Tuulahdus Kolmisoppisen Metsäpolulta, Jyväskylä

Vaikka Jyväskylän Ladun majalla onkin tullut käytyä useita kertoja, en ollut tullut kiertäneeksi sen läheistä Kolmisoppisen Metsäpolkua, jolle pääsee astumaan suoraan Ronsuntaipaleentieltä. Tänään koitti Metsäpolun päivä.

Kolmisoppisen Metsäpolku on tehty jo vuonna 1983 ja kunnostettu vuonna 2004. Opastetaulu lienee siis toistakymmentä vuotta vanha, mutta se on vielä hyvässä kunnossa. Polku kiertää erilaisten metsätyyppien kautta ja matkan varrelle lupailtiin myös opastauluja. Lähdin matkaan.

Ensimmäisenä vastassa oli lehtikuusimetsä.

Jotenkin lumouduin lehtikuusimetsän tunnelmasta. Ronsuntaipaleen tien autojen äänet hiipuivat taakse, pysähdyin katselemaan yksityiskohtia.

Maahan kaatunutta lahoavaa puuta, sen päällä kasvavaa sientä.

Syväuurteista ysikymppisen lehtikuusen runkoa (puut oli istutettu 1928). Lehtikuusineulasmattoa maassa.

Maahan pudonneiden oksien rykelmiä, lehtikuusenkäpyjä, vieläkin vihreitä ketunleipiä.

 Lehtikuusenoksaa, jonka pieni kuusi oli napannut omien, hentojen oksiensa syleilyyn.

Tukevarunkoisia, iäkkäitä tavallisia kuusia ja korkeaa kantoa sammalpeitteineen.

Samettisen sammaleen peittämien kivien kasaa, vähän polulta sivussa. Unohdin tyystin, että oli tylsän harmaa marraskuinen päivä! Katsottavaa riitti...

Kohta saavutin Mustamäen talon rauniot, sammalmättäiden peittämän kivijalan paikan, jonka halki polku kaartoi eteenpäin. Tupaa asuttiin vuoteen 1910 saakka. Puiden takaa aukealta pilkotti valoja - ei asumuksista, vaan Mustankorkean jätekeskuksen alueelta. Se olikin tosi lähellä!

Seuraavaksi saavuin kuusikkopolun korkeimmalle paikalle, jossa puutaulu ilmoitti minun seisovan 225 metrin korkeudella merenpinnasta. Olin yhdellä Keski-Suomen korkeimmista alueista.

Ihastelin edelleen suloista metsämaisemaa, kun vastaan tuli verkkarihölkkääjä, polkujuoksija. Sitten havahduin. Mikä oli tämä tuulahdus? Joka ei väistynyt, vaan leijui edelleen ilmassa?

Mustankorkean jätekeskus.

Jätteiden happamanmakea haju pysyi seuralaisenani, kun jatkoin matkaa Metsäpolkua eteenpäin. Ikävä tunnustaa, mutta muuten niin kauniista polusta meni vähän maku. Olisipa tuuli ollut suotuisampi, jotta olisin saanut kävellä puhtaissa luonnontuoksuissa.

Vaan jossain jätteetkin on käsiteltävä, eikä se onnistu ilman hajuhaittoja.

Niinpä jatkoin metsäpolkukävelyä hengitellen pääasiassa suun kautta, jotta pystyin sulkemaan Mustankorkean läheisyyden kauemmas nenästäni.

Kas, oikein kunnolla nokitettu kuusi!

Mitä upein sammalmatto peitti seuraavaa kuusikkonäkymää. Todellinen marraskuuidylli, jos unohti ilmavirrat.

Kohta yllätyin iloisesti. Laavu! Olin katsonut reittikarttaa sen verran hutiloiden, että en ollut laavumerkintää huomannutkaan. Laavun edustalta löytyy myös tulipaikka, joten retkellä voi hyvin tehdä retkitulet, kunhan huomaa ottaa reppuun omat klapit. Puuhuoltoa laavulla ei ole.

Laavun jälkeen polku kaartoi metsästä hakkuuaukean laitaan; siellä on tosin jo kasvamassa uusi sukupolvi kuusia. Sitten kapea polku vaihtui leveään uraan, joka leveni kunnon tienpohjaksi ennen Ronsuntaipaleentien alittavaa tunnelia. Polku-Metsäpolku oli ohi, vaikka reitti virallisesti jatkuikin vielä autotien toiselle puolelle.  Kävelin suorinta tietä takaisin parkkipaikalle, hieman ristiriitaisissa tunnelmissa...

Kolmisoppisen Metsäpolku. Parhaimmillaan silloin, kun tuulee oikeasta suunnasta.