Kävellen Suomen halki 23: Rakennuslampi-Sininen tie, Kannonkoski

Herätessäni Rakennuslammen kodalla sunnuntaiaamuna taivaalta tipahteli hissukseen lumihiutaleita. Ei paljoa, vain vähän, mutta kumminkin. Ensilumi! Tuntui mahtavalta olla juuri nyt Rakennuslammella.

Tein pienet aamupuurotulet ja kun olin aamiaisen syötyäni pakannut, lähdin sillä lailla hyvillä mielin, että ainakin Rakennuslammen kota jäi siistimmäksi kuin tullessani.

Kuurainen, kuulaan kirpeä sää ympäröi keltaisten lehtien täplittämää harjannetta, kun astelin Keski-Suomen maakuntauraa seuraten ensin hiekkatietä ja sitten polkuja pitkin.

Jäkälien päällä oli paikoitellen edelleen näkyvissä ohut lumikerros. Hengitykseni huurusi. Villapipo oli hyvinkin tarpeen, samoin paksu villakaulahuivi, kun kävelin maakuntauran polkua eteenpäin.

Heinälampi oli peilityyni, taivas savunharmaa, mutta maa ja osa vielä lehdekkäistä puista levollisissa syysväreissä.

Polun varren osittain maastoon sulautunut kelo muistutti hahmoa tieteiselokuvasta.

Heinäjärven viereisellä upealla harjulla pysähdyin pitkäksi aikaa ihailemaan soistunutta lahdenpohjukkaa ja ihmettelin samalla vastarannan kivikkomaisemaa. Kaunis Kannonkoski! Polun varressa niin tasamaalla kuin rinteilläkin oli muutenkin ollut jo aika lailla kivistä maisemaa, joskin sammaloituneempaa kuin tuolla vastarannalla.

Polku vaihtui toviksi helppokulkuiseen pikkutiehen, jonka päästä astahdin jälleen metsäpolulle.

Polku toi minut keskelle metsätonttujen satumetsää, suloista syvänvihreää sammalikkoa.

Tuntui mahtavalta kävellä näin kaunista syyspolkua. Vaikka pitkospuut yrittivätkin jo vähitellen maastoutua ympäristöönsä, oli niitä pitkin hyvä astella. Mitä nyt vähän oli liukasta.

Yksi pieni esteosuus osui myös polulle. Onneksi ei tämän korkeampi.

Tuurajärven rantamaisemissa tassuttelin taas pitkospuilla. Minuako se veden rajassa seisova koira haukkui?

Pehmeämmän maaston jälkeen astuin kanervien kauniisti reunustamalle polulle. Laskin selästäni rinkan pötköttämään kiveä vasten ja istahdin hetkeksi sen päälle. Ah, tämä hiljaisuus. Juomavesihörppy oli raikas; vesipullo pysyi tällä lämpötilalla takuuvarmasti viileänä.

Kun polku meni seuraavan kerran pikkutien yli, kohtasin koiransa kanssa lenkillä olleen miehen, jonka kanssa rupattelimme hetken. Kävelimme sitten peräkanaa maakuntauran seuraavalle laavulle, nimettömälle sellaiselle.

Viehättävässä puron mutkassa sijaitseva laavu on onnekas: täälläkin oli ilmeisesti ollut hakkuita suunnitteilla, mutta laavun ympäristö on luvattu jättää rauhaan. Näin kertoi hetken polkuseuralaiseni. Toivottavasti se lupaus pitää.

Pidin evästauon laavu viereisessä oivallisessa tauko/tulipaikkakatoksesssa. Katoksen vieressä maassa oli osittain poltettu opasteviitta, jonka tekstiosasta erottui vielä ”Kanno”. Kannonkoskelle oli tästä siis kuinka monta kilometriä?

Lenkkeilijäherran neuvoa noudattaen en lähtenytkään kävelemään maakuntauran reittiä Aittokorven kautta Ilomäentielle. Sen sijaan suuntasin laavulta oikopolkua Mustikkakankaan metsäautotielle ja höyläsin näin pikku pätkän Ilomäentietä pois päivän taipaleestani.

Etenin Ilomäentietä Saarijärventien varteen. Sillalta sain katsella peilityyntä vettä ennen kuin istahdin sillankaiteelle. Katsoin jalkoihini. Outoa. Ihan kuin vaelluskenkäni pohja repsottaisi.

Niin se repsottikin. Eikä vain yhden vaelluskengän, vaan tarkemmin katsottuna myös toisen. Vanhojen Haglöfsieni pohjat olivat osittain irti – niillä olivat kilometrit tulleet siis täyteen. Olin kuitenkin pystynyt kävelemään kengillä ongelmitta tähän sekä polkuja että teitä pitkin, joten selviäisin niillä varmasti myös loppumatkan. Eteenpäin siis!

Jatkoin matkaa asvalttia pitkin ja astuin kohta tunnelin kautta Kirkkotielle. Upea auringonpaiste räväytti keltaiset sävyt vielä kirkkaammiksi.

Kirkkotien oikealta puolelta minua tervehtivät maakuntauran opasteviitat (Pyhä-Häkki 24, Kannonkoski 4, Piispala 16).

Olin siis taas livennyt vähäsen Keski-Suomen maakuntauralta. Mukanani ei tällä reissulla ollut vanhaa paperista maakuntauran karttaa, joten ilman selkeitä maalitäplä- tai vastaavia merkintöjä olin maakuntauran osalta vain muistikuvieni ja digikartan varassa, eikä karttasovelluksessani näkynyt maakuntauran reittiviivaa. Päätin pysyä Kirkkotiellä, vaikka maakuntaura näyttikin jatkuvan tieltä metsän puolelle.

Kannonkoski

Pitihän se Kannonkosken kirkkokin tällä retkellä nähdä. Kirkosta tuli jotenkin mieleen avaruusalus. Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta / Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan. Enpä muista muualla nähneeni raamatunlauseita kirkon kyljessä.

Ohitin vanhempaa kannonkoskelaista rakennuskantaa, lähinnä asuintaloja. Mitenkäs entinen Kannon Krouvi? Milloin olivat sen loiston päivät? Seinästä erottui vielä teksti ”Ravintola” ja olihan seinässä vielä kanto. Niinkuin Kannonkoski.

Kevyen liikenteen väylää pitkin oli mukava kulkea pitkien piennarosuuksien jälkeen. Liikennemerkkiyhdistelmä kertoi rajoitukseksi 30 km/h ja varoitusmerkin selitteenä oli ”Vanhuksia”. Ohitin kunnantalon. Kaupat olivat auki, mahtavaa! Käväisin pienellä evästäydennyksellä.

Vasta sitten huomasin, että Ullan Ruokahuoltamo oli auki – mahtavaa! Maksoin teekupillisen ja leivonnaisen ja huomasin vasta sitten, että olisihan sieltä saanut myös lämpimän lounaan.

Teitä pitkin Siniselle tielle

Oikaisin pikkuväyliä pitkin Kytötielle, missä kohtasin Keski-Suomen maakuntauran hiihtoreitin viitoituksen. Piispala 9,5 km latuja pitkin. Ihan sama, minä tallaisin loppupäivän edelleen teitä.

Siirryin hiljaiselta Kytötieltä aavistuksen vilkkaammalle Piispalantielle. Toisin sanoen, Piispalantiellä oli hieman useampia autoja, mutta ei kovinkaan montaa. Olihan sunnuntai. Asvalttitaivalta ympäröivät vaihtelevasti metsät ja pellot. Jossain vasemmalla puolellani lainehti Kivijärvi, josta sain pilkahduksen vain kahdessa lahdenpohjukassa ennen Piispalan risteystä.

Poiketako Piispalaan? Tienvarressa oli kyllä kutsuva kyltti, mutta en muistanut, minkä verran matkaa tieltä oli päärakennukselle. Verkkosivuilta ei nopealla katsomisella selvinnyt, olisiko siellä esimerkiksi teekupillista saatavilla näin sunnuntai-iltapäivänä.

Päätin kävellä suorinta tietä Siniselle tielle, vaikka odotteluaikaa olikin vielä reilusti jäljellä, ennen kuin se päivän ainoa bussi Viitasaarelle menisi ohi.

Aurinko paistoi edelleen ihanasti, kun otin rinkan selästäni Sinisen tien ja Kannonkoskelle johtavan tien risteyksen pysäkillä. Aikaa Viitasaarelle menevän bussin tuloon oli vielä pitkälti toista tuntia. Siellä oli paras solmukohta linja-autoyhteydelle Jyväskylän suuntaan. Hmm. Ainahan voisi kokeilla…

Yritys kannatti. Sain liftin Viitasaarelle alle 10 minuutissa!

Parasta / mielenkiintoisinta

• Ensilumen kosketus aamulla
• Syysruskaiset maisemat erityisesti maakuntauran varrella
• Heinäjärven seutu
• Kannonkosken taajama/keskusta

Kävelypäivä

• Su 13.10.2019