säärystimet jalkaan, jos vaikka tulisi astuttua harhaan. Onneksi oli ollut kuivaa pitkään... Tällaistako taivallus tulisi olemaan?


Heti näin alkukilometreillä kävi selväksi, että tätä reittiä eivät ihmisjalat olleet pahemmin tallanneet pitkään aikaan. Kenties vanhan polun pohjalla käytiin hiihtelemässä, mutta polusta oli jäljellä lähinnä aukko ja yhä hennommaksi käyvä, kasvillisuuden valtaama ura puiden välissä. Onneksi sentään se, sillä reitin sinisiä maalimerkkejä erottui vain harvakseltaan vahvistamassa, että olen oikealla reitillä.

Karttoina minulla oli matkassa kopiot alkuperäisestä vuoden 1985 maakuntauran karttasetistä (1:20 000, mustavalkoinen, johon merkitty sinisellä reittiviivat) sekä tuoreet, netistä printatut 1:25 000 kartat, joihin olin jo valmiiksi merkinnyt todennäköisen kulkureittini sen perusteella, missä näytti vielä olevan vanhoja polkuja jäljellä. Lisäksi olin valmistautunut käyttämään suunnistamisessa kompassia ja Retkipaikan karttasovellusta.

Alkumatka kansallispuiston puolella vaikutti siltä, että reitillä voisi pysyä ihan kohtalaisesti, vaikka se jatkoi umpeenkasvamistaan, mutta kansallispuiston rajan ylitettyäni huomasin, että sinisiä maalimerkkejä tai muita vanhoja reittimerkkejä ei enää maastossa erottunut. Niinpä oli vain seurattava tiiviisti maastoa ja karttaa, jotta voisin pysytellä vanhalla reitillä. Suo vaihtui välillä kuivaksi kangasmaastoksi, sitten jalkojen alla oli jälleen kosteampaa. Kotapuron yli pääsi vielä vanhaa siltaa pitkin ja täydensin kirkkaasta vedestä myös vesipulloani.


Vanha polku kävi Koivuniemen tilan vieressä, suuntasi sitten jälleen vehreään hiljaisuuteen. No, tämä oli kyllä ihan selkeästi reittiä.


Sen sijaan Tuhkapuroa lähetessäni polku kapeni ja muuttui aikamoiseksi ryteiköksi; polun poikki oli kaatunut lukuisia puita. Luontoäidillä oli selvästi jotain tätä polkupätkää vastaan. Tuhkapuron lähellä koukkasin aavistuksen sivuun alkuperäisreitiltä tielle, jotta pääsin helpommin jatkamaan matkaa Riihimäen pohjoispuolitse jatkuvalle reitille. 


Pikkutien toiselta puolelta polku jatkui aluksi jopa yllättävän hyvänä, mutta tulihan sielläkin pientä hidastetta vastaan... Mietin taas, että tästä mahtaa tulla mielenkiintoinen tutkimusmatka. Harmi, että taustallani ei ollut kokemusta reitistä 1980-luvulta! Olisi ollut loistavaa voida verrata reittiä silloin ja nyt... No, pian polku avartui taas ja matka pääsi jatkumaan vaivattomasti.


Pian edessäni oli Pyhä-Häkistä Huopanankosken suuntaan johtava tie. Pidin omenan mittaisen tauon tien varressa, niittykukkien keskellä istuen, ja talsin seuraavaksi toista kilometriä pohjoiseen päin. Soratiekin osaa olla kuuma, ei vain moottoritie. Olin nyt kiitollinen siitä, että kuivana pöllyävällä tiellä kulki autoja hyvin harvakseltaan.

Heinäpohjasta reitti kääntyi Myllypuroa ennen oikealle; hain katseellani turhaan reittimerkkejä risteyksestä. Pari sinimaalitolppaa oli sentään tien laidassa ollut, mutta epäilin, että ne olivat viimeiset pitkään aikaan. Ja olivatkohan ne edes maakuntaerän reittitolppia? Onneksi tuli merkattua värilliseen peruskarttaprinttiin reittiä jo etukäteen, sillä sitä oli huomattavasti helpompi lukea kuin ikivanhan mustavalkokartan kopiota.


Isomäen suuntaan kulkiessa ei tosin ollut muutenkaan ongelmia suunnistamisessa, sillä maakuntaura seurasi uskollisesti kartan katkoviivaa vielä Isomäen talon ohi - parhaimmillaan jopa autokelpoisena. Sitten reitti muuttui jälleen mukavaksi metsäpoluksi.


Siis siihen saakka, kunnes edempää alkoi kuulua moottorin ääntä - selvästi metsähommaa menossa - ja kapea polku muuttui metsätyömaan uraksi, jolla loikkiminen olikin sitten tarkempaa puuhaa. Rankaa ja muuta hakkuun ylijäämää oli maassa reippaat määrät. Kohta pusikosta pölähti muutaman metrin päähän eteeni teerirouva, joka alkoi innokkaasti johdatella minua edelleen eteenpäin. Arvatenkin sillä oli pesä siellä toisessa suunnassa. Päätin tehdä metsäkanalinnun mieliksi, koska olin sattumoisin muutenkin menossa sinne päin. Valitettavasti oppaani katosi kohta yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin... Toisaalta, seuraavaksi  minun oli vain könyttävä jossain edessä päin olevalle metsäautotielle ja käännyttävä sen kohdattuani vasemmalle.

Metsässä jyrissyt äänilähde paljastui saavuttuani metsäautotielle. Tukkirekalla oli siellä lastaus menossa, koura nosteli tukkikuormaa kyytiin.

Pienen rytöosuuden jälkeen oli mukava astella taas vaihteeksi metsäautoteitä pitkin. Jännitti kuitenkin, millaista polkua seuraavaksi olisi vastassa.


Seuraavan metsäautotien kääntöpaikan päästä piti löytymän jatkopolku, mutta hetken sain sitä silmilläni etsiä. Tämä se kuitenkin oli... Ainakin vähän aikaa. Kun polku näytti katoavan alta, otin kompassin taskusta ja menin hetken aikaa suunnalla,  kunnes metsä tiheni ja otin toisesta taskusta puhelimen. Karttasovelluksella pääsisi helpommalla... Edessä oli näet Tupesnevan ylitys ja halusin ylittää suon mieluiten juuri entisen polun kohdalta.

Päätös oli oikea, sillä polku erottui maastosta enää hetken verran, sitten edessä oli vesakkoitunutta maastoa, joka laskeutui ojitetulle alueelle. Jos joku oli täällä polkuja pitänyt, niin lähinnä hirvet. Puikkelehdin puiden, kivien ja pusikon lomitse ja loikin rinkka selässä ojien yli. Onko tässä muka joskus ollut polku? Heh, heh... Tervehdin kiitollisuudella seuraavaa metsäautotien pätkää, vaikka se jäikin lyhyeksi. Sen jälkeen edessä oli kuitenkin vaihteeksi selvästi erottuva metsäpolku.


Jotenkin tulivat mieleen ne ajat, kun tuli rämmittyä partiotaitokisoissa pitkin metsiä; silloin piti myös kulkea kartta kourassa ja reitinvalinta sisälsi sekä umpimetsää että polkuja tai pikkuteitä, mihin nyt kisavartio milloinkin päätyi. Tällä retkellä reittini oli periaatteessa piirretty valmiiksi karttaan, mutta olin silti vapaa reitittämään itseni uudelleen, jos kulku vanhan retkeilyreitin väylää pitkin ei innostaisi. Olin jo alun perin ajatellut, että helpotan reittiä, jos siltä tuntuu; minun ei ollut mikään pakko tarpoa pahimpia rytöjä pitkin vain periaatteen takia.

Koska polut olivat osoittaneet jo pieniä haasteen tapaisia, oli tosi mukava törmätä vaihteeksi todella kauniiseen puroon, joka laski Pitkäsenlammesta vanhan puusillan alitse. Mukava suvantokohta lämpimänä päivänä, paikka jossa huuhtaista kädet ja kasvot tänä lämpimänä päivänä. Ja hyvä tilaisuus listiä taas muutama hyttynen. Jotenkin sana oli jo päässyt kiirimään hyttyspopulaation keskuudessa, että tuoretta verta on liikkeellä.


Maasto muuttui vähitellen karummaksi; vaikka soista maata aina välillä tulikin vastaan, oli ennen seuraavaa metsäautotietä reitin varressa myös useita pieniä pirunpeltoja ja männyt seisoivat ylväinä kuivassa kangasmaastossa. Ihmettelin tosin sitä, että tässäkin kohdassa meni puhelimen kartan mukaan polku. Hieman kivikkoinen sellainen... 

Kun seuraavalle metsäautotielle päästyäni käännyin katsomaan takaisin, en olisi millään erottanut, mistä kohdasta "polku" alkoi, sen verran polku oli jo ehtinyt sulautua maaston kasvillisuuteen. Eivät tainneet omat kengänjälkeni sinne pahaa kulutusuraa tehdä polkua vahvistaakseen, jos edes sattuivat osumaan tismalleen oikeaan kohtaan. Näin siis käy retkeilyreiteille, jos niitä ei kuljeta.


Metsäautotie johdatti minut ensin Saukkolaan (missä oli joskus ollut kämppä - jo purettu) ja peruskarttani kertoi, että mitään polkua seuraavalle metsäautotielle ei maastossa enää ollut. Koska kierto pikkuteitä pitkin ei houkuttanut, astuin metsäautotieltä kangasmetsään ja kävelin kartan ohjaamana oikeaan suuntaan. Taisinpa jopa osua hetkeksi vanhalle polun pohjalle, mutta sitten pääsin rämpimään yli hakkuuaukean. Ei silmiä hivelevä näky, eikä mikään helpoin kuljettava, mutta läpihän siitä pääsi. Palkintona toisella puolella odotti metsäautotien pää - olin tullut tismalleen oikeaan kohtaan.


Kävelin metsäautotietä Pesänevan pohjoispuolelta ja tutkin siinä karujen, kivikkoisten maisemien halki kävellessäni karttaa. Lopulta pysähdyin. Mennäkö myös päivän viimeinen rutistus maastossa, jossa ei kartan mukaan enää ollut polkuja, vai tehdäkö pieni kiertoreitti ja kulkea metsäautoteitä / pikkuteitä pitkin?

Ihan sama, oliko pääni auringon vai väsymyksen pehmittämä, mutta koska kartassa näkyi kohtalaisen mukava määrä suotaivalta vailla polkuja vs. helppokulkuista tietä, päätin luopua maakuntauran ex-reitin orjallisesta noudattamisesta. Mieluummin vähän helpompaa taivalta päivän lopuksi, kiitos. Niinpä käännyin Pesänevan pohjoispuolisesta risteyksestä vasemmalle enkä oikealle, kiersin Salmijärvenkankaat ja iloitsin siitä, että olisi enää 2-3 kilometriä leiripaikkaan!


Reilut neljä kilometriä myöhemmin terästin katsettani. Tien oikeassa laidassa oli Keski-Suomen maakuntauran vanha opasteviitta! Tai lähinnä tolppa ja opasteiden jäänteet, homenokka-symboleineen... Itse reittiviitat olivat jo katkenneet tai ne oli katkaistu. Kun astuin tolpan juurelle, sieltä löytyi kaksi kyltinkappaletta. Käärmevuori 2, luki yhdessä, mutta toisesta en saanut enää selvää. Ja kun katsoin metsään osoittavaa osaa reittiviitasta, huokasin tyytyväisenä, että olin valinnut tiereitin tähän. Metsän puolelta kun ei erottunut yhtikäs mitään polun tapaista aukkoa. Siellä minä olisin yrittänyt koikkelehtia ja puikkelehtia rinkkoineni, aika varmasti vain karttasovelluksen turvin!

Polut ovat ihania. Mutta jos polkua ei näy ja väsyttää, tie on tosi kiva vaihtoehto.


Pian laskettelin jo alamäkeen ja aloin kuunnella virtaavan veden kohinaa. Keskimmäisestä Vuorijärvestä laski puro pohjoiseen, kohti Alimmaista Vuorijärveä. Maakuntauran kartan mukaan läheisellä Käärmevuorella oli ollut aikanaan laavu, mutta sen nykytilanteesta ei ollut tietenkään mitään tietoa. Se oli varmaa, että Käärmevuorella ei ollut järveä. Niinpä olin jo aiemmin päätynyt siihen, että tekisin yhden yön leirini tähän Keskimmäisen Vuorijärven rantaan. Lämmin päivä oli vaatinut veronsa ja vesivarantoni kaipasi täydennystä. Eikä tämä paikkakaan ollut yhtään hassumpi!

Järvellä uiskenteli niin joutsenia kuin kuikkia, joiden tarinoita kuuntelin telttaa pystyttäessäni ja iltapöperöitä laitellessani. Ah, lämmintä ruokaa! Ah, pitkäkseen makuualustalle ja makuupussiin! Ah, hetken lukutuokio (olin pakannut mukaan myös lukukirjan). Ah, lepo!

Pyhä-Häkistä lähdettyäni olin tullut talsineeksi noin 18-19 kilometriä ja onnistuin pysyttelemään vanhalla Pyhä-Häkin erämaareitillä suurimman osan matkasta, mitä nyt tässä loppumatkasta tein tietoisen poikkeaman. Johtopäätökseni Pyhä-Häkin erämaareitistä tämän päivän perusteella: aidosti entinen retkeilyreitti :)

Kommentit

Suositut tekstit